2012 hengittää sisään ja 2013 puhaltaa ulos

Olen painava. En raskaana, mutta raskas. Romaanikäsikirjoituksesta, joka on pian romaani. Kuinka absurdia, että ajatuksia ja unia voi pitää käsissään, selailla. 
Kirjan ilmestymisen läheisyys tuntuu kehossa paanisena kauhuna. Teksti sätkii mahanpohjukassa, rivien välit kipinöivät aivoissa sähköpurkauksina, jotka muistuttavat nykivää filminauhaa ja vanhanaikaisen television lumisadetta. 
Valkoinen valo, valkoista kohinaa.
Raskas pyrähtää raajoista parvina mustia perhosia vasta, kun joku laittaa painokoneet päälle. Kun ensimmäinen kirjain piirtyy julkaistavaksi, rapisen silkkipaperiksi ja minusta täytyy pitää kiinni, etten nouse ilmaan. Onneksi on joku, joka painaa jalat lempeästi maahan, kun on tarvis.
Kirja on neljäs. Tottuuko tähän kymmenen jälkeen? Onko julkaiseminen silloin enää läpihuutojuttu? En usko. En toivo. En halua koskaan tottua, pitää itsestäänselvyytenä. Sehän veisi jujun koko puuhasta. Jos minulla ei ole mitään sanottavaa kirjallisesti, vaikenen. Toivottavasti sitä ei tapahdu koskaan, ainakaan kymmeniin vuosiin. 
Jos en lyö päätäni ja muutu sen seurauksena toiseksi, tulen varmasti haastamaan itseäni myös tulevaisuudessa. Kiipeämällä puuhun, vaikka vieressä on aita jonka yli voisi astua, tai unohtamaan rimat, matalat ja korkeat. Kaivamaan sen sijaan tunnelin, joka kiertää reitin tai alkaa puskea siltaa vastatuuleen. 
Mottoni oli nuorempana jotakin, mikä sisälsi menemistä tulen läpi ja tuulta päin. 

En kirjoita tähän mitään vuosikatsausta, kuten blogeissa on kai tapana tehdä. Kirjallisia kuulumisia kerron sitä mukaa kun niitä tulee, ja näitä ylijäämiä naputtelen kun siltä tuntuu.

Joka tapauksessa, olitpa kuka tahansa, toivon, että vuosi 2013 tulee olemaan sinulle armelias. Samaa uskallan toivoa myös itselleni ja läheisilleni.

Elämää maailmanlopun jälkeen

Kaunista joulua, yulea, talvipäivänseisauksen jälkeistä valon juhlaa, kristuksen messua, sol invictusta, saturnaliaa, hanukkaa, kwanzaa, aurinkojuhlaa, beaivia, chawmosta, brualiaa, ziemassvētkia, sanghamittaa, mōdranihtia eli äitien yötä, lohria, lenaiaa, gorua, dongzhi-juhlaa tai ihan mitä tahansa! 
(Listani on varsin puutteellinen ja äkkiä kyhätty, kirjoitin tasapuolisuuden nimissä jokaisen juhlan nimen pienellä.)

Ennen kaikkea toivotan jokaiselle kuitenkin mielen valoa vuoden pimeimpään aikaan ja tunnelmallisia, rauhallisia hetkiä. Sekä valitsemianne siunauksia, tai ihan muuten vaan hyvää oloa ja mukavia päiviä!

Päässäni soi jo useatta päivää Arkihuolesi kaikki heitä... Ehkä se on alitajunnan uumenista kehotus, jota tällä kertaa jopa tottelen.

Eräästä toiseudesta

Sitä minä vaan olen miettinyt tässä viime aikoina, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden ja köyhien tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia.  

Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että taiteilijoiden joukossa ei olisi köyhiä ja huono-osaisia. Esimerkiksi stereotypia oman alani ammattilaisesta, eli 2000-luvun kirjailijasta on, jos nyt ei suorastaan porvarillinen, niin ainakin keskiluokkainen. 
    On tunnettua, että pelkällä kirjamyynnillä ei elä kuin muutama, mutta kirjailijoiden joukossa on toki useita, jotka käyvät palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja ovat tästä syystä taloudellisesti hyväosaisia. Ja henkisesti terveiden kirjoissa, koska pystyvät kahteen raskaaseen työhön, tekemään taiteellisen työn ohessa vielä jotain toisenlaista päivätyötä. Tai sitten kultalusikka on ajautunut tiettyyn ruumiinaukkoon, kun on sattunut syntymään tai naimaan rikkaaseen ja tervehenkiseen sukuun. 
    No joo, moni lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja täysin persaukisen välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Välillä tuntuu julkiselta salaisuudelta, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia ihmisiä, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole "niitä toisia", vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ehkä ko. ihmiset eivät itsekään pidä siitä varsinaisesti meteliä, koska köyhyys on kuitenkin leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen tai muihin negatiivisiin määreisiin. Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua!
    Ja kyllä, totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaan ghetossa, jossa ei ole mitään. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, joten muistutanpa näin joulun alla, että myös kulttuurityöntekijöiden keskuudesta löytyy ihmisiä, joilla on asiat huonosti. Joillakin todella huonosti. 

Olen kuullut juttuja, joissa esim. mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet nykypäivän Suomessa, miten moniongelmainen ja sairas ihminen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti (minkä-tahansa-alan) Taiteilija on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. Koska vastahan luin sinusta sen jutun naistenlehdestä/ katsoin kuinka olit niin reippaana siinä tv-ohjelmassa. 
    Psykiatrian piirissä toimivien kannattaisi perehtyä edes pinnallisesti eri taiteenalojen klassikkojen syntyhistoriaan, lukea pikaisesti vaikka tiivistelmiä. Tai tutustua uusimpiin tutkimuksiin, kuten
tähän YLE:n uutiseen luovuuden ja mielenterveysongelmien yhteydestä tai Tiina Raevaaran mainioon bloggaukseen aiheesta.

P.S. Olin kirjoittaa tähän missä merkeissä oma päiväni on tänään kulunut, mutta tajusin, että tämä juttu on tehokkaampi ilman tragikoomisia anekdootteja tosielämästä.

Kaa(m)oksesta

Pimeys ei masenna. Hämärässä on turvallista ja kotoisaa, kuin muutamaa tuntia lukuun ottamatta olisi koko ajan yö. Perkeleellinen kylmyys ei sen sijaan ole hyväksi ns. reumatismille, ja saattaa se mielikin olla kaamosmasennuksen sijasta masea muuten vaan. 

Kesällä virkkasin ja katselin urheilua ollessani irti romaanikäsikirjoituksesta. Nyt olen lukenut ja nukkunut ja sairastanut. Katsellut elokuvia. Siivonnut vähän, liian vähän. Blogi tuntuu tavallaan yhtä järjettömältä kuin suurin osa muistakin asioista. 

Vamma sekin, ettei osaa levätä. En tiedä miten ollaan irti. Unet samaa mielen vilkettä kuin päivät. Ei hetken rauhaa, vaikka olisi viikon tekemättä mitään. Tai varsinkaan silloin. Jos ei ole koskaan irti, on vähemmän läsnä.(Katson lukemaani ja mietin, vai sittenkin enemmän, liikaa?) 
    
Pakenen tilapäisesti muiden sanoihin, kun en ilmankaan osaa olla. Ovat joskus jossakin verranneet tyyliäni mm. Asko Sahlbergiin. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, nyt taidan lukea, sana-ahmatti kun olen. Eksyneet alkaa skenaariosta porilainen baari, fataali nyrkkiryöstö, mies tapaa naisen. Lupaavaa.

P.S. 
Valkoinen valo voi olla monia asioita. Kuolemanhehkuisen kivun lisäksi se voi vaikka kajastaa tunnelin päässä. Tällä hetkellä sekä kirjallisesti että kirjaimellisesti

ISBN: 978-952-01-0895-3

Lähikuukausina ilmestyvästä romaanista ennakkotietoa TÄÄLTÄ.

Marraskuu on mennyt tiiviisti teoksen viimeistelyssä.

Palaamisiin, lukijani.

Kulttuurikolumi, Satakunnan Kansa 10.11.12

Välähdyksiä erään kirjailijan työhön

On varmasti yhtä monta tapaa kirjoittaa kirja kuin on kirjailijoita. Yhden asian uskoisin olevan kaikille yhteistä: se on tavalla tai toisella monivaiheinen prosessi. Kaltaiselleni taideprosaistille, joka ottaa tekemisensä välillä liiankin vakavasti, on osa vaiheista sellaisia, että viettää ajanjaksoja tilassa, jossa elää joillain tasoilla eri todellisuudessa kuin suurin osa ihmisistä. Tilaa ei voi kuvailla psykoottiseksi, mutta romaani repii parhaimmillaan ja pahimmillaan tekijänsä irti arkipäivän juurilta valveunen lailla. 

Aivan kuin olkapäällä istuisi korppi, joka nokkii aina, kun on keskittymässä johonkin muuhun. 

Asiaa ei varsinaisesti auta se, että jos joskus harvoin on aikaa tavata kavereita, eivät hekään keksi muuta kysyttävää kuin että missäs vaiheessa kirja on? Jolloin tuntee olevansa haastattelumaisessa ristikuulustelussa, vaikka toisen tarkoitus oli kysäistä kuulumisia.

Ajattele, kun olet joskus lukenut jotain hyvää kirjaa, uppoutunut muutamaksi tunniksi tai koko päiväksi koukuttavan kertomuksen pariin. Et huomaa ulkomaailmaa, jos joku tulee sanomaan jotain, hätistelet pois ja sanot älä häiritse. Kun joudut jostain syystä jättämään kirjan kesken, et malta odottaa että pääset sen pariin, kirjan tapahtumat pyörivät mielessä lukemisten välillä. Kun se on loppu, tunnet ehkä aavistuksen surua, koska ehdit kiintyä hahmoihin ja tunnelmaan. 

Kerro tuo kaikki tuhannella, niin voit saada välähdyksen ainakin jonkun kirjailijan arkeen. Toki tekijällä siihen liittyy useimmiten myös pakkoa; on ammattikirjoittaminen sitten valinta, ajautuminen tai kutsumus, on se kuitenkin raskasta työtä, joka testaa psyyken rajoja.

Voi olla, että kirjailijan, jolla on lapsia huollettavana tai jokin täysin erilainen toinen työ vastapainona, on helpompi jakaa työtä ja vapaa-aikaa selkeisiin jaksoihin. Minulla kun ei ole em. iloja tai rasitteita, saatan olla kireimmässä kirjoitusvaiheessa niin sumussa, että huomaan kuka valitaan Yhdysvaltain presidentiksi ja olen perillä kihlattuni kuulumisista, mutta siinä se. 

Edes nukkuessaan ei saa taukoa, koska silloin alitajunta järjestelee teoksen palikoita. Sen vuoksi kaltaiselleni tekijälle kysymys: montako tuntia päivässä teet työtä?, on älytön. Jollekin muulle kirjailijalle se voi olla täysin relevantti.

Marrasuhri ja taikatalviaika

Nyt, nyt, nyt, pian viimeinen rutistus ja loppukiri, toivon mukaan jo helmikuussa ilmestyvälle romaanille. Marraskuuksi vajoan täysin uppeluksiin käsikirjoituksen sisään, hengitän samaan tahtiin hahmojen kanssa, näen samoja unia, elän tarinan sanoissa ja ajattelen tekstin kielellä. 

Kummallisissa kunnallisissa vaaleissa nukkuvien puolue voitti. Moni äänestää mieluummin kuka tanssii tähtien kanssa tai heiluttaa peittoa BB-talossa. Toisaalta en ihmettele. On helpompaa elää muiden elämää kuin omaansa. Paeta kuviin ja illuusioihin, keltaisen lehdistön naurutalojen vääristäviin peileihin, tv:n heijastelemiin valoihin. Vaikka mitä muuta politiikka on kuin peliä, väitellään studiossa muodon vuoksi ja kun valot sammuvat, naureskellaan kabineteissa yhdessä.

Kyllä minussa on puoli, joka haluaa uskoa että on vielä ihmisiä, joille sellaiset termit kuin oikeudenmukaisuus ja samanarvoisuus ovat muutakin kuin tyhjiä sanoja, retoriikkaa, jolla pyritään ostamaan itselle hyötyä. Minussa on puoli, joka uskoo siihen. Että on vielä ihmisiä, ehkä poliitikkojakin, joille hyvyys tarkoittaa muutakin kuin pätevyyttä jossain asiassa. Muista puolista ei tässä sen enempää.

Jos pimeyden määrä maailmassa on vakio ajassa kuin ajassa, kuinka on valon laita?

n. 18182950 minuuttia

Jännitys viiltävinä jäälohkareina takaraivossa, kohinana silmien takana. Vatsassa käärmeitä perhosten sijasta. Unessa minulla on kolme päätä, mutta yhdelläkään ei ole tuttuja kasvoja. En ehdi sieppaamaan varjoani, se pakenee peilejä ja pimeää. Roiskin aivoni paperille, ravistan päätä ja annan näiden merkkien varista korvista, nielusta ja sieraimista, pudota mihin järjestykseen haluavat. Tämä hetki on musta nielu, jonka syvyyksiin kaikkien edellisten hetkien varjot yrittävät kurottaa minua pitkillä käsillään. Olen ollut tänään elossa 12 628 päivää. Muutaman niistä voisin vaihtaa pois.

Viimeinen sukellus

Silloin kun on romaanin kirjoitusprosessi päällä, mikä tahansa sen vaiheista, ymmärtää mistä tulee sanapari hajamielinen professori. Prosessi on erilainen jokaiselle kirjailijalle, mutta monivaiheisuus lienee yhdistävä tekijä. Mainitsin taannoin, että työni on 0 - 24/7. Nyt on se 24/7. Olennaisena osana nukkuminen ja unet, jotka asettavat asioita oikeisiin mittasuhteisiin. 
     Olin kirjoittaa, että nuorena jaksaa valvoa, toisin kuin nykyään, jolloin tarvitsen pitkät uneni, kunnes muistin miten ensimmäinen, julkaisematon (ja sellaiseksi jäävä), pitkä fiktiotekstini syntyi viime vuosituhannen loppupuolella. Ilman mitään kahvia vahvempia piristeitä, eli ihan selvin päin maalasin päivät taidekoulussa ja kirjoitin tauotta kaikki yöt. Sitä kesti viikon. Ja seuraavalla viikolla ei enää tullut uni ollenkaan. Siitä lisää joskus toiste. Tai sitten ei. 
     Kyseinen proosarunonpurkaus on hyvä läpileikkaus siitä, miltä ihminen näyttää iho ja sisälmykset nurinpäin käännettynä, aivot paikoin roiskittuna, paikoin siististi viipaloituna paperille, hetkeä ennen hermoromahdusta. 
     Nykyään on pakko ottaa iisimmin ja tehdä ääritapauksissa kaikkein äärimmäisinä kausina ainoastaan 12 tunnin työpäivää + unet, jotka katson olennaiseksi osaksi työskentelyäni. On tärkeää osata päästää irti, edes nukkuessaan.

Tämä vaihe on huikea, kun hyppää tauon jälkeen oman tekstinsä mereen ja sukeltaa. Löytää pohjavirtaukset ja niihin tarttuneet ylimääräiset kuonat, tai puutteen, joka estää pohjamutiin asti pääsyn. 
     Helpotuksen tunne, kun tajuaa ensipaniikin jälkeen, että vielä ehtii. Luovimaan vedenalaista maailmaa niin, että nesteiden on helpompi soljua. Nyppimään roskia koralliriutasta ja piirtelemään jälkiä rantahietikkoon, jossa vesi on matalaa, ennen kuin on aika nousta pintaan.

Kulttuurikolumi, Satakunnan Kansa 6.10.12

Ensimmäinen Big Brother -talo

En ole koskaan katsonut Big Brotheria. Valehtelin. Olen valitettavasti seurannut yhden kokonaisen tuotantokauden 2006 ja hahmot vierailevat painajaisissani vieläkin. Sittemmin olen nähnyt korkeintaan vahingossa jotain satunnaisia pätkiä. Se on kuitenkin toistaiseksi sellainen mediailmiö, jolta ei voi kovalla yrittämiselläkään välttyä, ainakaan jos lukee internetistä viihdeuutisia. BB-joku on nykyään termi, jolla kuvataan mitä kautta ko. joku on tullut julkisuuteen.

Luin jokin aika sitten uudestaan Andy Warholin elämänkerran. Olen muutenkin hänen elämänsä, taiteensa ja etenkin Factory-ajan ja sen hahmojen jonkinasteinen tuntija. Olen naureskellut sille miten hyvin monet Andyn letkautukset ovat pitäneet paikkansa, etenkin tunnetuin: jokainen on tulevaisuudessa kuuluisa 15 minuuttia. Taannoin aloin leikitellä ajatuksella, että ensimmäinen BB-talo oli Factory. Kyseessä oli Warholin työhuoneen lisäksi underground-väen hengailupaikka, jossa meno oli villeintä niinä vuosina, kun se oli päällystetty kauttaaltaan hopealla. Warholin tiimin kuvaamissa elokuvissa ihmiset esiintyivät enemmän tai vähemmän omina itseinään.    

Jos julkkis on BB-joku, Warholin tehtaassa valitut kulkivat nimellä Superstar. Factory kävi amfetamiinilla, siellä pyöri aikansa kuuluisuuksien lisäksi paljon drag queeneja ja muita friikeiksi leimattuja. Vertaus ei ole silti kaukaa haettu, käsittääkseni BB:ssa ryyppääminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena sekoilu on olennainen osa formaattia. Eiköhän sinne myös hakeudu kauniisti sanottuna persoonallisia ihmisiä. Tosin olennaisin ero on siinä, että Warholin Factory oli vuosien taideperformanssi, joka syntyi ikään kuin itsestään, BB on harkittu formaatti. Toisaalta, Warholin Factory eli tehdas sai nimensä siitä, että hän halusi tehdä taidetta liukuhihnatyönä.

Factoryn kulta-, tai tässä tapauksessa hopeakausi päättyi viimeistään silloin, kun Valerie Solanas ampui Warholia niin, että tämä selvisi täpärästi hengissä. Vuosien varrella monen Superstarin kohtalo oli karu. Ben Elton julkaisi 2001 kirjan Tappavan kuuluisa, jossa BB-tyyppisessä ympäristössä tapahtuu murha. Nyt, kun kaikenlaista karmivaa on sattunut vuosien varrella eri maiden BB-taloissa, monentyyppisestä väkivallasta raiskauksiin, tuntuu että on vain ajan kysymys, koska niissä puitteissa sattuu jotain letaalia.

Kirjailijavieraana

Olen tällaisessa tapahtumassa vieraana ensi keskiviikkona. Eli 3.10., Ravintola Kirjakauppa, Antinkatu 10, Pori. Klo 19 alk. 
"Tapahtuman teemana on tekijä ja tuotanto sekä taiteen brändäys ja brändittömyys. Ohjelmassa on keskusteluja, lukudraamaa ja live-musiikkia."

Aiheen tiimoilta oli myös tämän päivän Satakunnan Kansassa kiva haastattelu. 
Huh, tulee kiireinen viikko. Monta deadlinea ja kaikenlaista henk.koht. sälää... Kun illat tästä pimenevät ja ilmat vielä kylmenevät, pitää myös teutaroida keväällä ilmestyvän kirjan parissa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kuinka pian on nyt?

Ahdistava aamu. Näin unta että olin hereillä, mutta en ollut enkä päässyt unesta pois. Siitä, jossa olin hereillä. Sitä kesti ehkä tunnin, tuntui vuorokaudelta.
   Avasin tietokoneen eikä kenenkään b-ö-luokan julkkiksen elämässä vaikuta tapahtuneen mitään skandaalimaista. BB:a en seuraa, joten niitä ei lasketa. Joku voisi sanoa että get a life, mutta mun mielestä on parempi, että vilkaisee netistä onko kukaan tuntematon häpäissyt itseään törkeästi kuin että keräilee muistikuvia, lukee tekstiviestejä ja yrittää itse päätellä onko eilen häpäissyt itseään. Ja kun on, ei ole ihan varma kuinka törkeästi. 
  Eli mulla oli joskus ns. life, hintaa siitä makselen muodossa tai toisessa yhä ja kauan.

Silleen kun presidentti on työ, niin mäkin olen. Välillä 24/7, välillä 0. Tänään on selvästi se 0. Eiku vilkaisin mä yhtä julistetta, johon liittyvästä asiasta lähipäivinä lisää. Olisi aika härskiä väittää sitä vilkaisua työksi. Mulla oli tänään muutama henk.koht. asia hoidettavana ja hoisin ne jo. Ehkä.
  En viitsisi virkata, kun tein pipon eilen. Ja edellispäivänä. Aina voisi siivota, jos jaksaisi. En ehkä jaksa, koska (xx-sensuroitu-xx). 

Jaarittelen taas hermostuneesti hermostuneena, nakutan näitä näppäimiä, koska puolen vuoden sisällä ja jälkeen tapahtuu kaikenlaista, työn suhteen ja henkilökohtaisen elämän enkä malta odottaa, koska olen kontrollifriikki ja jos nyt olisi vuosi tästä eteenpäin niin tietäisin kuinka paljon upeita ja karseita ja siltä väliltä asioita a, b, c, d, e, f jne. kannatti jännittää ja kannattiko.

Tämä blogi on aika ankea, mutta niin olen toisaalta minäkin. 

Everyday is like monday, errant and two-way

Välitila, limbo, kiirastuli, menossa vai tulossa, molempia samaan aikaan.

   Viime päivinä öinä pitkästä aikaa Todo sobre mi madre, jonka johdosta All about Eve ja Streetcar named desire, muuten vaan L'avventura, Spellbound, Shadow of a doubt, La notte, kaikenlaista, sekalaista, vuosikymmenet vilisevät, sukkuloin atlantin yli ja takaisin. Midnight cowboy, Fish Tank, Hush hush sweet Charlotte, Baby doll, Carnage, Red shoes, Santa sangre, Rosetta, Sans toit ni loi (Vagabond)...

   Olen katsonut kertyneitä leffoja, en jaksa juuri nyt tv-formaattia, sarjabokseja. Tekee mieli katsoa vielä vanhempia elokuvia. Silver screen at Tinseltown, Joan Crawford, Vivien Leigh, Carole Lombard, Hedy Lamarr, Jean Harlow, Greta Garbo, Talullah Bankhead, Gloria Swanson, Theda Bara, Dorothy Lamour, Myrna Loy, Clara Bow, Veronica Lake, Lana Turner, Sylvia Sidney & Frances Farmer, who will have her revenge on Seattle... 

   Gary Cooper ja Rudolph Valentino, the bats have left the bell tower, the victims have been bled, red velvet lines the black box, Bela Lugosi's dead (undead undead undead...)

   She's ferocious and she knows just what it takes to make a pro blush. 

   Tunnen huonoa omaatuntoa, jos en tasoita tilannetta sanomalla esimerkiksi Catherine Deneuve, Monica Vitti, Anouk Aimée, Brigitte Bardot, Harriet Andersson, Liv Ullman, Simone Signouret, Alain Delon, Anita Ekberg, Jane Birkin, Jeanne Moreau, Jean-Claude Briarly, Jean-Pierre Léaud Jean-Paul Belmondo ja Jean Seger... 

Bette Davisin ja Anna Karinan silmät tappelivat, Anna Karina voitti. Minun leikissäni Anna Karina voittaa aina. 

Voisin ottaa tehtäväkseni kerätä kaikki Humisevan harjun filmatisoinnit. 

Harhailen ja kirjoittelen listoja, kun olen hermostunut. Odotus on rasvatyyni myrskyn edellä. Peili ilman maininkeja. Se tuskin huomattava hengähdys, ennen kuin Ludwig täräyttää tärykalvot rikki tai Frank Black alkaa kirkua.

Yöllistä jaarittelua (Night time is the right time)

En tiedä onko säälittävää vai huvittavaa, että olen sellaisessa vaiheessa elämääni, jolloin minulla on kaapissa yrttiteesekoituksia nimeltä AntiStress ja Laihduttajan paras ystävä. 

Vaikka en varsinaisesti laihduta, koska jos laihdutan, "onnistun" siinä ja minusta tulee sairas ja anorektinen, vielä sairaampi kuin nyt. Olen siitä huolimatta tavallaan aina "laihdutuskuurilla", elämäntapana, kuten kai jokainen suomalainen, paitsi muutamat miehet, jotka kantavat kadehdittavalla ylpeydellä makkaralla ja keskioluella kasvatettuja tynnyrimahojaan. 

Niin ja luonnostaan laihat, joiden luontaista laihuutta aina salaa epäilen, tavalla, jonka ymmärtävät ainoastaan muut aikuiset, jotka ovat olleet lapsena läskejä. Mikä minun lapsuudessani tarkoitti sitä, että kehossa oli ylipäänsä rasvaa. Keskivertojen nykylapsosten rinnalla olin hoikka tyttö. Tai ainakin ihan normaali siltä osin, en muuten.

Ja jotta kukaan ei käsitä väärin, minulle on aivan sama ovatko lapset laihoja, lihavia tai jotain siltä väliltä, kunhan ovat mahdollisimman onnellisia. 

Minun piti teelaatikkojen ja -pussukoiden innoittamana kirjoittaa jotain näpsäkkää ja harmitonta varhaiskeski-ikäisyydestä, mutta en ehdi vältellä työtä tämän enempää. Pitää kirjoittaa arvostelu ja viimeistellä novelli, vaikka päässä veitsenterät soittelevat epävireisiä viuluja ja hengenahdistus on runollisen, koomisen tuberkuloottista.

P.S. Katulamput asfalttipora hissin rikkinäinen valo, imurin ääni joka työntyy sukkapuikkona korvasta korvaan ja vie aivot mukanaan, pää jää tyhjäksi. Hento kuori kuin linnun muna.

P.P.S. Allekirjoita adressi Porin ensi- ja turvakodin säilymisen puolesta TÄÄLLÄ! 

Perhesurmien ja lasten kidutusuutisten aikakautena turvakotitoiminta ja lastensuojelu ovat viimeisiä kohteita, joista tulisi säästää!

Kulttuurikolumni, Satakunnan Kansa, 2.9.12

MUISTETAAN MUUTKIN KUIN PUSSY RIOT

Kaikki ovat kuulleet nimen Pussy Riot ja tietävät, että sen jäseniä on tuomittu vankeuteen Venäjällä. Hyvä, että asia on tapetilla. Vankeusrangaistus on suhteeton, kun on kyse performanssista eikä kenenkään henkeä tai terveyttä ole uhattu. Naiset tulisi vapauttaa välittömästi. 

   Mutta, miksi tarvitaan nuoria, kauniita, värikkäästi esiintyviä naisia ja punkyhtye, eli mediaseksikäs tapaus ennen kuin syntyy kansainvälinen kampanja, joka tavoittaa muitakin kuin ulkomaan uutisten pikkupalstoja lukevia? 

   Miksi vanhempia, massamedian kriteerein harmaita miehiä saa taiteensa tai aatteidensa vuoksi vangita ja tappaa kuin kärpäsiä ilman, että Madonna ottaa kantaa tai kukaan linkittää Facebookissa yhtään mitään?

Amnesty pitää listaa mielipidevangeista, eli aatteidensa lisäksi ihonvärin, sukupuolisen suuntautumisen tai muiden vastaavien ominaisuuksien vuoksi vangituista, poissulkien kuitenkin väkivallan tekijät tai sen kannattajat. Heidän listansa on pitkä, montako tapausta osaat Pussy Riotin lisäksi nimetä? Minä en osaa kovin montaa tarkastamatta netistä.

   Pen International on kirjailijoiden järjestö, joka mm. kampanjoi vangittujen, vainottujen ja murhattujen kirjailijoiden puolesta. Pelkästään Kiinassa viruu vankiloissa taiteilijoista ja toisinajattelijoista jo ainoastaan kirjailijoita varmuudella useita kymmeniä. Monissa Latinalaisen Amerikan maissa journalisteja ja kirjailijoita murhataan kuin sotatoimialueilla.

Itseäni on koskettanut lähiaikoina Pussy Riotin lisäksi toinenkin tapaus. Luin vasta DJ Stalingrad -salanimellä kirjoitetun romaanin Eksodus, joka kertoo rajun tarinan venäläisistä antifasistinuorista, väkivallasta ja katuelämästä. 

   Kirjan kirjoittanut Pjotr Silajev pakeni 2010 Venäjältä ja sai viime huhtikuussa turvapaikan Suomesta. Hänet pidätettiin 21.8. matkallaan Espanjassa ja nyt häntä uhkaa luovutus Venäjälle. Seuratkaamme tilanteen kehittymistä.

Ymmärrän toki, että ihmiset tarvitsevat samaistumisen kohteita ja ääriesimerkkejä, joihin personoituu jonkun tietyn maan sananvapauden rajoittaminen ja poliittisten päättäjien sekä oikeuslaitosten mielivalta. 

   2010 Kiinan uhrin kasvoja edusti Nobelin rauhanpalkinnon saanut Liu Xiaobo, joka ei päässyt noutamaan palkintoa, koska oli vangittuna. Ja on muuten vieläkin, missä kannanotot?

P.S. Versio muutamassa kohtaa hieman erilainen kuin lehdessä.

Häpeä

Steve McQueenin Shame on vaikuttavin uusi elokuva, jonka olen nähnyt vähään aikaan. Haluan pitää elokuvat läsnä elämässäni tunnetasolla, analysoimatta niitä puhki. Kuvataidetta on arvostelujen kirjoittamisen vuoksi jo tarpeeksi vaikea välillä nähdä muulla tavalla kuin kriittisten silmälasien läpi. Kirjallisuus on oma lukunsa. 

Mutta Shame, liikutti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Salpasi hengityksen ja laittoi kyyneleet virtaamaan.

Lueskelin arvosteluja, moni rutisee siitä kuinka hahmoja ei taustoitettu tarpeeksi. Nykyajan ongelma. Ihmisillä ei ole kykyä tulkita hienovaraisia vihjeitä, kaikki pitäisi läväyttää silmille, elokuvassa tärkeää osaa esittävän pornografian tavoin. Joku kirjoitti, että ei näe mitään yhteyttä tarinan veljen ja siskon ongelmien välillä. Joku näkee asiat selvästi hyvin eri tavalla kuin minä. Tässä tapauksessa on valtava vahvuus, että taustoja on jätetty katsojan pohdiskelun ja mielikuvituksen varaan.

Michael Fassbender tekee loistavan roolin. Myös Carey Mulliganissa on mieletöntä säteilyä, jota en nähnyt hänessä vaikkapa Drivessa. Siinä suoritus oli kelpo, mutta ei loistava, kuten tässä. Hidas, surumielinen sovitus New York, New Yorkista Mulliganin tulkitsemana on dramaturgisesti liikuttava käännekohta. 

En aio kertoa tässä miten ja miksi Shame kosketti juuri minua niin valtavan paljon, mutta se on nyt seuranani jo toista vuorokautta eikä ole vielä päästänyt otteestaan. Kirjoitan siitä nämä muutamat sanat, koska se jäi vainoamaan. Tavalla, jolla vain taideteosten crème de la crème vaikuttaa.

”We're not bad people. We just come from a bad place.”

Luovuus imee ravintonsa horroksessa

Välillä on sellaisia kausia, että luovuuden pitää antaa kuhista jossain tajunnan takamailla. Se vaatii avoimet aistit ja syödäkseen ärsykkeitä ja kuormitusta. Yksityiskohtiin takertumista, keskusteluja, toisten kirjoittamia sanoja, kaunoa, tiedettä, kuvia, ääniä, elokuvia, näennäisesti päätöntä surffailua netissä, sisäänpäinkääntynyttä ulkoisissa vaikutteissa kieriskelyä. Hyvä jos silloin saa välttämättömimmät lauseet vieritettyä hampaat irvessä ulos.

Kevät ja kesä menivät purskahdellessa, tarinoiden lisäksi sormistani irtosi kasoittain käsitöitä ja piirustuksia. Ilmojen viilennyttyä limakalvot ovat nuhaiset, aivot kärpäspaperia, imevät tahmaisina siitepölyä kaikesta ympäröivästä, vaikka valikoivasti, silti varmuuden vuoksi vähän liikaa.
Paljon liikaa, niin kauan kunnes tulee ähky, joka oikosulun uhalla vaatii hiljaisuutta ja asettumista. 

Näin se aina menee. Mieli toimii metsästäjä-keräilijänä, alitajunnan aliset kerrokset punovat juonia. Suunnitelmia, joista tietoisesti kuulen vasta pitkän ajan päästä. 
Hengitä, hengitä, hengitä, pidä, pidä, pidä ja puhalla. Pää poimii asioita, jotka myöhemmin järjestyvät kaleidoskooppina ensin unissa lukemattomiin eri muotoihin, kunnes joskus saavat muotonsa fiktiossa.

Help I feel life coming closer

Marilyn Monroe löytyi viisikymmentä vuotta sitten kuolleena kotoaan. Sormet puhelimen luurin ympärille kouristuneina, valkoinen liha paljaana, maailmankuulu vartalo alastomana sotkuisissa lakanoissa. 

Liikaa ja aina liian vähän. Tyhjä kohta sisällä, joka ei täyty millään määrällä ihmissuhteita, ihailua, julkisuutta, seksiä, ruokaa, alkoholia, lääkkeitä, huumeita, terapiaa, materiaa, edes rakkautta. 

Ollaan Joyce Carol Oatesin Blondista ja sen faktan ja fiktion suhteesta mitä mieltä hyvänsä, se on loistava romaani. Olen lukenut Marilyn Monroesta kaiken, mitä käsiini olen saanut.

Televisiosta tuli vähän päälle viikko sitten dokumentti Marilynin viimeiset sessiot, joka keskittyi Monroen terapiaistuntoihin. Pyörryin, kun huomasin että se ei tullut nettiin. En jaksa lähettää Ylelle palautetta, jossa lukee caps lock päällä että laittakaa se Areenalle tai Arkistoon ja heti. Toivottavasti näen ohjelman joskus, jossain.

Luonnostelin eilen ensimmäistä kertaa jotain fiktiivistä sanelukoneella. Se tuo erilaista intiimiyttä kerrontaan, omaan ääneen kiinnostavan vivahteen. Pelkistää. Lisää tasoja. Kirjoitin siitä novellia tänään. Ensin puhtaasti litteroin, sen jälkeen aloin editoida ja rakennella.

Duras oli tarinankertoja ja sanelija. Rakastan Durasin ääntä. Myös Anne Sextonin hypnoottinen, käheä ääni lausumassa runojaan on vahva kokemus. 

Mietin samaan aikaan kuinka uskomattoman koskettavaa olisi kuunnella Marilyn Monroen hengästynyttä ääntä terapiaistunnoissa, kun odotan kuka on maailman nopein mies vuonna 2012. (Jälkikäteen: Kovatasoinen finaali, paras voitti ylivoimaisesti.)

┊　　┊　　┊　　┊
┊　　┊　　┊　　★
┊　　┊　　☆
┊　　★
☆

Moni soittaa ystävälle pitkän puhelun, kun on ahdistuskohtaus päällä. Minä höpisen sanelukoneeseen (Rakas päiväkirja tai Diane, olosta riippuen), tietämättä kuunteleeko sitä koskaan kukaan.

Edes minä itse.

When you brush your teeth, do you ever scrub right through to your brain?

Katsoin tänään uintia, nyrkkeilyä ja koripalloa. Tärisin. Virkkasin myssyn. En jaksanut syödä mitään keksejä ja leipää oikeampaa ruokaa tai juoda muuta kuin kahvia.
Notkun Pinterestissä. Mietin mikä on Nigerian (tai oikeastaan Niger-joen) etymologia, mutta en niin paljon, että jaksaisin tutkia asiaa. Luen sen sijaan syövistä ja tappavista tartuntataudeista. Discoverylla mainostetaan ohjelmaa, jossa ihmiset oksentavat matoja. 
Onneksi oleilen pääosin toisaalla kuin television ääressä. Nykyään joka kanavalta tulee Daria Morgendorfferin ja Jane Lanen lempiohjelma Sick, Sad, World.

Työn välttelyä korviketta juodessa

Akuutti kriisi. Kahvi on loppu. Olen juonut mustaa inkivääriteetä koko aamupäivän korvikkeeksi. Ehkä se, tai jokin muu kaapin kymmenestä eri teelaadusta piristää sen verran, että pääsen jossain vaiheessa kahvilan kautta kauppaan. 
Heräsin tänään tunteja ennen herätyskelloa. 
Linnut kirkuvat vuodesta ja kaupungista riippumatta aina, kun on liian aikaisin jalkeilla. Usein ikkunan takana, mutta taatusti pään sisällä. Ehkä kerron joskus myöhemmin mitä täytetyt linnut merkitsevät minulle,  ehkä en.


Kauan sitten teatterikurssilla kuunneltiin silmät suljettuina ensin ulkoa kuuluvia ääniä, sitten rakennuksen, sitten huoneen. Lopulta piti keskittyä oman ruumiin ääniin. Toimii paremmin rauhoittumiseen kuin varsinaiset rentoutusharjoitukset, jotka tekevät liian tietoiseksi kehosta ja sitten en ainakaan saa nukuttua. En minä koskaan saa.
Uskon omalla kohdallani kemiaan, mitä tulee syntymästä asti jatkuneeseen unettomuuteen. Kiitos lääketeollisuus. Voikohan vauvaiän koliikki kroonistua? 
Retorinen.


Ehkä ylijäämät pitää joskus puhdistaa, esimerkiksi blogiin ennen työn aloittamista. Tein tosin heti herättyäni kaavioita ja ajatuskarttoja, joita voi etäisesti kutsua työsuunnitelmiksi. En saa käsialastani selvää. Saan minä. Kaikki muu on tekosyytä olla aloittamatta, paitsi kahvi on todellinen. Kahvi on vakava asia. Uskon kahviin. Heil kahvi.

Go ask Elisa - Enkeli-Alice

Olen monen muun lailla lueskellut kuluneen viikon aikana Enkeli-Elisa-gatea netin eri koloista ja lokeroista kuin salapoliisikertomusta. Mitään olennaista sanottavaa tai kannanottoa minulla ei aiheeseen ole. Ainakaan mitä joku ei olisi jo sanonut. 

Itseäni kaikkein eniten henkilökohtaisesti koskettanut kirjahuijaus oli varhaisteini-ikäisenä useita kertoja lukemani Ruohoa, lunta. Kirjoja oli oman yläasteeni kirjastohuoneessa kymmeniä. Kirja koostuu nyttemmin aikuisen kirjoittamiksi tiedetyistä 15-vuotiaan tytön päiväkirjamerkinnöistä. Riipaisevissa teksinpätkissä kiltti perhetyttö ajautuu limsaan sujaututetusta LSD-matkasta parin mutkan kautta prostituoiduksi ja pakkohoitoon. Kuolee tietenkin. Viimeisten, lyhyiden merkintöjen jälkeen. 

Omalla kohdallani koskettavuutta ja samaistumisen tunnetta lisäsi innokkaan päiväkirjakirjoittamiseni lisäksi anonyymille tytölle liimatut syömishäiriöoireet. Kirjan trippien synestesiakuvaukset olivat niin kauniita, että jos joku olisi tarjonnut LSD-lapun minulle 12-vuotiaana, olisin ottanut epäilemättä. Jouduin tyytymään keskiolueen, hedelmäviineihin ja kiljuun.

Kirja unohtui vuosiksi, johonkin repaleisen murrosiän muistomöykyn uumeniin. Vasta muutama vuosi sitten, kirjoittaessani JT LeRoy -casen innoittamana kirjahuijauksista kolumnia, tajusin että varhaisteininä rakastamani Ruohoa, lunta on sama kuin Go ask Alice. Eli yksi kuuluisimpia tapauksia sarjassa kirjahuijaukset 1900-luvulla. 

Totta kai se kävi heti järkeen. Kirjan epäaitous on jälkikäteen ajateltuna jopa koomista. Sinänsä järkyttävää, että sitä käytettiin huumevalistustarkoituksessa tositarinana vielä ainakin 1990-luvun alussa suomalaisessa koulussa, vaikka kirja on tiedetty fiktioksi viimeistään 80-luvulla, ainakin USA:ssa. 
Toisaalta, minun nuoruudessani päihdevalistus ylipäänsä oli vielä sitä, että hatsit jointista ja konikoukku. Kuuluisa "luulin olevani appelsiini ja kuorin ihoni veitsellä"-urbaanilegenda jne.

Mitä tulee vielä Go ask Aliceen/ Ruohoon, lumeen, psykologi Beatrice Sparks esitteli kirjan ensin autenttisena päiväkirjana. Ei kuitenkaan kulunut kauaa, kun hän alkoi mediassa puhua editoineensa tekstit.

Kuulostaako tutulta? 
Juttu meni hyvin monimutkaiseksi, kuten arvata saattaa. Lisää voi lukea Wikipediasta. 

Kaiken lisäksi Sparksin kirjan vaikutus on ollut erittäin kyseenalainen, koska en ole todellakaan ainoa, joka on kertonut, että kirja on herkässä iässä pelon sijasta lisännyt kiinnostusta muihin päihteisiin kuin alkoholiin. Se on yhtä todenmukainen kuva päihteistä kuin siiderimainos alkoholin haitoista. 

Ei käy kateeksi nykyajan kasvattajia. Alkoholi on oma luku sinänsä, mutta design-huumeiden tulo katukuvaan on saanut aikaan sen, että kaikki pahimmat painajaiset oudoista haittavaikutuksista ovat totta. Onko sillä tekemistä tiettyjen yrttien demonisoinnin kanssa, en tiedä. Enkä tosiaan jaksa miettiä sosiaalipolitiikkaa laajemmin, ainakaan julkisesti. Mitään politiikkaa, saati päihteitä. Ahdistaa ihan tarpeeksi muutenkin.

Paitsi että valehteleminen ja ihmisten tunteiden hyväksikäyttäminen minkä tahansa asian vuoksi on perseestä. 

Kannattaa katsoa ihan laillisia ja laajoja mainoskampanjoita sillä silmällä, saapa lisää makaaberia hupia arjen keskelle.

Pies, ¿para qué los quiero si tengo alas para volar?

Dear Blogi, olen tällä viikolla kuunnellut Marianne Faithfullin Broken English -levyä, väijynyt huonoja tosi-tv-ohjelmia netin katsomoista ja hamunnut syliini sanoja, omia ja muiden. 

Iceberg Slimin Parittaja, Jan Salmisen Äidinmaa ja kaksi tietokirjaa aggressiivisista naisista ovat soljuneet kummasti lomittain luettavaksi peräkkäisinä päivinä, vaikka en tietoisesti hakenut mitään teemaa. Ainakaan sitä teemaa. Salmisen debyytti on suomalaiseksi esikoiskirjaksi harvinaisen vahva.

Tänään on kulunut 105 vuotta Frida Kahlon syntymästä. Olen juhlinut sitä migreenillä ja juhlat jatkuvat parhaillaan, kun kirjoitan tätä sängyssä läppärillä. Aloitin juhlimisen suomalaiseen tapaan hyvissä ajoin jo viikolla, käymällä ortopedin luona kirurgian poliklinikalla.

Tulee vielä toisia juhlia, toisia kesiä, jolloin kirjoitan sisareni Fridan maisemissa Meksikossa, tai terassilla Espanjassa. Tai suuren meren rannalla, tai pienen. Tai edes joen. Tai en kirjoita lainkaan, vaan ajelen Pariisissa avoautolla hiukset hulmuten. (Ks. The Ballad of Lucy Jordan.)


P.S. Ote Frida Kahlon päiväkirjasta: "I used to think I was the strangest person in the world but then I thought there are so many people in the world, there must be someone just like me who feels bizarre and flawed in the same ways I do. I would imagine her, and imagine that she must be out there thinking of me too. Well, I hope that if you are out there and read this and know that, yes, it's true I'm here, and I'm just as strange as you."

sunnuntain ja maanantain välinen yö

Raskas, masea, huonouninen viikko takana. 
Edessä siivous ennen mätäkuuta, taidekritiikkejä, teksti yhteen poikkitaiteelliseen juttuun ja paljon lukemista. 
Romaanikässäri painaa koko ajan taustalla kuin ruumiista käsin revitty elin ja sielusta kynsien alle raavittu unisolukko, vaikka se painaa vähemmän kuin pitkään aikaan, koska näyttää siltä, että kirja siitä tehdään.


Ostin päivällä kolme huulipunaa alennuksesta. Ja hyväntuoksuista aloe vera -voidetta, vaikka minulla on niin paljon rasvoja ja öljyjä, että kestää vuosi ennen kuin saan kaikki sulamaan ihooni. 
Tahtoisin keräillä jumalatarpatsaita Mustasta Madonnasta Kalin kautta (post)moderneihin naisikoneihin, jos keräisin jotain muuta kuin ihovoiteita.
Ehkä joskus vielä.

The language of tears

Lainasin tänään kirjastosta kirjan, joka kartoittaa itkemisen ja kyynelten historiaa. Lainasin myös kirjoja häpeästä ja persoonallisuuden rakenteista. Niin ja Marja-Liisa Vartion elämänkerran ja Christer Kihlmania.


Kesässä on aina ollut jotain hahmotonta, josta en saa kiinni. Ehkä se johtuu siitä, että olin lapsuuden kesinä harvoin Suomessa. Sen jälkeen kesät olivat kosteita pitkään. Jos en juonut, jotain vielä pahempaa, kieriskelin klaustrofobisena ja vainoharhaisena tunkkaisissa huoneissa, säikkyen varjoa ja valoa samassa suhteessa. 
Välissä on ollut paljon mukavia aikoja, mutta tänään en muista sitä. Ehkä en ole kesäihminen, tänään. 
En välitä talvesta ja kylmästä yhtään sen enempää, mutta hämärässä ei ole niin väliä jos sattuu juomaan aamukahvit neljältä iltapäivällä, ja kylmyys on hyvä tekosyy kotona jumittamiseen. 
Samalla paradoksaalisesti rakastan luontoa kaikkina vuodenaikoina. 
Jos lähtisin tosissani purkamaan elementtejä, joista koostun, se onnistuisi ainoastaan paradoksien kautta. Olen sitä mitä en ole ja päinvastoin. 


Lupaan blogin alaotsikossa kirjallisia kuulumisia, mutta en halua kertoa juuri nyt, vaikka niitä olisi. 
Hyviäkin.

Kulttuurikolumni, Satakunnan Kansa, 22.06.12

Kun ei näe metsää puilta

Kirjoittamisen ollessa työn lisäksi elämäntapa ja lukeminen rakkain harrastus, on selvää että kiinnittää sanoihin keskimääräistä enemmän huomiota. Se ei ole pelkästään siunaus. Kiroukselta asia tuntuu silloin, kun saa pahoinvointia yhdyssanavirheistä tai jää miettimään jonkun huolimattomasti lausumaa sanaa niin, että itse asia jää tajuamatta. 

Jalkapallon urheiluselostus esimerkiksi: ahdistun, jos selostajan vertaus ei ole tarpeeksi kuvaava jollekin pelin tapahtumalle. Odotan kauhulla kuin-sanaa, koska sen jälkeen nopeatempoisessa selostuksessa saattaa tulla melko erikoisia sanapareja, joita jään hämmästelemään. 

Eiköhän sillä ole tekemistä muunkin kuin sanatyöläisyyden kanssa. Outo luonteenpiirre, verbaalinen pikkutarkkuus, joka saa välillä ihmettelemään mitä hauskaa jossain vitsissä on ja vastaavasti nauramaan silloin, kun kukaan muu ei naura.

Vakavasti puhuen, sanoilla myös leimataan ihmisiä syyttä. Lasten keskuudessa ADHD on haukkumanimi siinä missä ennen läski tai rillipää. Aikuiset eivät ole sen parempia. Viime aikoina on tapahtunut paljon karmeita väkivaltarikoksia, joita ymmärrettävästi ihmisillä on tarve käsitellä myös netissä. 

Valitettavasti se joka huutaa kovimmin, saa eniten huomiota. Jos oletettua tekijää ei voi leimata ulkomaalaiseksi tai narkkariksi, on hän persoonallisuushäiriöinen tai avohoitopotilas. Näitä sanoja heitetään huolettomasti niin, että ne ovat jo muuttaneet todellista merkitystään ja tekevät hallaa kaikille mielenterveysongelmaisille, joita on hälyttävän paljon, koska psyykenlääkkeitä syö yli miljoona suomalaista. 

Esimerkiksi persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia, mutta arkikielessä sanalla viitataan narsistisen ja/tai asosiaalisen persoonallisuuden äärimmäiseen muotoon, eli psykopatiaan. Narsisti kuvaa arkikielessä sellaista ihmistä, jota ennen kutsuttiin kusipääksi. 

Avohoitopotilaaksi nimitteleminen on typerää, semminkin kun haukkuja tarkoittaa akuutissa psykoosissa olevaa henkilöä, joka ei syö lääkkeitään ja on jostain poikkeuksellisesta syystä väkivaltainen muita kuin itseään kohtaan. Näitä avohoitopotilaista on paljon vähemmän kuin promille.

Moni tragedia saa alkunsa siitä kun ei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä, tai ei ymmärretä puhuttua. Eli puhukaa keskenänne, ja saa kysyä täsmennyksiä, ellei tajua mitä toinen tarkoittaa!

P.S. Unohdin kolumnista sanan tunnevammainen. Kursivoinnit tein vasta tähän versioon. 

P.P.S. Kaunista juhannuspäivän iltaa!

I fink u freeky and I like you a lot (x8)

Olen seurannut jalkapallon EM-turnausta, ollut migreeninen, fiiliksissä Die Antwoordista. Jos olisin nuorempi, leikkaisin samanlaisen tukan kuin Yo-Landi Vi$$erillä. Wendy O. Williamsin hiustyyli on myös houkutteleva kesäkeleillä. Kuontaloni on tällä hetkellä ylittänyt hippivaiheen ja lähentelee 1900-luvun alkuvuosien naistukan mittaa. Kerään lettikampausvinkkejä. 

Häiritseekö ketään muuta sanatyöläistä tai muuten vaan aspergerisen pikkutarkasti verbaaliseen ilmaisuun suhtautuvaa henkilöä urheiluselostajien pienet mokat, tyylierot tai sanavalinnat? Niki Juusela käyttää jalkapalloa selostaessaan pelottavan paljon eläinvertauksia. Tässä turnauksessa hän on siirtynyt hyönteisistä, selkärangattomista ja matelijoista jo pieniin nisäkkäisiin.

☆

Tänään oli kaunis ilma, ei liian kuuma eikä kirkas. Lämpenen hitaasti kesälle, mutta kyllä minä aina lämpenen. Kun maa humisee jalkapohjista kehon läpi ja linnut raakkuvat ja kujertavat, tuulessa maistuu meren suola. 

Viime kesänä polulleni putosi yhden kuukauden aikana päivittäin mustia höyheniä ja ajattelin Morrigánia, kelttiläistä korppijumalatarta. Näin tänään kesän ensimmäisen mustan sulan. En poiminut sitä koska pelkään salmonellaa, mutta ajattelin jumalatarta. Ja puita. Ja lintuja. 

Jos olisin lintu, joutuisin pukemaan höyhenet joka kerta kun lähtisin ulos. 

Minulla oli joskus siivet. Olen mieluummin puu.

haaleaa melankoliaa kisakatsomossa

Alan tottua ympäröivään vihreään, mutta en aurinkoon. Valotulva polttaa, kuorii ihon ja ajatukset. Öisin on hetki sinistä, ei vielä loppukesän tummaa samettia. Tänään on harmaata, mikä on hyvä. 

En saa koskaan luettua Kristevan Mustaa Aurinkoa loppuun, luen taas Andrew Solomonin Keskipäivän demonia. 

Miksei aina voi olla raukeaa kuin Sofia Coppolan elokuvissa? 

Kesä on alkanut verkkaisesti. Jalkapallon EM-kisat, käsityö sylissä, mies vieressä. Tulossa myöhemmin yleisurheilua ja olympialaiset, joiden tunnusbiisinä on Whole lotta love. Way down inside ja every inch of my love. Oh shake for me girl, I wanna be your backdoor man.

Lisää musiikkia, kuvia, kauniita sanoja, urheilua. En jaksa uutisia. Politiikka aiheuttaa hengenahdistusta, saa kurkun tukkoon kuin unissa, joissa pitäisi paeta ja huutaa, mutta jähmettyy äänettömäksi ja herää juuri ennen pahan kynsien kosketusta. 

Jossain luki että Breivik leikkautti nenänsä arjalaisemmaksi. Sen äiti sanoo, että se oli tavallinen poika, kunnes alkoi puhua politiikkaa. En ole koskaan välittänyt tavallisista pojista, jotka alkavat puhua politiikkaa. Näin taannoin heikkona hetkenä dokumentin Jope Ruonansuusta ja puhuin siitä miehelleni koko seuraavan päivän. Koulukiusaamista ja alkoholismia ja ajatus jo lapsena, että sittenpä näette.

Meneekö tässä mystiikka, kun kirjailija ei istu pariisilaisessa kahvilassa tai kierrä maailmaa ahmien taideaarteita, vaan sanojen pudottelun lisäksi pohdiskelee säätä, katselee urheilua ja tekee käsitöitä niin kuin miljoonat ja miljoonat muutkin ihmiset. 

Mikä mystiikka? Asun Porissa. 

Ehkä ensi kesänä. 

Samantekevää. 

Ympäröivät olosuhteet ovat elokuvan viitekehys; sisältö on aina näissä mustissa merkeissä, joita tiputtelen sinne, tänne ja tuonne.

Kuulostan teennäiseltä. Näyttelijän vaikein rooli on esittää itseään.

Anyways, good vibrations etc.

Hajanaisia huomioita kesän ensimmäisenä päivänä

Kesäkuun ensimmäinen iltapäivä. Ulkona kuulaan hämärää ja kosteaa. Aurinko hohtaa kelmeän lempeänä sateen jälkeen, ei käy päälle. Kaunis ilma.

Puhutaan miehen kanssa takavuosien mainoksista. Passeli ja Aromipesä ja Chuck Norrisin Total Gym. Onneksi kumpikaan ei muista enää hokemia niistä. Emme tunteneet vielä toisiamme, mutta muistamme samoja vitsejä tv-tsäteistä lintu lensi päin ikkunaa laita se aromipesään. Jotakin sitä piti sekavan yönotkujan tehdä aikana ennen laajakaistoja. Puhelinmodeemin rahiseva piipitysratina ja tsekki, joka kysyi alanko sen irc-tyttöystäväksi. Olin liian vanha siihen, numeroissa aikuinen kun nuo jutut tulivat.

Kun olin teini, ei kännyköitä ollut yleisessä käytössä enkä tiennyt mikä on netti. Tietokoneet olivat Amigoja tai nörteillä kolmekasikutosia. Jos joku oli hukassa, soiteltiin lankapuhelimien lisäksi ovikelloja. Jos joku oli myöhässä tapaamisesta, sitä saatettiin odottaa tunti, tai useampi. Netin ja kännykkätsättien sijasta oli Juttuluuri ja kirjeenvaihtopalstat. Kulmat, joihin mentiin notkumaan ja odottamaan, että tapahtuisi jotain. Jos elän vanhaksi, olen viimeisiä, jotka ovat eläneet lapsuutensa ennen informaatiovallankumousta ja itäblokin murtumista. Selitäpä nykyajan teinille miten omassa lapsuudessa Suomi oli vielä niin sisällissodan rintamiin jakaantunut, että kommunistit ja porvarit kävivät jopa eri kaupoissa. Onneksi ei tarvitse. Selittää. KVG.

Jossain asunnossa pestään jotakin niin kovaa, että se kuulostaa meren kohinalta. Vesihiisi sihisi hississä. Sain eilen ensimmäiset aurinkoihottumat, vaikka minulla oli 50-suojakertoimista rasvaa, aurinkolasit ja peittävät vaatteet. Tarvitsisin päivänvarjon, että voisin kulkea vampyyrinhipiäni kanssa ulkona. Tai Sookien kaltaisen keijukaisen verta.

Muistan tytön, jolle oli syötetty lapsena siemeniä. Kukkaset, jotka kasvoivat hänen silmistään ja valuivat rinnoille.  Pojan, jonka silmissä oli enkeleitä ja niiden takana piilossa leegio paholaisia. Joskus mietin, olenko rinnakkaistodellisuuksissa kuollut silloin, silloin, silloin ja silloin. Näen arvet ja ne arvet, joita ei päältäpäin huomaa ja tajuan, että en. 

Olen elossa. 

Nyt, nyt, 

nyt ja 

nyt.

Aamulla kerran, jokaisena aamuna

Tajunta rävähtää auki painajaisista, sydän kolisee korvissa, naapuri hakkaa vasaralla seinään. 

Unessa lapsi pelkää kaikkia aikuisia. En erota kuka on hyvä ja kuka paha ennen kuin ryömin lapsen, itseni, tyttäreni nahkoihin ja näen kiiluvan kauhistuksen jokaisen aikuisen silmissä. Makaan hetken hereillä huohottaen kuin olisin vasta juossut tai syntynyt, sydän takoo naapurin vasara. Seuraavassa unessa ihmiset olivat joskus kauan sitten, minä olin.

Aamu lähtee tahmeasti liikkeelle. Puhelin soi ja joku soittaa että eräs toinen on sairaana. Postiluukusta putoaa jotain masentavaa. Tuntematon minussa laittaa sen piiloon ennen kuin ehdin lukea. 
Levottomuus, kyvyttömyys olla. Jos ei kirjoita, pitää virkata maanisesti ja katsella netistä huonoja ohjelmia etteivät ajatukset kuulu. Valo huutaa tiensä ihon alle ja syöksähtelee verisuonissa aiheuttaen takykardian ja saa aivot käymään ylikierroksilla, valumaan korvista ulos. Lisää kahvia, takaisin hämärään.

Aina kun olen yrittänyt pitää unipäiväkirjaa, olen joutunut jättämään sen kesken viikon sisällä, koska näyt ovat olleet liian järkyttäviä. 

Sanelukone on suloinen, voi kirjoittaa pimeässä silmät kiinni, ilman käsiä.

***

Asfaltin ja raudan värinen kevät

Kävelen ulkona ja ihastelen viemärinkansia, öljytahroja asfaltilla, halkeamia rakennusten seinissä, säröjä ikkunalasissa. Lukemattomia harmaan ja ruskean sävyjä, jotka taittuvat ruosteenpunaiseen tai laventelinsiniseen. Vuosikerrostunut betoni sisältää hillityssä värikirjossaan patoutunutta jännitettä, lupauksia tulevaisuudesta ja näkyjä menneisyyteen. 

Tänä keväänä valossa kylpevät räikeänvihreät lehdet puissa ovat liikaa. Kaipaan talvisia oksia, graafisia piirtymiä. 
Katson kulkiessani maahan ja pakenen kirkuvansinistä taivasta, liian keltaisia voikukkia. En huomaa suut ammollaan toljottavia mainoksia, jotka ovat valmiina syömään ja pureskelemaan, hypnotisoimaan sen, joka katsoo vahingossa niiden Medusan-silmiin. 

Näen pienen kirjelappusen, joka on liimautunut jalkakäytävälle kymmenten, tuhansien askelten alle. Tahran, jonka muoto muuttuu mielentilan mukaan. Höyhenen, joka on pudonnut mustan enkelin siivestä juuri minun jalkojeni eteen.


***

headache

Kuunsirppi kruununa. Raihnaisuus. Lääkkeet kuin pastillit, järjesteltyinä värin mukaan.


Lasihelmiä, marmorikuulia, simpukanmuotoisia konvehteja, näkinkenkiä rannalla, white noise, kuori korvaa vasten ja hiljaisuus huutaa.


Joku soittaa urkuja ullakolla. Aina on perjantai ja kellarissa matoja ilman ruumista.

Into the black/ Out of the blue

Pääni jankuttaa outoja sanoja, kuten ylkä. Siitä tulee mieleen ruusuköynnöksiä tai hiljaisia kieloja. Jäätyneitä kukkaseppeleitä, marras ja hurme. Kuoleman sulhanen. Routamorsian. Goottilaista, aavistuksen käytettyä kuolonhenkäysromantiikkaa näin kauniin keväisen päivän yönä. Ehkä yliannostus valoa, oleskelin kaksi yötä ja päivää kattoikkunan alla. Sametinpehmeä pimeys on oma.

Paras ehkäisy itsemurhaan on lukea itsemurhan tehneiden läheisten kertomuksia. Jos on lukevaa tyyppiä. Ja pystyy lukemaan. Ja ymmärtää jotain lukemastaan tai jaksaa kiinnostua siitä. Eikä ole psykoosissa, tai niin vaikeasti masentunut että se on psykoottista. Tai päihtynyt. Tai muuten vaan, jotain. 

Ehkä se ei ole paras keino, lausahdus tuntui paremmalta ajatuksena kuin kirjoitettuna. 

Itsemurhassa ei ole mitään romanttista. Se on romantiikan vastakohta. It's better to fade away than to burn out - ei päinvastoin, jos on pakko valita. Neil Young oli syvästi järkyttynyt, kun Kurt Cobain siteerasi biisiä kuolinviestissään. Neil on laulanut sen jälkeen kohdan: once you're gone you can't come back.

Saan lähiaikoina sanelukoneen. Yksi tapa lisää pudotella sanoja välitilaan, laajennus puhuen kirjoittamiseen. Parempi se kuin kirjoittamisesta puhumiseen? Facebookissa on käyty arvostetun kirjailijan seinällä keskustelua siitä, onko kirjoittaminen yksityisasia vai ei. Intiimiä se ainakin on. Kaunokirjallisuuden syntyvaihe.

Rakas kaunis Duras saneli paljon loppuaikoinaan.

Pitäisi ehkä alkaa juoda kahvinsa kermalla, kuten Sari.


Mielen valoa kevätviikkoon.

Ajatus

Tämän blogin nimi voisi näköjään alun perusteella olla myös Goethen ystävälleen lähettämää kirjettä mukaillen: Anteeksi, että en ehdi kirjoittaa lyhyemmin.

Virkkaamisesta, Derrickistä ja säkenöivästä huumorintajusta

Ajattelin tänään aihetta, josta aioin kirjoittaa tänne. Sitten muistin, että minulla on Satakunnan Kansan kulttuurikolumnivuoro lauantaina, joten säästän sen sinne ja naputtelen tähän mitä mieleen juolahtaa. 


Olen virkannut hypomaanisesti, tai ainakin erittäin kiihkeästi. Olen addikti, jään koukkuun lähes mihin tahansa, kuten esim. virkkaamiseen. Koukkuunpa hyvinkin, kirjaimellisesti. Nyt itse asiassa sivusin mahdollista kolumnin aihetta, darn. No, ei se ole niin markan päälle, tai euron, tai drakhman. Tässä vaiheessa normaalisti olisin hakemassa takkiani, mutta it's my party & I'll cry if I want to. Eli koska tää on mun blogi, saan heittää tosi huon... hyviä juttuja ja vielä jopa anali... analysoida niitä. 
Taannoin Facebookissa kiersi kuva, jossa lukee: The awkward moment when your sarcasm is so advanced that people actually think you are stupid. Ei suomeksi jotain, kuten: Se kiusallinen hetki, kun sarkasmisi on niin kehittynyttä, että ihmiset todella ajattelevat että olet tyhmä. Kirjoitin oheen pelkääväni itse jo etukäteen nykyään sitä hetkeä, kun yritän olla hauska. Ja jatkoin ajatusta pidemmälle: Se hetki, kun sarkasmisi on niin kehittynyttä, että itse alat kuvitella olevasi tyhmä. 
Pitäisi vähän rajoittaa, ehkä. 


Muistan erään kolumnin, jossa kirjoitin, että Derrickin näyttelijän Horst Tappertin kuolema oli minulle suuri henkilökohtainen tragedia, tms. Kirjailijoiden pitäisi myös käyttää suurempaa harkintaa antaessaan itsestään tietoja nettisivuille. Ettei tule esim. oltua Sillä Tuulella, että tuntuu huvittavalta mainita Klaus Kinski suureksi innoittajakseen. 
Eli siis, paljon hyödyttää jos naureskelee jossain tuvan nurkassa yksikseen jollekin "hyvälle läpälle", jos mikään siinä ei lukijalle viittaa sen olevan sarkasmia. Harvat samanhenkiset kylähullut ystävinä eivät varsinaisesti auta asiaa. 
Wikipediassa sarkasmi määritellään näin: "Sarkasmia erehdytään usein pitämään ironian synonyymina. Sarkasmi on kuitenkin ironian alatyyppi ja poikkeaa ironiasta siten, että sarkastisella kommentilla on aina uhri eli on olemassa henkilö, johon kommentti kohdistuu."
Suomalaisen Wikipedian luotettavuudesta joskus toiste, mutta oma huumorini on ehdottomasti tuolla määreellä ironian lisäksi sarkasmia, koska punchlinella on aina selkeä uhri: minä.
Vähän iljettää käyttää sanaa mediastrategia. No ei iljetä, en ole tekopyhä. Eli käytän sitä ja sanon (tai tässä tapauksessa kirjoitan), että ehkä pitäisi vähän miettiä uudestaan mediastraregiaansa. Tai ainakin vähän hioa sitä... 


Sen verran vielä, että tämä eroaa pitkäaikaisesta kolumnipaikastani siten, että se on kuitenkin määritetty kulttuurikolumniksi, joten en (onneksi) kehtaa (/voi) kovin usein kirjoitella sinne tämäntyyppisiä juttuja. 
Tosin - kun kirjoitan itseäni sivuten jotain lehteen, saan aina positiivista palautetta. Omasta mielestäni hienoista, outoja kulttuurin alalajeja koskevista kolumneista en niinkään, edes negatiivisia. Kerran sain useita ikäviä palautteita, mutta mitä voi odottaa, jos käyttää sanaa Mannerheim  missään muussa kuin "KIITOS-jotain"-merkityksessä. 


Minun pitäisi harkita nukkumaanmenoa. Tiedän. 
Hiivin kuitenkin salaa virkkaamaan. Ei tämä tosin (vielä) niin käsityöblogi ole, että laittaisin kuvia pipoista ja langoista. Saas nähdä, haluanko jatkossakin osittain konsensuksesta poiketen olla niin julma, että en laita tänne juuri ollenkaan kuvia. Vaikka ihan vaan testinä, että paljonko pelkkä tekstipohjainen juttu enää netissä edes vetää, jos otsikkona ei ole vaikkapa nopealla surffauksella löytyneitä ajankohtaisia helmiä, kuten: Silikoniruiske takapuoleen johti raajojen amputointiin (IL), Ohhoh! Salkkari-tähti esittelee seksileluja (IL), Tappelukukko puukotti miehen hengiltä (IL), Näyttelijätär joutui pukeutumaan tekopenikseen: ”Itkin joka päivä” (IS), Känninestopilleri on jo valmis koekäyttöön (IS) tai Johanna Tukiainen osti uuden koiran - kuva! (Seiska)


P.S. Ehkä diggaan vähän Derrickistä ja paljon Klaus Kinskistä oikeasti, mutta on helpompaa väittää erään puolueen jäsenten tapaan, että se oli läppää hei, kuin alkaa selittää miksi.