tiistai 31. joulukuuta 2013

Uudenvuodenmerkintä uudenkuun aikaan

En juhli uuttavuotta. Aion toki juhlia uutta vuotta tekemällä siitä hyvän vuoden, juhlimalla arkea päivittäin. Mutta se on vasta huomisen, ylihuomisen ja sitä seuraavan päivän asioita. Tai ehkä teen hupiini jonkinlaisen yhteenvedon keskiyöllä, kirjoittamalla päiväkirjaan, katsomalla tarot-korteista, jotakin. Jos säpsähtelyltä ehdin. Säikyn nimittäin pamauksia kuin kotieläin. Ja saatan em. korkealentoisten henkisten tavoitteiden sijasta päätyä syömään kasvispizzaa ja katsomaan jotakin huonoa sarjaa hihitellen.

Vuoden 2013 paras julkinen asia oli se, että minulta tuli ulos helvetin hyvä kirja, johon olin laittanut kaiken, mitä minussa sitä kirjoittaessani oli. Ja se sai omalla mittapuullani mukavasti huomiota. Eikä ko. kirja mihinkään ole kadonnut eikä katoamassakaan. (Lue, jos et ole lukenut. Vanhojakin saa lukea.)
    Enimmän osan aikaani olin kuitenkin jo kiinni uudessa jutussa. Suuntaviivat ovat selvät, ensimmäisen osan raakaversio on olemassa, hahmot ovat siellä mihin ne joulutauoksi jätin. Toista ja kolmatta osaa odottamassa. Sain projektin siis tänä vuonna kivasti käyntiin. Olin apurahalla hyvän aikaa, joka mahdollisti täyden keskittymisen kirjoittamiseen ja pähkäilyyn ja kirjoittamiseen. 
    Uudenvuodentoiveeni siihen liittyen voisi olla, että kässäri on vuoden päästä tähän aikaan jo jonkun muun kuin minun käsissäni, ja ilmestyisi kirjana joskus 2015. Työtä se vaatii. Eli vuosi 2014 tietää paljon kirjoittamista. Toivottavasti siihen tulee taloudellisia resursseja jostakin, jotakin kautta.       
    Koska en puhu keskeneräisten romaanikäsikirjoitusten aiheista kuin korkeintaan kumppanilleni, niin en avaa sitä julkisessa blogissakaan. Voin toki sanoa sen verran, että juttu on tavalla tai toisella ihmisen psykologiaan kietoutunut (kieroutunut) eikä kerro maailman mukavimmista asioista. Mutta se ei liene aikaisempaa tuotantoani lukeneelle mikään suuri yllätys.

Työelämässä oli siis 2013 paljon hyvää, jos töyssyjäkin. Vakituinen avustajanpestini paikallisessa sanomalehdessä loppui. Kirjoitin seitsemän vuotta taidekritiikkejä ja kolumneja, 2-6 juttua kuukaudessa. Siinä on ollut vähän tyhjää kohtaa. Toki tyhjyyden voi ottaa mahdollisuutena.
    Olin valitettavasti myös sairaana enemmän kuin yleensä. Leikkauksessa jne. Rakkaus kuitenkin oli, on ja pysyy. Sama kuin vuosia. Tunne ja ihminen. Kiitos siitä, elämä. En vala tinaa, mutta minulla on sellainen tunne, että vuosi 2014 on hyvä. Joskus vain on, tuntemuksia. Aavistuksia. Jotka välillä tosin osuvat kammottavasti harhaan. No, itse voi vaikuttaa siihen mihin voi, loppu on mitä on.
    Mitä töihin vielä tulee, pitää hankkia jossain vaiheessa jotakin lehtihommia. Kaipaan kolumnipaikkaa. Jotain kiinnostavia pieniä asioita on tiedossa alkuvuodesta, mahdollisesti parikin eri keskustelupaneelia eri tilaisuuksissa. Niistä ilmoittelen vaatimattomaan tapaani myöhemmin, jos on jotakin ilmoiteltavaa.

Tämän vuoden ja ensi vuoden taitoskohdassa haluan ja lupaan ensi vuonna kirjoittamisen lisäksi rakastaa vielä enemmän (jos se on mahdollista), olla vähemmän sairas ja elää terveellisemmin. Eli samaa kuin muutkin, skarpata. Ja ehkä kirjoittaa lyhyempiä blogipostauksia... Tai lupaan ainakin yrittää. 
    Se minusta. 

Toivon kaikille lukijoilleni hyvää vuotta 2014. Ja myös kykyä selvitä mahdollisista vastoinkäymisistä. Asioilla on useimmiten kuitenkin tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Toivotan lisäksi kaikille ongelmaisille, köyhille, epäonnisille, yksinäisille, sairaille, hankalissa olosuhteissa eläville jne. vielä vähän tai oikeastaan paljon enemmän kauneutta ja hyvyyttä ensi vuoteen kuin muille. Yritetään olla mahdollisimman kilttejä toisillemme. Hyvä lähtee pienistä asioista. Samoin onnellisuus.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Mielen valoa vuoden pimeimpään päivään!

Tänään on talvipäivänseisaus, eli vuoden pimein päivä. Ikiaikainen juhlan hetki, joka on vuosisatojen varrella muodostunut omanlaiseksi juhlakseen eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Vaikka itse pidän luonnon kiertokulkua kaikkein pyhimpänä, tai sitä kautta kaikkeus on panteistilla arjessa läsnä, voin ihan yhtä hyvin juhlia jouluna joulua muutaman päivän myöhemmin läheisten kanssa. Ja onhan tarina Kristuksesta myös kaunis, sitä en kiellä. Se perustuu moniin vanhoihin tarinoihin, myyttejä myyttien takana...
Yule, Christ-mass, valon juhla, pyhä on pyhä on pyhä.




P.S. Olen pitänyt tämän blogin aikaisemmin kuvattomana, mutta menköön. Ehkä sitä voi kerran vuodessa irrotella.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Sananen köyhyydestä tännekin puolelle

Kirjoitin tuonne Alaston kirjailija(!)-yhteisblogiin vähän mietteitä taiteilijoiden ja kirjailijoiden mahdollisesta köyhyydestä ja huono-osaisuudesta. Olen kirjoittanut tänne aikaisemmin pienemmän jutun samasta aiheesta, jota tuossa vähän pohdiskelin lisää. 
    En syyttänyt ketään, en esittänyt mahdollisia ratkaisumalleja tms. Kummasti silti jotkut kommentoijat tekivät omia johtopäätöksiä ja oletuksia, yhteiskunnan eläteistä jne. Mitä siihen ajatukseen tulee, lähes kaikilla on Suomessa vielä toistaiseksi ainakin jonkinlainen oikeus sosiaaliturvaan jotakin kautta, vaikka vähäinenkin. Myös taiteilijoilla. *koputetaan kaikkia mahdollisia puulajikkeita*
    Sitä paitsi en tiedä yhtään, minkään alan taiteilijaa, joka lepäilisi ruusupedillään tanssimisen lomassa, joka ei yrittäisi hankkia töitä ja edes siedettävää toimeentuloa alaan liittyvillä tai liittymättömillä hommilla. Jokin kummallinen myytti tuntuu elävän edelleen apurahansa ryyppäävästä, "meidän veronmaksajien rahoilla" loisivasta taiteilijasta.
    (Muuten, työtönkin maksaa työmarkkinatuesta veroa ainakin 20%, että sinänsä, siinä sitä pallotellaan rahaa edestakaisin. Kukaties mistä kukaties mihin.) 

Blogipostaus sai kuitenkin yllättävän paljon lukijoita, herätti vähän keskusteluakin. Olisin ollut yllättynyt, jos ei tietynlaisia viestejä olisi tullut ollenkaan. Toki asiallista ja hyvääkin keskustelua syntyi. Esim. Laura Honkasalo bloggasi aiheesta omasta näkökulmastaan. Muitakin avauksia suomalaisten taiteilijoiden eriarvoisuuteen ja vähävaraisuuteen liittyen on ollut netissä viime aikoina. 
    Itse en ajatellut asiaa pelkästään siltä kantilta; köyhyys on monisyinen ongelma, koski se minkälaista ihmistä tahansa, olipa se sitten rakenteellista, periytynyttä tai luokkaputoamisia nousujen sijaan. Kenties vielä joskus palaan siihen isosti, romaanin tai jonkin projektin muodossa. Tällä hetkellä on kesken jotakin vähän muuta. Ei tosin mitään liian piristävää, sitä vaaraa ei ole. 
    Vaikka toisaalta, onhan köyhyys ollut tietenkin sivujuonteena kaikissa teksteissäni. Sydänvarjossa köyhyyden tuoman huono-osaisuuden toiseus on keskeinen teema. Eri asioista johtuva syrjäytyneisyys varmasti kaikissa. Eli en minä rikkaista ole kirjoittanut enkä kirjoita tälläkään hetkellä. Porvariston, ylemmän keskiluokan ja yläluokan kuvauksia on ihan tarpeeksi kirjallisuudessa ilman minunkin panostani.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Epätäsmällisesti ja semivilpillisesti muka-arjesta

Muuhun tekstiin liittymätön prologi: Tämä on ollut jotenkin poikkeuksellisen ankea syksy. En tarkoita tapahtumia sinänsä, vaan tunnelmaa, ilmaa, ilmastoa. Syksyihmisetkään eivät ole pitäneet tästä syksystä. Galluppini koostuu ainakin kolmesta tyypistä. Olen silti tosissani, jotain synkkää imua tuossa ulkoilman pimeydessä ja mustassa asfaltissa on, joka yleensä on peittynyt vaahteranlehtiin tai pakkashippusiin. 

Sarjalukijan tunnustuksia: Syksyn sekalaisista lukemisista (dekkareista parapsykologian kautta tietokirjoihin) on jäänyt päällimäisinä mieleen Emmanuel Carrèren Limonov ja uusintavisiitti Ellroyn omaelämänkerrallisiin Muistoihin pimeästä ja Hillikerin kiroukseen. Tuossa odottelisi parin muun ohella Keltaisen kirjaston 36. kirja, joka kertoo Fransiscus Assisialaisesta, en tiedä vielä onko hyvä. Mainitsen myöhemmin, mikäli se osoittautuu mainitsemisen arvoiseksi. Tai jos muistan.

Pakollinen jaaritteluosuus: Huomenna on muutaman kirjailijan ilon päivä ja suuren osan jepjep-päivä. Ison F:n ehdokkaat nimittäin paljastetaan. Jos ja etenkin kun Valkoinen valo ei siellä ole, eipä minulla ole mitään julkista mielipidettä liittyen asiaan; pitäisikö? Anonyyminä lukijana ajatuksillani voisi olla jotakin relevanssia, mutta se tästä vielä puuttuisi, että ehtisi kirjoittaa salanimellä kirjablogia. 

Scifiä/spefiä: Ei sillä ettenkö haluaisi sekä kirjoittaa salanimellä kirjablogia, että ehtiä väsätä tänne parempia ja ytimekkäämpiä bloggauksia. Ei sillä ettenkö tahtoisi elää useampaa elämää yhtä aikaa, olla yhdessä kuvataiteilija ja tehdä toisessa käsitöitä päivät pitkät tai olla loistava pullantuoksuinen kotoilija tai aktivisti tai harrastaa liikuntaa rammoilla raajoillani niin paljon kuin näillä pystyy ja keskittyä mahdollisimman vahvan kehon tekemiseen. jne jne jne. Muotisuunnittelija, vegaanikokki, lastenkasvattaja, mitä näitä on. Moni pystyy hoitamaan ainakin useamman noista. 

Inhorealismia: Minä joudun rajaamaan puuhat ehkä 1-3 asiaan per päivä, ja niihin kuuluvat jo tiskaamisen kaltaiset välttämättömyydet...

Hämärää kvasipsykologista haahuilua: En tiedä mihin aikani hajoaa. Suurin osa tuntuu soljuvan johonkin päämäärättömään lueskeluun tai selailuun. Sosiaalinen media on ainakin syöpä, jota koetan kontrolloida kuin nisti "just one fix"-periaatteella. Eli en kovin onnistuneesti... Minussa on myös henkinen osa, joka nauttisi spartalaisesta kurista ankarine päiväjärjestyksineen, mutta se häviää sekä liha- että mieliosien keskinäisessä äänestyksessä ja jää kiukuttelemaan superegona siitä, miksi olen niin saamaton etten saa hoideltua kolmea uraa samaan aikaan ja oltua täydellinen taloudenhoitaja, kehonrakentaja, yhdentoista virkistävän harrastuksen mm-tason taitaja ja vielä piru tienaamaan rahaa. Sori Ego, olen köyhä ja sairas taiteilija. Eli klisee.  

Vakavasti: Kirjoittaminen on prioriteetti, joka menee kaiken muun ohi. (Ja sen kyllä valitettavasti välillä asunnosta ja omasta voinnista huomaa.) 

Valitusta/yhyy-osio: Vielä kun saisi siihen liittyen pitkästä aikaa jotakin rahahommia sivuun, eli suomeksi kolumnipaikkoja tai jotakin edes semivakituista tuloa. Pitäisi olla suhteita. (Minulla on suhde mieheni ja joskus pehmolelujeni kanssa, ja yksi ystävä ja muutama nettikaveri). Eli on pakko rahan takia ryhtyä jossain vaiheessa johonkin epäilyttävään toimintaan, joka on jotakin anelun ja spämmäämisen väliltä. En minä osaa mitään muuta mistä voisi edes mahdollisesti tienata rahaa kuin kirjoittaa. Paska nakki, että monen vuoden järjestely SK:n kanssa loppui. Hymiön kaltainen edellisen vesittävä turha sanonta: C'est la vie.

Valituksen vastakohta: Olen miljardisti kiitollinen jokaisesta apurahasta, joiden aikana saan keskittyä romaanikäsikirjoitukseen murehtimisen sijasta.

Epilogi: Minun piti kirjoittaa Lou Reedin kuolemasta. Tai oikeastaan siitä miten yllättynyt olin reaktiostani siihen. Koska liioittelematta pyörryin. Lähti siis jalat alta ja aloin volista ja vollottaa. Mieheni luuli, että joku läheinen oli kuollut. Ehkä se oli nuoruuteni lopullinen loppu. Ehkä pyörryin, kun tajusin olevani keski-ikäinen. Ehkä se oli siis jonkin aikakauden päättyminen, monella eri tasolla, kulttuurisesti ja henkilökohtaisesti. Ehkä seuraavien päivien (ensireaktioon nähden ristiriitaiseen) välinpitämättömyyteeni liittyi se, että Morrisseyn omaelämänkerta tuli/oli tulossa postissa. 

Loppukaneetti: Kumpaa olen kuunnellut elämässäni enemmän? Aivan. Mutta kumpaa olen kuunnellut huomattavasti enemmän viimeisen parin vuoden aikana? Aivan.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Inhimillisessä tekijässä tänään 22.00




Muistutan tästä vielä kerran. Tosin itseäni jännittää ihan hirmuisesti, lähinnä mitä sieltä on tulossa omalta osaltani. Kuvauksista on kuukausi enkä muutenkaan muista puhuinko mitään järkevää: toivottavasti.

Tässä myös linkki bloggaukseeni Alastomissa kirjailijoissa(!), jossa pohdin mm. ristiriitaa nuoren kirjoittajan julkisen ensiesiintymisen ja nykyisen ammattikirjailijan mediaesiintymisen välillä.




Mukavaa ja kivutonta viikonloppua itse kullekin! 


P.S. Jos ohjelma menee ohi, sen voi katsoa Areenasta.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Taiteilijan häpeästä edes yrittää menestyä

Jos ja kun on ensinnäkin eurooppalainen, sen lisäksi etenkin suomalainen, vielä satakuntalainen ja kaiken kruununa porilainen, tietänee moni kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on sanoa itsestään mitään positiivista. Eli esimerkiksi kehaista tehneensä jotakin, mistä on ylpeä, saati vielä oikein mainostaa sitä. Toisten mahdolliset kehut tulee ottaa vastaan nöyryydellä, mielellään vielä mukana lausahdus: "No emmää ny tiä. Tää ny o vähä tämmöne."
    Nyt on puhe kulttuurista, jossa jonkun todetessa itsestään: "En mää loppuje lopuks iha täysi paska ol", sitä pidetään narsismina, tai ainakin varsinaisena elvistelynä. "Siäl se seisoo toril ja kehuu ittees. Mikä seki luulee olevas. Ei se ny nii ihmeelline ol. Kyl määki tekisi paremma."

Tätä taustaa vasten, ja vielä muutenkin tyypillisen taiteilijakliseen tapaan, aina karmivan epävarmuuden, ajoittain jopa itsevihan riivaamana minun ei ollut helppo tehdä mainosta kirjastani. 
    Olen tosiaan mukana Alastomat kirjailijat!-yhteisblogissa, ja kirjojaan kadehdittavan rennosti, jopa yhdysvaltalaiseen tapaan, eli häpeilemättä ja vilpittömästi markkinoivan Pasi Ilmari Jääskeläisen ehdotuksesta blogiin otettiin mukaan juttusarja, jossa jokainen tekee jostakin omasta kirjastaan mainoksen. Suhtauduin – yllättävää kyllä – heti myönteisesti Antaudu vieraalle kirjailijalle-ideaan, koska ensinnäkin, totta kai haluan kirjalleni ja kirjoilleni lisää lukijoita, ja se tapahtuu huomion kautta. Ja toiseksi, jotta pääsisin edes vähän, edes hetkeksi satakuntalaisesta jäyhyydestä ja huonosta itsetunnosta. Häpeästä. Löytäisin vähän sitä iloluontoisempaa puolta, vaikka puoliksi rajan taa jääneen karjalaisen geeneistäni. Ei aina tarvitse olla olevinaan niin vitun cool.
    Silti olen puhunut vielä eufemismein informaatiosta ja ns. mainoksesta, vaikka mitä ihmeen häpeämistä siinä on, jos on kirjoittanut mielestään onnistuneen kirjan ja haluaa, että se kestää sesonkien yli.

Onko taustalla satakuntalaisuuden sijasta vanhakantainen kulttuurin vastakkainasettelu kaupallisuuden, ja nälkäisenä ja sairaana kuolleen Aleksis Kivi -tyylisen taiteilijamyytin välillä. Eli että taide! Vain taide! Ja sen eteen taiteilijan tulee elää pelkästään pyhällä hengellä, mielellään kuolla tuskallisesti ja nuorena, jotta herrat ja rouvat voivat haalia mammonaa vanhan pääoman päälle, käyttäen välikappaleena taiteilijan kalmoa.
    Em. voi olla jostakusta kiinnostava myyttinen skenaario, oli varmasti minustakin nuorena. Mutta juuri nyt, itse tässä todellisuudessa, tänä aikana, ihan oikeasti köyhänä ja sairaana taiteilijana, en yksinkertaisesti voi nähdä mitään väärää siinä, että toivon taiteeni menevän myös kaupaksi. Ja ennen kaikkea, että kirjojani luetaan, vaikka kirjastosta, jos ei ole rahaa ostaa.  
    Kyllä, kirjoitan taideproosaa. Tähänastisissa kirjoissani on myös psykologisen trillerin tai kauhukertomuksen elementtejä, jos haluaa genremasturboida. Siinäpä toinen klisee: että mukaansatempaava tarina ja taide sulkisivat jotenkin toisensa pois.

Sitten itse mainokseen, vaikka suositus kuulostaa edelleen minusta paremmalta. Joka tapauksessa. Jos et ole vielä lukenut Valkoista valoa, käy etenkin silloin katsomassa, millaisen mainoksen tein Alastomien kirjailijoiden! juttusarjaan Antaudu vieraalle kirjailijalle. Tai vaikka olisit lukenutkin, kurkkaa piruuttas, kuten meillä Porissa sanotaan.

MAINOS ON TÄÄLLÄ, KLIKKAA!

P.S. Nyt olen viettänyt useamman päivän sosiaalisen median asetuksia säätäen jne. Pitää laittaa luukut joksikin aikaa kiinni ja palata romaanikäsikirjoituksen pariin. Tai no, ainakin jättää vain hyvin pieni rako... Niin, ja kun joku kommenteissa mainitsi taannoin, että pitää kirjavinkeistäni: Luen juuri nyt Emmanuel Carrèren kirjaa Eduard Limonovista. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Palaamisiin!

P.P.S. Kun nyt tälle linjalle lähdettiin, jatkanMinulle saa edelleen tarjota kirjoitustöitä. Olen kirjoitellut monipuolisesti vuosien varrella erilaisiin lehtiin ja projekteihin. Tarjouksia/ehdotuksia tai lisätietoja: hannariikka.kuisma ät hotmail.fi

tiistai 15. lokakuuta 2013

Alilämpö, alastomat kirjailijat ja televisio

Silloin kun vielä elin epäterveellisesti, eli käytin liikaa alkoholia seurannaisilmiöineen, olin tämän tästä kaikenlaisissa kulkutaudeissa: influenssaa, flunssaa ja muita hämäräperäisiä nuhakuumeita. Immuunipuolustuksen kehnous aiheutti myös angiinaa ja muita rasittavia tulehduksia. 
    Lähestyn pian rajapyykkiä, jolloin alan kulkea seitsemättä vuotta ilman alkoholia. Tänä aikana en ole ollut kertaakaan angiinassa, korkeintaan kerran varsinaisessa influenssassa. Olisi tosin kohtuutonta sanoa, etten ole ollut enää niin usein kipeä kuin ennen, koska onhan minulla sittemmin ilmaantuneet muut ongelmani.
    Ja flunssakin puskee flunssakausina edelleen, kurkku on kipeä ja pää täynnä räkää, mutta jostakin kummallisesta syystä kuumeen sijasta minulle tulee aina alilämpöä. Olisin mieluummin muutaman päivän 39 asteen kuumehoureissa kuin kuukauden jossakin puoliflunssan ja alilämmön rajamailla hortoilemassa.         
    Preferensseistä viis, olen taas kummitellut alilämpöisänä viikkotolkulla. Saan asioita tehtyä, mutta kaikki tapahtuu puolinopeudella. Viimeksi kun oli näin kauan alilämpöä, tuli jälkitautina keuhkokuumeeksi hiipinyt tulehdus. Tarkkailen siis kylkikipuja. 



Sellaisia kuulumisia on, että en ole missään nimessä lopettamassa tätä blogia, mutta juttujani löytää tulevaisuudessa myös yhteisblogista Alaston kirjailija! Päivitän profiiliani lähipäivinä tähän osoitteeseen: Minä alastomana! Ja varmasti teen tuonne myös jonkin blogiavauksen.
    Selvyyden vuoksi: (Äiti,) en ole tuolla alastomana eikä varmaan kukaan muukaan. Tuo nimi on symbolinen. Semmoista verbaalista alastomuutta. Tein konkreettiset alastonjutut jo aikoinaan taidekoulussa. Unohda tuo viimeinen lause.
    Katsotaan miten juttu ajan kanssa lähtee käyntiin, kuinka ilmoittelen täällä mitä siellä tapahtuu ja päinvastoin. Kiinnostavinta tuossa on ainakin näin aluksi se, että mukana on monenlaisia kirjailijoita eri genreistä. 
    Minut löytää kyllä vastakin täältä ja tuolta ja Facebookista ja TwitteristäTai minut ja minut, ainakin Kirjailijan (Virallinen). Tämä blogi on ehkä ainoa julkinen paikka netissä, jossa rajat Kirjailijan (Virallinen) ja arkisen minä-minä/minäkirjailijan välillä ihan vähän välillä häilähtelevät.
    Tai ainakin olen paljastavinani jotakin. Onko se sitten sitä henkistä strippausta, julkisuus. On näyttävinään, mutta ei näytä. Pitää varoa koko ajan ettei vahingossa vilahda...

Siitä puheen ollen, ensi viikolla tulee tv-ohjelma, jossa olen vieraana. Kuvaukset olivat jo viime kuussa, mutta totta kai lopputulos jännittää, kun en ole nähnyt miltä se näyttää tai kuulostaa. Ei voi muuta kuin toivoa parasta, eli että puhuin edes jotakin järkevää. Kivusta ja Valkoisesta valostakin. 
    Tai no, voihan tämän jo linkata, koska se on julkista näemmä, vaikka ei tuolla vielä mitään ainakaan kymmeneen päivään näy: Inhimillinen tekijä Areenassa 25.10. alk.
    
Palaamisiin, lukijani. Siellä, tuolla ja täällä! Antoisinta kohtaamisemme lienee välillisesti, eli kirjojeni sivuilla, kuitenkin. Itse avaan tiedoston ja katson mitä uusille hahmoilleni tänään kuuluu. Puolinopeudella.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Tatuoinnit, karkkipäivä ja mustelmanvärinen taivas

Lauantai-ilta. Melkein kuukausi edellisestä kirjoituksesta tänne. Syyskuu humahti ohi jotenkin varkain. Liikaa migreeniä, siihen meni viikko tai kaksi. Sen jälkeen oli yksi työhön liittyvä mediajuttu, josta kerron lisää sitten kun se on ajankohtainen. Sen jälkeen otin pari tatuointia, jotka ovat minulle niin tärkeitä, että ne ovat kukaties viimeisiä.

Sanat ovat olleet painavia. Pää on ollut raskas, ajatus hidas. Jätin kahdeksi viikoksi hahmot loppukesän kypsän ja tuoksuvan luonnon keskelle. Vielä elävien kasvien ja mehukkaina roikkuvien, tummien marjojen ääreen. Hetkeen, jossa yöt ovat vielä lämpimiä ja syksy on vasta ohikiitävä tuulahdus. Palasin heihin, sinne, intiaanikesän oranssiin valoon, nyt kun sade hakkaa pimeää asfalttia ja ilma on mustelmaisen violetti, pian pelkästään routaisen harmaa.
    Sanat ovat painavia. Pää on raskas. Molemmat tarvitsevat keveyttä. Melankolia käy, surullinen musiikki sopii. Mutta ei kolina, ei teollinen kalke, ei kirkuna. Ei tänään, ei tässä lokakuussa. Yritän soittaa, ei vaan soitan näppäimistöä kuin runoa. Tai sitten vain haluaisin tehdä niin.

Tänään on karkkipäivä. Söin aamu- tai oikeastaan iltapäiväkahvin kanssa mustikkakeksejä. Nyt riisipuuro on tulella. Linnut helisivät puussa illansuussa kuin veitset. Kenties linnut ja puut ja sade huuhtovat liiallisen matalapaineen mennessään. Kuukin on musta ja uusi. Eivät ainoastaan blues-veteraanit ison meren takana aikoinaan huomanneet sitä, että kuunkierron vuorovedet voivat vaikuttaa inspiraatioon. Tai ainakin uusikuu antaa tekosyyn aloittaa alusta, joka kuukausi.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Surupornosta ja kaunokirjallisuudesta

Törmäsin useammassa nettikirjoituksessa Valkoisen valon ilmestymisen jälkeen koko tuotantoni leimaamiseen misery lit -määreen alle. Kyse oli sattuman sijasta siitä, että genrestä kertova kirja oli juuri suomennettu, ja aihe oli ollut pinnalla blogimaailmassa. Ilmeisesti genrestä innostuneena kaikki eivät heti ymmärtäneet mistä on kyse. Itse tiesin, koska olen kuluttanut hävyttömän paljon lajityypin opuksia kiinnostavista kulttiklassikoista kälyisiin näin raitistuin ja tulin uskoon -omakustanteisiin. 
    Minun teokseni eivät kuitenkaan kategorian alle sovi. Olen tähän asti julkaissut kansien välissä vain fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Ainoa edes ohkaisesti määritelmään menevä julkaistu kirjoitukseni on Hullu akka! -antologiassa. En ole koskaan, missään sanonut, että fiktiivinen proosani, novellit ja romaanit olisivat autofiktiota, saati tosielämässä tapahtunutta. Koska se olisi valhe.         
    Totta kai romaaneissani on hippusia sieltä täältä: jotain omaa, jotain varastettua, paljon sepitettyä. Olen ollut aina taiteilijaluonne, siinä mielessä, että olen mielikuvituksen keinoin etäännyttänyt oman elämäni asioita leikeiksi, piirroksiksi, maalauksiksi, runoiksi, novelleiksi, romaaneiksi... Ja samalla tarkastellut myös elämän ilmiöitä, joilla ei suoranaisesti ole juuri minun kanssani mitään tekemistä.
    Pointtina on se, että lukijan ei ole tarpeen tietää mikä on omaa, mikä muunneltua totuutta ja mikä silkkaa sepitettä, koska jos tarina ja hahmot toimivat fiktiona, joksi se on tarkoitettu, se on pääasia.

Jotain kummallista lisää toki lukemiseen tulee, kun tietää että jokin on tapahtunut tosielämässä. Vaikka se olisi kuvattu tavalla, joka on enemmän fiktiota kuin jokin avainromaani, jota tekijä sanoo silkaksi fiktioksi. Viime aikojen Knausgård-keskustelu suomalaisten kulttuuri-ihmisten kesken on aukaissut monia kiinnostavia näkökulmia tähän liittyen. 
    Pitää joskus itsekin miettiä tarkemmin mikä se taika on, mikä tekee myönnettyyn omaelämänkerrallisuuteen jonkinlaisen merkillisen lisän lukijan mielessä. Mikä saa antamaan anteeksi kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, joita ei sietäisi fiktiossa. Jotain siinä on. Ohutkin yhtäläisyys saattaa tuoda jollekin lukijalle jo lisäarvoa.

Autofiktion ja misery litin raja on toki liitoskohdassa häilyvä, joten olkoot paremmat kirjat suosiolla autobiografisisia tai -fiktiivisiä. Rajankäynnin kohdalla ns. kurjuuskirjallisuuden parista löytyy myös suoranaisia helmiä. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on loistava. Toinen, mikä tulee heti mieleen on Antonella Gambotto-Burken ItsemurhamuistelmatAugusten Burroughsin kirjat menevät vielä selkeämmin sinne toiselle puolelle, poispäin misery litistä, sillä ne ovat eri tavalla fiktiota, totta tai ei. Anne Sextonin kaltaisten kirjoittajien tunnustuksellisia runoja olisi myös synti sanoa misery litiksi.
    Suomalaisista ikäviä aiheita sivuavasta autofiktiosta on minulle henkilökohtaisesti antanut eniten Eira Mollbergin Vakuuslapset

Ehkä ajattelen hyviä kirjoja mieluummin autofiktiona, koska misery lit on jo sinänsä jotenkin latistava määritelmä, likainen, tuo mieleen sosiaalipornon ja 4D/5D -dokumentit nykyajan parrakkaista naisista ja elefanttimiehistä. Jerry Springer, Oprah, Dr. Phil...
    Liittyykö tähän tapahtui tosielämässä -genreen vielä se piirre, että kirjoittaja tai selviytyjä mahdollisine haamukirjailijoineen  ei ole kirjailija? Nimittäin en näe mitään suoranaista yhteyttä kirjailija Maria Peuran koskettavan ja upeasti toteutetun Antaumuksella keskeneräisen, ja jonkun nimimerkin Jeesus pelasti minut konikoukusta -kirjasen välillä. 
    Vai - voiko molempien takana olla osittain sama pyrkimys? Eli halu koskettaa totuutta? Täysin eritasoisesta ilmiasusta huolimatta. Sillä huononkin surupornon takana on kuitenkin oikeita ihmisiä, oikeita tarinoita ja oikeasti traagisia asioita. Se ei tietenkään vain pelkästään riitä, jos haluaa omasta tarinastaan korkeakirjallisuutta kurjuustilityksen ja lööpinjatkeiden sijasta.
    Siinä missä koen esim. Natascha Kampusin kellarikirjan keltaisen lehdistön jatkeeksi, poikkeuksiakin ihan puhtaan misery litin parissa on. Itselleni tärkeä kirja nuorempana oli Marya Hornbacherin Elämä kateissa (Wasted). On paljon muitakin esimerkkejä. Genrestä löytyy myös kirjahuijauksia, joita olen käsitellyt aikaisemmin Enkeli-Elisan aikoihin tässä blogissa, sekä parikin kertaa Satakunnan Kansan kolumneissa männävuosina.

Tuli mieleen kirjoittaa tästä aihepiiristä, kun satuin lukemaan Laura Saven kirjan Paljain jaloin, jonka liepeessä jo mainitaan, että kirjoittaja ei ehtinyt elää siihen asti, että olisi kuullut kirjansa julkaisusta. Eli poikkeuksellinen misery lit -genressä siinä mielessä, että kuitenkin yleensä kyse on jonkinlaisista selviytymistarinoista.
    Kirja oli harvinaisen ahdistava. Varsinkin, kun itse muiden asioiden ohella tappelen oudon polvivammani ja raihnaisen jalkani kanssa. Piti lukea kirja nopeasti, koska tunsin henkisen pahan olon lisäksi fyysistä pahoinvointia. 
    Sain kirjan vasta käsistäni, joten en osaa sanoa onko se hyvä vai ei, vai voiko tai saako tuollaista kirjaa edes määritellä em. termeillä. Toiveikkuus yhdistettynä kirjoittajan hymyileviin, kauniisiin kasvoihin liepeessä oli pahinta. Mitä siitä pitäisi ajatella? Vaikea syöpä on kauheaa, kipu on kauheaa, kuolema nuorena on kauheaa. 
    Niin on.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kirjallisuuden fag hag

Tässä lomapäivän ratoksi aloin pohdiskella elossa olevia ulkomaisia suosikkikirjailijoitani. Knausgårdin Taistelujen kolmesta ensimmäisestä toipuneena mieleeni tuli lukuisia naisia eri puolelta maailmaa. Mutta mites miehet Dostojevskin lisäksi? Niin no, esim. Jean Genet ja William S. Burroughs ovat kuolleita. 
Keksit varmasti ulkomaisia, aktiivisia mieskirjailijoita, joiden kirjoja odotat, mietipä hetki. Okei. Augusten Burroughs, Chuck Palahniuk, Brett Easton Ellis... Hetkinen, ei se nyt voi olla mikään määrittävä tekijä  sattumaa. Ketäs muita? No tietenkin käre Jonas Gardell, sekä vaikkapa Gregory Maguire ja Michael Cunningham. Mitä, vitsaileeko mieleni kanssani? Dennis Cooper ja Stewart Home... Joo, tuli selväksi. 
Nämä kirjailijat edustavat hyvin erilaisia suuntauksia tuotannossaan, mutta... Jokainen? 

Olen aina vitsaillut, että yksi osa minusta on miespuolinen homoseksuaali. Ehkä tuo sattuma on jotain alitajuista samaistumista. Enkä muuten ennen tuota pohdiskeluani ollut tietoinen ihan jokaisen em. henkilökohtaisista mieltymyksistä. Tai olinpa, paitsi Gregory Maguiren, mutta daa, olisihan se pitänyt arvata. Kun aikuinen mies on omistautunut Wizard of Ozin hahmojen taustoitukseen...

Onhan noita poikkeuksia. Esim. alussa mainittu Knausgård, mutta kuka kirjallisuusihminen ei tällä hetkellä hänen Taistelujaan fanittaisi. Hubert Selby Jr oli myös ainakin julkisesti hetero, vaikka kirjoittikin kirjallisuushistorian parhaan kuvauksen tietynlaisten transvestiittien ja kaappihomojen kohtaamisista (yhdessä maailman parhaista kirjoista). John Ajvde Lindqvist on myös naimisissa naisen kanssa, mutta toisaalta kiihkeä Morrissey-fani, kuten myös yksi ihan ihan lempikirjailijoistani ja -kirjoittajistani ja -ohjaajista ja öö, -ihmisistä: Lukas Moodysson. Palv... arvostan toki myös hänen vaimoaan, Coco Moodysson on ihana ja tekee hienoja sarjakuvia ja rakastaa Curea, mutta se on toinen juttu. 

Jos olisin epäkorrektimpi, saattaisin sanoa, että pitäisikö tämän perusteella joidenkin minun mielestäni superhyviä kirjoja kirjoittavien miesten harrastaa hieman itsetutkiskelua, mutta ei siitä sen enempää. 
(Historioitsijat, ette ole kuulleet mitään villejä huhuja liittyen Dostojevskiin? Retorinen. Tavallaan.)

lauantai 17. elokuuta 2013

Missä olit, kun kuulit hänen kuolemastaan?

Gösta Sundqvistin kuolemasta on, tai oli viime vuorokauden puolella kulunut tasan kymmenen vuotta. Hänen laulutekstinsä ovat vaikuttaneet minuun sekä kirjailijana että ihmisenä paljon. Ei eniten, mutta enemmän kuin moni muu asia. Enkä nyt tarkoita niitä tunnetuimpia renkutuksia, joista jokainen tietynikäinen ihminen on saanut enemmän kuin tarpeekseen, minäkin, vaan kokonaisuutta, niitä tuntemattomampia kappaleita. Levyä, jossa melkein jokaisessa kappaleessa joku tekee itsemurhan. Se asenne  pieni ihminen kylmässä maailmassa  kosketti minua jo lapsena. 
    Silloin kun muut kuuntelivat jotakin Sinittaa, Sandraa tai muita unohtuneita suuruuksia, minä ja kaksi muuta tyttöä kuuntelimme Leevi and the Leavingsia kuin jonkin salaseuran jäsenet. Ehkä meillä oli omat salaseuramme verivaloineen, mutta ei siitä sen enempää.

En ole niin naiivi, ettenkö tajuaisi osan biiseistä olleen silkkaa huumoria ja parodiaa. (Toiveammattini oli ainakin baarikeskusteluissa aikoinaan päästä ääneksi Koe-eläinpuistoon.) Mutta on sanoitusten joukossa asiaakin. Syviä tuntoja, synkkää kamaa osuvasti kerrottuna. Sepitettä, joka on parhaillaan todellisempaa kuin todellisuus. Kuvattuna sanoitusten ja melodioiden keinoin. Kuunnelkaa itse. Tai älkää, jos ette pidä. 
    Ymmärrän myös sen, että esim. äärimmäisen musikaalisen ihmisen on vaikea jaksaa yksinkertaisia melodioita ja no, tiettyä renkutusmaisuutta, joten en loukkaannu jos joku pelkkää klassista tai monimutkaisinta progea kuunteleva pitää viehtymystäni jotenkin infantiilina. Mitä väliä? Ei tässä iässä enää yhtään mitään. 
    Ei sillä, ettenkö kuuntelisi myös jotakin klassista ja progea välillä itse, mutta silläkään ei ole tässä yhteydessä mitään merkitystä. Tosin, Leevi and the Leavingsilla on myös kappaleissaan sellaisia tahtivaihdoksia ja puskan takaa (yritin miettiä mikä on oikea termi "out of the box"-ilmaisulle) tulevia osioita, että Gösta on selkeästi ollut huomattavasti musikaalisempi henkilö kuin moni tajuaa.
    Toisaalta, harvoin Leevejä enää tulee kuunneltua, paitsi nostalgisessa hengessä tai jos haen jotakin tiettyjä emootioita vaikka kirjoittamista varten. 

Kirjoittaessani tätä keskustelen ko. sanoituksista toisaalla netissä. Voisin kirjoittaa niistä esseen. Tai kirjan. En usko kuitenkaan tekeväni jälkimmäistä ihan heti. Ehkä jos kirjoitan joskus jotain autobiografista, voin valita soundtrackin Göstalta. Tosin en pidä nykytrendistä, että kirjoihin liitetään Spotify-soittolistoja tms. Korjaan: en pitäisi siitä omalla kohdallani. 
    Haluan, että musiikki kuuluu rivien välistä. Minulla on selkeät soundtrackit omissa kirjoissani, mutta en tahdo niitä julki. Jotkut ovat riveillä, jotkut väleissä, joitakin ei ehkä huomaa. Elokuvasävellyksistä chansonien ja räkärockin kautta goottipoppiin ja synkeään industrialiin. Mitä milloinkin, iskelmää tai metallia. Samoin kuin kirjani löytävät minut, niin tekevät myös kutakin kirjoittaessa taustalla soivat kappaleet. Jos olet lukenut minusta enemmän, tiedät että aina kirjoittaessani kuulokkeissa soi musiikkia. 

En näemmä osaa kirjoittaa lyhyesti jos ei ole pakko, kuten lehtijutuissa. Piti tosin naputella tänä yönä romaanikäsikirjoitusta johonkin suuntaan, mutta koska katsomme tänä yönä vielä elokuvan, minulla ei ole kolmea tuntia, joka on minimi, jonka tarvitsen siihen, että pystyn keskittymään kirjoittamisen luovimpaan vaiheeseen. Siihen, jossa purkaudutaan ilman mainittavaa editointia. Joten kirjoitan pitkästä aikaa tänne.

Sivuhuomiona, katsoin äsken Knausgårdin haastattelun, ja niin paljon kun ihailen häntä kirjailijana, tuli mieleen miten Carina Rydberg leimattiin Korkeimman kastin jälkeen hysteeriseksi, ilkeäksi ja kostonhaluiseksi naiseksi. Jopa kirjallisuuspiireissä. (Pätee myös Unni Drouggeen.) Siinä missä Knausgård on (kirjallisista ansioista syystäkin) nostettu jalustalle. Pidän silti edelleen myös Rydbergin kirjasta. Jotkut omat kirjoitukseni ovat syntyneet samankaltsisista motiiveista. Toisaalta, kai Knausgårdkin on saanut Norjan ja Ruotsin mediassa kosolti ryöpytystä, en ole seurannut asiaa tarpeeksi. Nämä ovat vain hajanaisia, yöllisiä pohdiskeluja.
    Mietin myös sitä vanhaa juttua, miten naistenmiehelle ei ole vastaavaa sanaa, kun nainen on kyseessä. "Miesten nainen" tarkoittaa yleensä pahantahtoisesti muihin naisiin suhtautuvaa, manipuloivaa hahmoa. Enkä nyt edes lähde siihen, että lähin vastaava olisi kevytkenkäinen. Tämä tuli mieleen taannoin pitkästä aikaa, kun eräällä runoilijalla mainittiin (sinänsä hyvässä artikkelisa) olevan "naistenmiehen hymy".

Piti vielä kirjoittamani, että muistan hyvin missä olin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin Göstan kuolemasta. Ja ajattelin tänään sitä, miten paljon paremmassa paikassa olen elämässäni nyt kuin silloin. Sairauksista jne. huolimatta. 
    Ai missä olin kun kuulin Göstan kuolemasta? Kännissä tietysti.

P.S. Moccamasterilla keitetty suklaakahvi nousee suorastaan päähän pitkän pikakahvikauden jälkeen, huh. 

perjantai 2. elokuuta 2013

Tämä raportti on luotu 2.8.2013 22.45.39

Olen ollut niin keskittynyt uuteen romaanikäsikirjoitukseen, että en ole ehtinyt, jaksanut tai muistanut bloggailla. Loput ajasta olen himolukenut, katsellut sarjoja ja elokuvia, jopa tavannut ihmisiä, mikä minulla noin monikkomuodossa ei ole mitenkään liian yleinen harraste. Porispere kaikuu Kirjurinluodosta tännekin kaupungin laidalle. Mikäs siinä, hyvä että ihmisillä on hauskaa. Minulla on tänään ollut migreeni. Mutta muuten ihan hyvä päivä. Inhoan virkkeen aloittamista sanalla mutta.

Linnut ovat tänään kuulostaneet vanhoilta naisilta. Kuin katoilla istuisi siellä täällä yksittäisiä mummoja kiljumassa. Ei sekään tosin mahdotonta ole. Joskus linnut kuulostavat vauvoilta. Olen katsonut Skinsejä ja miettinyt Y-sukupolven estetiikan ja arvojen ja maailmankuvan erilaisuutta suhteessa omaani, vain sellaisella analyyttisella vakavuudella, johon pystyy jos on kalkkis. Toisaalta, jo kalkkis-sanan käyttäminen viittaa siihen, että olen paljon pahempi jarru ja ennen aikojani mummoutunut kuin voisi kuvitella. Ja taas samaan aikaan lapsenomainen (sano suoraan vaan että lapsellinen) sellaisella vilpittömyydellä, johon ainoastaan lapsettomat kykenevät. Mitä mummoiluun tulee, en ole virkannut sen jälkeen, kun joku yritti tehdä siitä jollain tasolla persoonaani määrittävää tekijää lehtijutussa, joka ei koskaan ilmestynyt. Ehkä pitäisi. Lankoja on niin paljon varastossa.

Piti kirjoittaa hakusanoista, ihan siitä ilosta, että tänne on eksytty taas niin maanmainioilla sanayhdistelmillä. Oli näköjään ainakin olevinaan jotakin muuta sanottavaa. Joku törisyttää ulkona torvea ja huutaa Ässät. 

torstai 18. heinäkuuta 2013

Autobiografinen sadepäiväkuvaus

Totta kai juuri sinä ainoana päivänä sataa ja on kylmä, kun olisi tehnyt mieli mennä jazzeille ulkoilmakonserttiin. Eli yleensäkään osallistua yhtään mihinkään Porin ns. superviikolla. Nahkea, viileä ja tihkuinen ilma vieläkin, vaikka totta kai sen jälkeen päivällä alkoi hetkeksi paistaa aurinko, kun olimme tehneet päätöksen ko. konsertin väliin jättämisestä. Ja sinne oli turha lähteä ostamaan lippua enää silloin, kun toinen kiinnostavista esiintyjistä oli jo vetänyt keikkansa. 

Heräsin tänään tekstiviestiin, jossa runoilijaystäväni informoi minua Pulttibois-lööpistä. Harmi että uutinen legendaarisen kaksikon paluusta yhteen oli ankka. Eilen herättyäni sanoin miehelleni että hän on kaunis, johon hän sanoi unisena: Kaunis peto. Ei ollenkaan niin korkeakirjallista, saati romanttista miltä kuulostaa, koska kyseessä on 90-luvun karmean poikabändin järkyttävä kappale, johon tiesin mieheni viittaavan. En muistanut miten ko. viisu menee, mutta totta kai oli pakko harrastaa masokismia Youtuben kautta, ja Kaunis peto on soinut päässäni tauotta sittemmin. En käytä sanaa korvamato, koska vihaan sitä.

Aina kun luen kirjailijoiden autobiografisia kirjoja, alkaa hetkellisesti kokea omaa elämäänsä virkkein ja tekee mieli kirjoittaa jotakin omaelämänkerrallista. Ei siis vain päiväkirjaan, vaan julkaistavaksi. Onneksi se menee ohi parissa päivässä, ja sitä palaa taas fiktionsa pariin. Olen niitä ihmisiä, joille on kauhistus myöntää itsessään asuva laumaihminen. Siksi jollain tasolla vituttaa, että Knausgårdin Taisteluni kakkososa on juuri niin ärsyttävän koukuttava ja järkyttävän, paikoin jopa järisyttävän hyvä kuin kaikki (l. kulttuuri-ihmiset ja kirjailijat Facebookissa) ovat sanoneet.



P.S. Oli kieltämättä erikoinen kokemus nähdä nimensä viikon verran lehden kannessa jokaisessa kaupassa ja kioskissa, jossa kävi. Mutta se tuntui psykedeeliseltä vain pari päivää, sen jälkeen siihen tottui. Päätin tosin, että kirjoitan blogiin vasta kun näkyvissä ovat uudet nimet ja naamat, eli tänään. Olen saanut jutusta sinänsä niin paljon positiivista palautetta, tutuilta ja tuntemattomilta, että alun kevyt kauhistus on muuttunut tuon asian suhteen tyyneksi hyväksynnäksi. 

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Perhosista ihmissusien kautta naistenlehtihaastatteluun

Näin viime yönä unia kiemuraisista ja viivoiltaan joka suuntaan räjähtelevistä perhosista. Heräilin myös pahimmillaan muutaman minuutin välein kirjoittamaan muistiin jotakin liittyen uuteen käsikirjoitukseen. Päivällä aivot tuntuivat jäisiltä kesäflunssan vuoksi, yritin katsella läpi kaikki internetin kuvat perhosista, tatuointia ajatellen. En aivan onnistunut tavoitteessani. Kuvio saattoi tosin löytyä, joten siltä osin kyllä. 
    Tekstin ilta- ja yömietiskely stressin ohella aiheutti taas sen, että visiot alkoivat paukkua puoliunessa, juuri nukahdettuani tuli aina uusi välähdys, toinen, kolmas, ja monta sivua kryptistä tekstiä isoon vihkoon. Kryptistä ulkopuoliselle lukijalle, selkeää minulle. 
    Tässä vaiheessa on aina jotenkin niin hämärää käsittää, että kyllä tuosta vihko-, paperi- ja tiedostomerestä vielä joskus romaani tulee.

Viime lauantaina Finnconissa ilmestyi Juri Nummelinin toimittama ihmissusiantologia Kuun pimeä puoli. Siinä on myös minulta eräs vanhempi novelli mukana. 
    Tänään perhoset kipristelevät aivojen sijasta vatsassa. Nimittäin tällä viikolla ilmestyvässä, erään naistenlehden numerossa pitäisi olla juttu minusta. Ja totta kai se jännittää, kuten kaikki ekat kerrat.      

P.S. Päivitys 11.7. Juttu on siis tänään ilmestyneessä MeNaisten numerossa 28! 

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kodin parhaudesta ja Gigoloiden surkeudesta

Olin/olimme melkein kaksi kuukautta talovahteina tässä jonkin matkan päässä. Erilaista kuin kerrostalossa, pienet asiat: sateen ropina kattoon, puiden havina tuulessa, linnut ja toiset linnut, ukkosen jyrähtely, hiljaisuus. 
    Olen niin herkkä virittäytymään eri taajuuksille, että kotiinpaluu on ollut pieni kulttuurishokki. Mikä on huvittavaa, koska olimme kävely- tai ainakin pyöräilymatkan päässä, ja tuli käytyä kotona kuitenkin melkein joka toinen päivä. Tosin autolla, koska jalka. 
    Eilen iskivät viikonlopun kaupungin äänet: sireenit, humalassa huutavat ja ryhmissä loilottavat miehet, kiljuvat naiset, jyskytykset naapureista, kirkuvat linnut raakkuvien ja livertävien sijasta. 
    Silti on ilo olla kotona. Tietää missä kaikki tavarat ovat ja oma sänky ja oma nojatuoli ja omat värit ja tuoksut ja pienet muistoesineet kuin turvapeittona, johon voi kääriytyä. Ja keskusta. Torilta ja kauppahallista tuoretta syötävää, kahvilat, jokiranta, kirjasto ja kaikki tuossa auki kun avaa sylin.
    Borta bra men hemma bäst, there's no place like home jne.

Ns. residenssijakso onnistui toki siltä osin kuin pitikin. Toivuin leikkauksesta, luin, tietenkin kirjoitin. 
    Ja katsoin telkkaria.
    Minulla on viha/rakkaussuhde televisioon. Jota minun on vaikea pitää kiinni, jonka vuoksi en sellaista kirjoitustilaani kotiin missään nimessä halua. Väri-, ääni- ja tapahtumavyöryyn on helppo jäädä koukkuun. Mainosoksennusta aivoissa, sitcom- ja tositv-putkia, joiden jälkeen on limainen ja tahmainen olo kuin olisi katsonut vuorokauden nettipornoa tai käynyt läpi vanhojen Jallujen vuosikertoja. 
    Katsoin hyvien dokumenttien tai elokuvien sijasta paljon ruokaohjelmia, laihdutusohjelmia, tyyliohjelmia, mitä-tahansa-tositv-ohjelmia Jersey Shoresta Viidakon tähtösiin. Niin ja 4D 5D 666D -"dokumentteja", joilla on nimiä kuten "Isäni on raskaana", "Tuhannet amerikkalaismiehet haluavat rakastella robotin kanssa", "Söin itseni hengiltä", "Nörtistä tissimalliksi", "Tahdon täydellisen alapään", "Karvaiset lapset", "Rakastuin sisareeni", "Kannibaalin tunnustukset", "Riippurintaiset miehet" ja muuta mukavaa. 
    Jotenkin silti kaiken neonvärieritemeren keskellä tuskallisimmalla tavalla huonoin katsomani sarja oli tällä kertaa jenkkireality Gigolot, joka kertoo mukahumoristisen mukapehmopornoisesti mieshuorista Las Vegasissa. Kundit ja sedät ovat ohjelmassa niin käsittämättömän epäviihdyttäviä, kuivia, rumia ja etenkin typeriä, että vaikea ymmärtää kuka haluaa maksaa tuollaisista. Tai katsoa heistä tehtyä ohjelmaa.



P.S. Jossakin kirjoituksessa mainitsemani Parnasson arvion Valkoisesta valosta voi nyt lukea netissä TÄÄLTÄ.
Muutakin mukavaa on tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kofeiinille altistettu hämähäkki

Ihmiset kirjoittelevat nettiin kesämenoistaan, meilaavat, tekstaavat. Joku voi soittaakin, mutta ei minulle. Ne, jotka eivät jaa kokemuksiaan, kokevat niitä jossakin. Ainakin kuvittelen aina että kaikki muut. 
Minä makailen sängyllä ja kuuntelen sadetta. Kun omat uudet sanat hyökyvät niin lähelle, että niitä ei voi enää väistellä, rakennan arjen niiden ympärille enkä päinvastoin. Sen sijaan, että kirjoittaisin ideasta ensimmäiseksi tai toiseksi tai edes kolmanneksi mieleen tulevalla tavalla, menen hahmojen ja asioiden sisään, hidastan jokaisen sekunnin, katselen ja kuuntelen ja elän ne. Vasta sitten tyhjyys alkaa saada muotoa.

Tapoin aamulla hyttysen huomaamattani. Säikähdin, kun sormeni olivat veressä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän harmittaa kuinka paljon on nuorena sotkenut itseään ja todennäköisesti lyhentänyt elinaikaansa. Huvittavaa kuinka moukarimaisena vakavan sairauden pelko iskee aamuyön tunteina. Pimeinä hetkinä en muista tai välitä, että olen jo vakavasti tai vähemmän vakavasti sairas. En tosin niin, että se uhkaa henkeäni. Tällä hetkellä. Tietääkseni. Onpa vain yksi taakka lisää kymmenien muiden lisäksi. Pelkoja pelkojen päällä, labyrintit ja psyyken arkeologiset kerrostumat, puunrungon vuosirenkaat kuin liikaa kahvia vetäneen hämähäkin kutomia.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Vampyyrisodasta Diapam-purkkiin

Olin viime yönä unen vampyyrisodassa Vampira/Elvira. Kerrankin ehdin nukkua unen loppuun asti niin, että heräsin vasta kun olin jo hoitanut tehtäväni 1970-luvulla siten, että ainoa todiste mikä minusta jäisi jäljelle olisi mustavalkoinen pin-up-kuva vampyyrilehdessä vuonna 1984. En kuitenkaan piinaa ketään henkilökohtaisilla tulkinnoillani unesta, vaan kerron eilisestä.

Uusin Parnasso tipahti postiluukusta, siinä on oivaltava ja hyvin perusteltu kritiikki kirjastani. Kuulin samaan syssyyn myös toisesta, kiinnostavasta ja yllättävästä, kuitenkin täysin loogisesta maininnasta. Valkoisesta valosta on juttua Proviisorissa, joka on farmasia-alan ihmisten ammattilehti. Suora sitaatti suosituksesta: "Lääkkeet ovat olennainen osa tarinaa." Se on täysin totta, monella eri tavalla.
    Olen imarreltu, että sain siltä suunnalta positiivista huomiota. Lähinnä sen vuoksi, että pyrin olemaan kirjoissani tarkka yksityiskohtien paikkansapitävyydestä. Lääkeasioissa olen erityisen tarkka. Miksi? Koska ne ovat olennainen osa suomalaisen ja länsimaisen ihmisen arkipäivää.     
    Pelkästään masennuslääkkeitä syö puoli miljoonaa suomalaista. Arviot psyykenlääkkeiden käytöstä kaiken kaikkiaan vaihtelevat kuudestasadastatuhannesta miljoonaan. Kun tilastoihin lisätään erilaiset kipulääkkeet, jotka ovat luonnollisesti osa kivusta kertovaa kirjaa, en lähde edes arvailemaan käyttäjien määriä. Ja tuossa on vasta pari lääkeryhmää. 
    Kokonaan oma keskustelunaiheensa on kirjoissanikin kuvattu lääkkeiden väärinkäyttö, jonka ei muuten edes tulisi liittyä joka ainoa kerta keskusteluun kivun tai mielialahäiriöiden lääkehoidosta.
  
Lyhyemmin ilmaistuna: en ole kaihtanut lääkkeiden käytön kuvaamista kirjoissani, ja olen ottanut selvää yksityiskohdista. Ketään nimeämättä voin sanoa, että kaikki suomalaiset kirjailijat eivät lääkkeisiin liittyen ole. 
    Toki paria supersankaria lukuunottamatta kaikki kirjailijat tekevät virheitä, mutta - yksityiskohdat on nykyään niin helppo tarkistaa netistä, että on sääli jos niitä jää kirjaan asti. Ei se aina ole kuolemanvakavaa, huolimattomuuslipsahdukset menevät joskus ohi kustannustoimittajiltakin. Itselläni esim. häviää Käärmeenpesässä yksi kerros kerrostalosta, eikä tosiaan tarkoituksella.    
    Olen empaattinen ja ymmärrän inhimilliset erehdykset. Silti sieluun yksinkertaisesti sattuu, jos törmää realismiin pyrkivässä kirjassa Diapam-purkkiin. Ja em. Käärmeenpesän ilmestymisaikoihin 2007, jolloin retkahdin vetämään viimeiset törkeät kännini, menin tietenkin humalaisen kohteliaaseen tapaan myös mainitsemaan asiasta eräälle dekkarikirjailijalle. Joka puolustautui ja väitti kivenkovaan nähneensä eräässä yhteydessä nimenomaan Diapam-purkin. Mahdotonta.
    Joku on tietenkin voinut nähdä purkissa bentsodiatsepiineista juuri diatsepaamia, mutta purkin kyljessä on silloin lukenut esim. Stesolid. Nimittän Diapamit ovat aina olleet lätkissä, joten ihminen voi nähdä Diapam-pakkauksen, ei purkkia. Toki ilmaisu voitaisiin löyhästi sallia, mikäli joku kuvaisi hahmoa, joka säilyttää Diapamejaan vaikka Tenox- tai Multivita-purkissa, mutta se on eri asia. Hymiö.
    Tämä on saivartelua, tiedän, mutta kun olen törmännyt joko Diapam-purkkiin tai epämääräisemmin pamipurkkiin todellakin useammassa kuin yhdessä kotimaisessa kirjassa. Aargh. KVG, please. Hymiö.



Kauniita kesäpäiviä! Ja älä syö turhaan lääkkeitä, mutta muista että eniten kärsivä ei saa kirkkainta kruunua. Hoitamaton kipu lisää kipua. Ei kuvainnollisesti, vaan konkreettisesti. Ja vain otettu lääke auttaa.

P.S. Tänä kesänä on ainakin täällä Satakunnassa järkyttävä määrä hyttysiä. Joukossa on myös suurempia yksilöitä kuin ennen, ja ne iskevät parvissa härskimmin kuin yleensä. Olen yliherkkä elämän lisäksi kaikenlaisten hyönteisten pistoille, joten onneksi on allergialääkkeitä.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Läskistä, abjektista ja vielä lisää ironisesta diggailusta - eli Dr. Philin pimeämmällä puolella

Piti kirjoittaa blogiin heti koneen avattuani, mutta ajauduin ensin kommentoimaan toisen kerran pitkähkösti Teemu Helteen Romaanihenkilö ei käy paskalla -postaukseen.
Koska olen eri mieltä. Ja taas toisaalta täysin samaa mieltä, kuten jälkimmäisen vastaukseni lopusta huomaa.

Eritteistä, toiseudesta, mentaalihygieniasta, jungilaisesta varjosta ja pimeistä puolista puheen ollen: vietin aamun lukien Lenore Terrin teorioita tukahdutetuista muistoista, jatkaen omiin mielleyhtymiini, kuten että läski (eli kulttuurin määrittämä ylimääräinen rasvan määrä ihmisessä) on jo pitkään ollut abjekti, johon ulkoistetaan kaikki elämän hankaluudet ja hämäräsolmut. Jos laihdun niin ja niin monta kiloa, niin kaikki muukin paha lähtee pois. Ja että ehkä jotkut eivät alitajuisesti halua laihtua, koska tietävät salaa itseltään, että ns. ylimääräinen kehossa on todellisuudessa ylimääräistä mielessä tai elämässä, jonka joutuisi myöntämään jos pääsisi tavoitteeseensa, joka on jotenkin karmiva sana: ihannepainoonsa.
    Sen jälkeen mietin sitä, että kuinka kieroutunutta on, että yks mun kaveri ajatteli noin jo 9-vuotiaana, että rakas jumala, jos en olisi läski niin, jos vaan laihdun, niin... Se päättyi siihen, kun hän ensimmäisen kerran elämässään "onnistui" lapsena alkaneessa laihdutuskuurikierteessä ja 17-vuotiaana anorektikkona tajusi, että on onnettomampi kuin koskaan. 
    Ei se itse asiassa päättynyt siihen, mutta ainakin toimintaan tuli tuolta osin rationaalisuus mukaan. Toisaalta, älyllistäminenkin on defenssi. Samoin kuin projektio. Mistä tulikin mieleeni, että mitenköhän kaverillani nykyään menee? Kuulemma vaihtelevasti, mutta ainakin kaikkien erilaisten syömishäiriöiden muotojen jälkeen hän väittää, että se osa elämää on suht hallussa.

Mutta kavereista omaan aamuuni. Mieheni huuteli keittiöstä jotakin vitsikästä. Kun hän toi kahvia, sanoin mietteliään näköisenä: - Hitsi me ollaan erilaisia aamuihmisiä. Sä niinku hölmöilet ja mä täällä vaan mietin niin sanotun läskin kollektiivista abjektiutta.
    Mies saattoi yskäistä ennen kuin sanoi: - Niin just. Ja vartti sitten sä puhuit siitä kuinka sun pitäis alkaa julkkisbloggariksi.

Niinpä. Ja minkä julkkisbloggarin maailma minussa menettääkään. Minusta tulisi ehkä tosi hyvä Suomen Perez Hilton. Aamulla (jonka itse kuvittelin muodostuneen lukemisesta ja syvällisestä pohdiskelusta) pohdiskelin ääneen esim. sitä, että miksi en kirjoita siitä kuinka outo kuono Jon Bon Jovilla on nykyään mahdollisten plastiikkakirurgisten operaatioiden jälkeen. Ja Mikko Alatalo, voi Mikko Mikko. Mikä se nenäjuttu oli Juicen kuoleman aikoihin? Nojoo. Ehkä pitää vähän vielä petrata ennen kuin suunnittelen uutta uraa.
    Sitä paitsi olenhan päättänyt, etten enää diggaile mitään ironisesti. Koska kaikki mitä tekee, muuttaa ihmistä. Olen liian monta kertaa nähnyt kuinka joku diggailee jotain ironisesti ja huomaa jonkin ajan päästä olevansa imaistu sisään johonkin kulttiin. Silleen, että onhan toi Rikoo on riskillä ruma itse asiassa oikeesti melko menevä ja hauska ralli. Tai että aloittaisi ironisena julkkisbloggarina, ja huomaisi jonkun vuoden päästä olevansa Seiskan viihdetoimittaja. Tosissaan.
    Vähän vakavammin: uskon ihan oikeasti siihen, että ns. viileän etäisyyden pitäminen on lopulta melko hankalaa, pitkällä tähtäimellä. Aika moni tuntee jonkun nuorena jonkin sortin taiteilijaksi halunneen, joka meni porvarillisiin päivätöihin vain "vähäksi aikaa", ikään kuin välivuotta pitämään. Ja sitten onkin jo eläkkeellä. Eikä se oikeastaan edes haittaa enää, koska itse asiassa kesäteatterissa käyminen on ihan kivaa, nää näytelmäthän on hei oikeesti hauskoja jne. Vaikka aluksi sinne oli pakko mennä, koska "tiedäthän sä meidän pomon".
    Mistä tuli mieleen, että kuinka moni ns. tosimies käy teatterissa verukkeella muija pakotti, koska ei kehtaa myöntää että pitää jutusta itse. Kun taas toisaalta tietynlaiset naiset usein tyttöystävävaiheessa esittävät (tai luulevat itsekin) pitävänsä konsolipeleistä tai miehen kuuntelemasta rock-musiikista, kunnes asemansa vakiinnuttamisen jälkeen jankuttavat miten lapsellista toi on hei, aikuinen mies jne jne.

Jos tällä postauksella jotain sanomaa on, niin se, että älkää esittäkö. Koska olette ainutlaatuisia ja juuri tarpeeksi hyviä ja kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisena kuin olette. Ihmisestä tulee ruma, kun se on olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. 
(Paitsi jos kokee todellisen minänsä olevan esim. pedofiili-raiskaaja-sarjamurhaaja: älä ole "oma itsesi", hanki apua.)

P.S. En kirjoita tätä tuonpuoleisesta, eli leikkaus meni siltä osin ok. Jos en parantunut, niin en siis kuollutkaan. Mahdolliset huonot ja sekavat nettikirjoitukset laitan toipilasajan piikkiin.

torstai 16. toukokuuta 2013

Hauskaa kuin hautajaiset tai pino halkoja

Jalkaleikkaus ei käsittääkseni tarkoita sitä, että minulta leikattaisiin jalkaa irti. Tai päätä. Teen silti epävirallisen testamentin ja hautajaistoiveet aina jopa pienehkön toimenpiteen takia. Kuten viisaudenhampaan poiston. En omista mitään, mutta muuten vaan.
    T: Drama Queen Kuisma. Toivottavasti leikkauksesta toipumisen jälkeen vähemmän Quasimodo-Kuisma, jos vaikka ontuminen lakkaa. Olisi yksi kahdestakymmenestä oireesta/sairaudesta/oireyhtymästä hoidettu. Tosin vasta toisen jalan suhteen.

Välillä tuntuu, että olen oppinut muutamassa vuodessa tosi-tv:stä enemmän kuin tuhannesta kirjasta. Koska en esitä väitteelleni mitään perusteita, se jää latteaksi. Huonot tv-sarjat kelpaavat myös. 
    Olen ääri-ihminen. Luin lehdestä. Joko vanhoja taide-elokuvia tai kunnon paskaa. Ei mitään siltä väliltä. Enkä diggaile asioita (enää) ironisesti; jokin joko viihdyttää tai sitten ei. Mitä väliä miten tai miksi. Muistan ajatelleeni samaa lukiessani teini-ikäisenä Kalevalaa vessassa. Hupiini. Olen niitä ihmisiä, jotka kylässä katoavat ensimmäisen julkaisun taa, koska kaupan kanta-asiakaslehti nyt on vaan niin kiinnostava.
    Kenties sille on syynsä, että kohkaan usein kuinka kannattaa varoa mitä diggailee ironisesti, koska jossain vaiheessa huomaa diggailevansa sitä tosissaan. Sama pätee niin koko Helena Blavatskyn tuotannon lukemiseen kuin Bravo-kanavan Perfect Housewives -imperiumin joka solun kyttäämiseen. Mieheni auttoi minut tosin viinan lisäksi irti Kauniista ja Rohkeista sekä Seiska-lehdestä jo vuosia sitten. Se oli kaunis teko. Olin diggaillut kaikkia niitä ironisesti vähän turhan kauan.
    En tiedä onko nykymeno täysin absurdia, vai tuntuuko se siltä vain länsimaisen sukupolvi X:n edustajasta vuonna 2013. Ainakin koen oloni juuri nyt hyvin epäsuomalaiseksi, koska en seuraa (enää) kumpaakaan, jääkiekkoa tai Euroviisuja. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jokin joko viihdyttää tai sitten ei.

Terapeutti kysyi taannoin, olenko kesäihmisiä. Vastasin: - En. Sitä seurasi ainakin seitsemän minuutin hiljaisuus. Terapeutit, jotka pitävät kelloa näkyvillä, ovat melkein yhtä ärsyttäviä kuin ne, jotka ovat piilottaneet sen asiakkaalta.

lauantai 11. toukokuuta 2013

It's My Party and I'll Cry If I Want To

Pari päivää sitten koin hetkellisen mielenhäiriön: kaikki oli jonkin aikaa todella hyvin. Eikä kyse ollut migreenin aiheuttamista esioireista, joista yksi on perusteeton euforia. Uuden tarinakyhäelmän (vielä heppoiset) raamit tuntuivat fantastisilta. Nautin jopa auringonvalosta. En tuntenut inhoa läheskään kaikkia ihmisiä kohtaan. Tulevaisuuskin näyttäytyi jokseenkin mielekkäänä. Ja musiikki kuulosti paremmalta kuin kuukausiin. 
    No okei, valehtelin alussa, kyse oli todennäköisesti vähän epätyypillisemmän ja laimeamman migreenin alustuksesta, jonka ansiosta ajauduin lueskelemaan netistä niin sekavia sivuja niin laajalti, että olisi voinut kuvitella minun harkitsevan seuraavaa siirtoa Ultran kolumnistina. Sen jälkeen uni tuli väliin. 
    Herättyäni hienot työsuunnitelmat tuntuivat typeriltä. 
    Ja vitutti. 
    
Tänään vituttaa vielä enemmän. Eikä edes se, mikä viime aikoina on aiheuttanut eniten harmia, eli ajautumiseni jonkinlaisen Mielevä hidalgo don Quijote Manchalaisen asemaan, vaan PMS. Joka vituttaa siksi, että silloin vituttaa. Olen turvonnut ja kiukkuinen ja bonuksena jalka on perkeleen kipeä. Sen lisäksi minulla on fibromyalgikoille tuttu saunakrapula. Mitäs läksin, tiedän, mutta pitää käydä saunassa vielä kun voi. Leikkaukseen ei ole enää pitkä aika. Sitä ennen ehtii olemaan ainoastaan PMS, migreeni, menstruaatio, migreeni ja pari stressaavaa päivää.
    (Ajattelin nuorempana että kuukautisista puhuminen on feminististä, siksi se on jäänyt tavaksi. Pahoittelen.)

Huomenna voin rauhassa juhlia fibromyalgiapäivää, koska äitini on matkoilla ja isoäidit manan majoilla. En myöskään itse ole äiti, ja anopin luona käytiin pullakahvilla jo eilen.

P.S. Tuohon yhyy-kohtaan olisi ollut tyylikästä lopettaa, mutta pakko jatkaa. Kertoakseni että romaanikässärin rakennustyömaalla on vakavasti otettava työnimi jo tässä vaiheessa, mikä on harvinaista. Juuri nyt tuskailen henkilöjen nimien kanssa. Otan, ja olen kaikissa romaaneissani ottanut ne etymologioineen jne. vähän turhankin vakavasti. Vakava mikä vakava. Korvaan sen olemalla kotioloissa välillä turhankin Pulttibois-henkinen. Se on toinen kärsimyskertomus, jota ei kerrota koskaan toiste, vaan ainoastaan jätetään kertomatta. 

P.P.S. Jos olet jostain perverssistä syystä kituuttanut tämän bloggauksen läpi tänne asti, olet luultavasti huomannut, että ei minua varsinaisesti edes vituta. Ja sekin vituttaa vähän. 

lauantai 4. toukokuuta 2013

Frida Kahlon itsemurha

Otsikko on harhaanjohtava. Se on vain yksi hakusanoista, joilla joku on päätynyt blogiini. 
Otsikko on vain osittain harhaanjohtava, koska kokosin muutamista hakusanoista runosen. Samalla rivillä olevat ovat autenttisia hakuja, välimerkit olen lisännyt itse. 



Virkkaava tyttö unessa

Uskomattoman kaunis nainen.
Asfaltin harmaat hiukset,
kirjan hahmoihin kiintyvä,
säkenöivä ihminen,
asosiaalinen persoonallisuus,
aurinkoihottumaa,
Marilynin perse.

Hullu naapuri hakkaa vasaralla
maailmanlopun jälkeen,
hurme ja veri, vaahtera.
Kenen aika 
sateisten päivien jälkeen?
Miten teen maitopurkista lintulaudan?

Koira kisakatsomossa, 
laihduttajan paras ystävä. 

Tuuli katupölyä, 
sanat 
ruohoa lunta,
yön valtakunta.


perjantai 26. huhtikuuta 2013

The Times They Are A-Changin' – Muutoksista uusiin alkuihin

Sataa. Hyvä päivä siivota. 
    Kirjoitin viimeksi tänne etten tiedä koska minulla on leikkaus. Sain ajan sen jälkeen lähes välittömästi. Se on tuossa kesän korvalla. Mikä tarkoittaa sitä, että kesä menee toipuessa ja seuraavaa romaania kirjoittaessa.

Kirjallisiin kuulumisiin liittyy, että en ole enää paikallisen sanomalehden taidekriitikko enkä kolumnisti. Paljon julkisuudessa olleet avustajasopimukset saavuttivat nimittäin vihdoin viimeisimmätkin peräkylät. Moni on tehnyt piilossa – yksin omaatuntoaan punniten kantokorvet, saamatta sädekehää tai gloriaa. Omat syyni ovat osin samat, osin toiset kuin em. henkilöllä, mutta en usko että se on kovin kiinnostavaa. Ainakaan tässä yhteydessä.
    Joka tapauksessa, seitsemän vuotta Satakunnan Kansassa opettivat minulle uskomattoman paljon, esimerkiksi kritiikin luonteesta ja tiivistämisestä. Kaikki kiitos kulttuuritoimitukseen, että sain tehdä säännöllisesti töitä heille näinkin kauan!
    Olen koko ajan tehnyt satunnaisesti myös muita lehtijuttuja sinne sun tänne novelleista artikkeleihin. En halua luopua lehtikirjoittelusta kokonaan, koska se on miellyttävää vastapainoa fiktiiviselle romaanitaiteelle. Samalla tulee otettua selvää asioista, jotka muuten jättäisi puolitiehen, ohkaisen ajatuksen tasolle. 

Vinkkaus: olen monipuolinen kirjoittaja, minulle saa tarjota töitä. Yhteydenotot: hannariikka.kuisma ät hotmail.fi
    
Itse herkeän asian suhteen aktiiviseksi vasta syksyllä. Aion viimeistään silloin tarkastella mitä ja minkälaisia suomenkielisiä lehtiä kaiken kaikkiaan onkaan. Kirjailijan tulot valuvat joka tapauksessa pienistä puroista, joten olen kiinnostunut myös pienemmistä lehdistä. Kenties vaihtelu virkistää. Horisontin laajentaminen ei ole huono asia, koska se mitä tekee vaikuttaa siihen mitä on, halusi tai ei. 
    Saas nähdä, punnitsen asioita kesän fyysisen toipilasajan ja henkisen romaanikäsikirjoitukselle omistautumisen jälkeen. Mitä kesään tulee, onneksi pystyn kirjoittamaan miniläppärillä sängyssäkin. Se on uusimmassa romaanissani ainoa täysin autobiografinen asia, minkä myönnän. 
    Mistä saankin aasinsillan siihen, että maaliskuussa ilmestynyt Valkoinen valo on saanut toistaiseksi melko vaatimattomasti huomiota. Tiedän yhden syyn siihen, mutta se on tarina, joka kerrotaan joskus toiste. Tai jätetään kertomatta. Aika näyttää. Enkä valita, koska tähän mennessä niin ammattimielessä kuin harrastuksena lukeneiden kommentit ovat olleet pääosin positiivisia. 
    Kaiken lisäksi Valo on ulkona vasta toista kuukautta, joten mitä tahansa voi vielä tapahtua. 

Mielen aurinkoa itse kullekin!