perjantai 4. marraskuuta 2016

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Istuin 2008 kesällä suuresti ihailemani kirjailijan Päivi Alasalmen kanssa aurinkoa tulvivan päivän Yyterissä: hiekkaa, vettä ja valoa. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen romaanini, Käärmeenpesän, ja tiesi suunnilleen millaisia aiheita käsittelen. Hän kysyi, olenko lukenut Lenore Terrin Suden lapset. Olin, monta kertaa. Ja paljon muutakin aihepiiristä. Seuraavaksi hän kysyi, että milloin aiot kirjoittaa romaanin naisesta, jonka persoonallisuus on jakautunut traumataustan takia. Ajatus jäi itämään.
Viime kesänä sitten lähetin hänelle meilin, että nyt on valmista.
Siinä välissä kirjoitin yhden julkaisemattomaksi jääneen fantasiakäsikirjoituksen, josta olen jo kertonut toisaalla ja pari romaania.

Nyt tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Esikoiseni, novellikokoelma Elinkautinen oli lapsuuden, nuoruuden, angstin, väkivallan ja kuolemanpelon purskahdus. Siitä ja Käärmeenpesästä tähän on tapahtunut spiraalin ympyrä, ouroboros, käärmeistä puheen ollen. Ja nyt olen taas uuden syklin alussa. Tein Samhain/Hallow'een-yönä perinteeksi muodostuneen usean erilaisen pöydän tarot-tulkinnan, ja jokaisessa keskeiseksi kortiksi nousi Torni, järisyttävä muutos. Ei ollenkaan pelottavasti, sillä sitä ympäröivät tasapainottavat tekijät, minkä tavallaan jo tiesinkin, koska proosallisimmillaan tarokkien kanssa vehkeilyn voi nähdä psyykkisenä peilinä, josta silloin tällöin tarkastelee, missä itse menee.

Olen sanonut, että tämä uusimpani, Viides vuodenaika on täysin itsenäinen, mutta temaattinen epävirallisen trilogian päätösosa, jota edeltävät Sydänvarjo ja Valkoinen valo. Viides vuodenaika tekee ruumiinavauksen sille taiteellisen ihmistutkiskelun prosessille, mikä matelee kaikkien aiempien romaanieni taustalla. Se on syväsukellus psyyken Mariaanien hautaan, sinne, mitä ensimmäinen valtakunnallisesti omalla nimellä julkaistu novellini Täysikuu hipaisee. Kirjoitin sen muuten pian 15 vuotta sitten. Trauma ja dissosiaatio, toisiinsa kietoutunut sanapari. Onko Viides vuodenaika (post)moderni tarina hullusta naisesta ullakolla vai jotain muuta? En tiedä, muut arvioikoot sen. 

Luin taannoin Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden, joka kertoo masennuksesta koruttomasti ja arkisesti, tavalla, joka masennusjaksojakin kokeneena oli minulle raikas lähestymistapa, koska vaikka yhteydessäni on käytetty kaunokirjallisuuden kohdalla jopa inhorealistin leimaa, olen todellisuudessa kaunosielu, joka pyrkii näkemään kaiken elämässään jotenkin dramaattisena ja kohtalokkaana, täynnä merkityksiä. Tiedän masennuksen arkisen karuuden paremmin kuin haluaisin, mutta silti puen sen helposti allegorioiksi ja metaforiksi tai jonkinlaiseen runolliseen, goottilais-romanttiseen kaapuun.
     En niinkään kirjoissani tai muiden ihmisten kohdalla, mutta mitä itseeni tulee; voi kauhistus kaikkia paperipäiväkirjoihin askartelemiani tilityksiä vuosien varrelta... No mutta, selviytymiskeino sekin. 

    Sivumennen sanoen, tulee olemaan haasteellista palata Viidennen vuodenajan jälkeen jonkinlaiseen brutaaliin ja koruttomaan tyyliin, kylmään betoniin an sich. Siihen, mistä tavallaan aloitin. Mutta siitä lisää vuoden parin päästä...

Viimeksi luin kuitenkin kirjan Viisi naista sata elämää - tarinoita dissosiaatiohäiriöstä. (Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että siinäkin toistuu sana viisi, alitajunta on mielenkiintoinen, ja torjunta, etenkin jos sen tutkimisen parissa on kuluttanut viimeiset vuodet ja se iskee sittenkin, takavasemmalta.) Kun Viisi naista ilmestyi keväällä, heräsi sekä mielenkiinto että innostus: vihdoin asiasta puhutaan. Se on terapiakirja, traumakirja, kaunistelematon kuvaus siitä, miltä sen kirjoittajista tuntuu elää dissosiaatiohäiriöiden kanssa. 

Mitä kaunokirjallisuuteen tulee, Suomessa sen historiassa voisi ajatella Maria Vaaran terapiavärittyneen, mutta kiehtovan proosan olevan harvoja esimerkkejä, jossa mielen sairautta käydään läpi sisältä käsin. Toki on muitakin, kuten Tiina Pystysen Häpeähäkki ja tämän kirjoituksen aihepiiriä eli dissosiatiivista identiteettihäiriötä käsitellyt Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen, joka olisi ansainnut enemmän huomiota. 
Viidennen vuodenajan kirjoitin tosin ainakin tietoisella tasolla em. vaikutteista vapaana, luin sitä kirjoittaessani kaikki käsiin saamani naisten kirjoittamat viktoriaaniset romaanit ja novellit ja uusiokierrosta syvyyspsykologiaa sekä psykiatrisia, kulttuurisia, lääketieteellisiä ja historiallisia tietokirjoja psyykkiseen traumaan liittyen, kuinka sitä on tulkittu menneisyydessä, miten evoluutio lurkkii tässäkin ihmisaivojen toiminnan taustalla jne. Löytäen jälkimmäisistä mm. sen, että lapsuuden seksuaalinen riiston oireet ja jopa aivokuvat vielä aikuisena ovat identtisiä sodassa posttraumaattisen stressihäiriön saaneiden, kidutettujen sotilaiden oireiden kanssa. Ei ihme, että jotkut sanovat viiltelyarpiaan sotavammoiksi. 

Viides vuodenaika ei aiheesta huolimatta päällisin puolin muistuta Viittä naista, ilmiasu on niin erilainen. Ensinnäkään se ei ole sellaisenaan autobiografinen, ei edes autofiktiivinen. Minulla on kokemusta mielenterveysongelmista, mutta Lunan hahmo ympäristöineen ja taustatarinoineen ei ole minun tarinani, pintatasoja varioiden monen on. Tein heti tekijänkappaleet saatuani kirjavaihtarit Viisi naista, sata elämää -projektin tyyppien kanssa, eli siis lähetin heille oman Viiteni ja sain heidän kirjansa. Sen lukeminen oli sekä kiinnostava että vahva kokemus. Alkupuolella psykiatri Anssi Leikola kirjoittaa esim.  tarpeeksi kansantajuisesti mistä dissosiaatiohäiriössä on kysymys.

Kunpa Viisi naista, sata elämää saisi sen kieliasultaan helpon lähestyttävyyden vuoksi paljon lukijoita, sillä en usko, että yleistietoon vieläkään kuuluu mikä dissosiaatiohäiriö edes on, saati sen vakavin muoto, tertiääriseen dissosiaatioon liittyvä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Se lienee ihmisille yleisesti tutuin elokuvien sarjamurhaajana, jonka Mr Hyde -puoli tappaa talossa ja puutarhassa. Raamattujengeille Legio taas kertoo nimensä mukaisesti kyseessä olevan minuuden pirstaloitumisen sijasta riivaajaporukan.

Kieliasu voi olla helppo, mutta kirjan tositarinat eivät sitä sisällöllisesti ole. Viisi naista, sata elämää on rohkea, koska se kertoo tarinoita, joita psyykkisesti terveet ihmiset kuulevat yleensä erilaisessa kontekstissa. Eli lähinnä Alibi-tyylisessä uutisoinnissa, jossa graafisesti kuvaillaan läheistensä murhaamaksi tulleiden lasten helvettiä ennen kuolemaansa.  Viidennen vuodenajan eräs teema oli sitä yli kolme vuotta sitten aloittaessani, että on paljon Pikku-Eerikoita ja Baby Petereitä, jotka ovat jääneet henkiin, mutta heidän ääntään ei kukaan kuule. Eikä se ole lainkaan niin poikkeuksellista kuin monet kuvittelevat. Lastensuojelu toimii toki varmasti paremmin kuin 1900-luvulla, jolloin insesti oli 90-luvun hetkellistä lööppihysteriaa luk.ott. tabu ja lasten pahoinpitely laillista vuoteen 1984, mutta taannoinen Oulun tapaus osoittaa, että ei silti, ei vieläkään. Sitä ei haluta nähdä. Lapselle tehdään abortti 11-vuotiaana ja kukaan ei herää. Mistä se johtuu? Paljonko on tarinoita, joista kuulevat vain terapeutit ja vertaistukiryhmät. Ja hekin joskus kymmeniä vuosia myöhemmin. Miksi? Mm. siksi, että pelot ja uhat ulkoistetaan tuntemattomiin, kun pahin yleensä tapahtuu niin kauhistuttavan lähellä, että niin liki ei edes näe.

Viisi naista, sata elämää sai minut kyyneliin. Kirjoittajat ovat uskomattoman rohkeita. Olin hyvin iloinen kuullessani, että heillä oli piste Helsingin kirjamessuilla, jossa he olivat kertomassa aihepiiristä. Mitä minuun ja taiteellisiin prosesseihini tulee, kirjan lukeminen oli eräänlainen päätepiste sille vuosien projektille, minkä tulos Viides vuodenaikani on. Näiden kahden kirjan rinnastaminen on myös hyvä esimerkki siitä, mistä mainitsin ylempänä Vanhatalon Keskivaikean vuoden kohdalla. Kuinka samaa asiaa voi kuvata samalla intensiteetillä täysin eri näkökulmasta ilman, että kumpikaan tapa olisi väärä. Toki Viides vuodenaika kertoo muustakin, ja siinä on kielellisiä, rakenteellisia ja juonellisia kokeiluja, joista harvoin julkisuudessa tänä romaanin Yhden Aiheen valtakautena puhutaan, kuten viittäsataa sivua kurottavassa kunnianhimoisessa romaanissa voi olettaa olevankin, mutta kuitenkin. Fiktio ja fakta, tosi ja epätosi, ei mikään aito ole epätotta, vaikka se ei olisi sellaisenaan totta.

Sivumennen sanoen, toivottavasti saan elää niin kauan, että ehdin kirjoittaa joskus autofiktiota jotakin satunnaista juttua enemmän (ks. Hullu akka, Like, jossa jätän silti auki portin, että se on täyttä fiktiota, eli en myönnä mitään). Toistaiseksi kuitenkin jatkan piileskelemistä rivien väleissä ja sanojen katveessa, kuten kaunokirjallisuudessa on tavallista. Siihen luulen teosteni tavallisuuden jäävänkin. Mutta olen minä siellä, mustien merkkien väleissä. Tauoissa, siinä, mikä jätetään sanomatta.





Lisää postauksen aiheesta esim. sivulla Trauma ja dissosiaatio ja dissociation.fi



maanantai 11. heinäkuuta 2016

Ronaldo, Knausgård, Suomi, minä jne.

Luin taannoin, että riippumatta puoluekannasta, sosiaaliluokasta tai muista vastaavista tekijöistä, on nelikymmppisten tai sitä vanhempien suomalaisten mielestä 1980-luku ollut paras ja turvatuin vuosikymmen. Ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan, mutta olin itse 70-luvulla vauva, 80-luvulla lapsi ja 90-luvulla nuori, jolloin kaikki on joka tapauksessa vaikeaa, joten tällaiselle psyyken pohjamutia ruotivalle henkilölle on vaikea hahmottaa ko. vuosikymmeniä kovin objektiivisesti. Juuri nyt tosin pyrin kurottamaan ulos siitä, mihin käperryin kolmeksi vuodeksi kirjoittaessani syksyllä ilmestyvää romaania. Menin niin syvälle päähenkilön mielenliikkeisiin, että samalla jouduin ruotimaan omat psyykkiset sisäelimet läpi Mariaanien haudasta Mount Everestin huipulle, kuuhun ja takaisin. Vaikka sanotaan, että menemällä tarpeeksi syvälle subjektiiviseen, tavoittaa jotakin objektiivista, on tuosta mikro- ja makrokosmosajatuksesta huolimatta aika rikkoa lasikello ja ryömiä sen sirpaleiden läpi nimettömänä ja kasvottomana tavoittelemaan jotakin kollektiivista ja yhteistä. Ehkä.

Asian noinkin tiiviisti ja yksinkertaisesti ilmaistuani tarkoitan esimerkiksi sitä, että olen miettinyt paljon 1900-lukua. Suomea. Katsellut Ylen Arkistosta vanhoja dokumentteja, uutispätkiä ja keskusteluohjelmia. Jos muodostaisin näkemykseni pelkästään sitä kautta, vaikuttaa itse asiassa 1970-luku Suomessa ainoalta vuosikymmeneltä, jolloin on uskottu tulevaisuuteen, muutokseen ja siihen, että yksittäisellä tavan ihmisellä on mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan. Jälkiviisaana 80-luvun mahdollisessa optimismissa on siitä seuranneiden asioiden vuoksi vähintäänkin karvas maku. Suurimpana sukupolvikokemuksena Arkiston selailusta jäi mieleen se, miten katkeria monet vähävaraisemmat sotaveteraanit olivat silloin, kun heitä vielä oli paljon. Ikäisteni, saati nuorempien on ollut helppo palvoa ja kunnioittaa patsaita ja sankarivainajia. Se on aina helpompaa kuin kohdata lihaa ja verta ja tunnetta pursuava ihminen, joka vaatii, tarvitsee ja kritisoi. Eikä tue sitä omaa agendaa, jonka keppihevosena veteraaneja on käytetty ja käytetään. Pätee moneen ihmisryhmään. Etäältä on helppo nostaa jalustalle.

Ihminen on jotenkin niin käsittämättömän subjektiivinen, että se on välillä pelottavaa. Tästä on mielessä varsin ajankohtainen esimerkki. Älkää peljätkö, sillä en kirjoita siitä miten kukin suhtautuu Christiano Ronaldoon. Luin aamulla toisen iltajulkaisun nettisivuilta kolumnin, josta opin, että ko. jalkapalloilijaa vihataan/inhotaan sen vuoksi, että ihmiset ovat kateellisia hänen "yliminän, superegon" puutteellen. Joka tapauksessa, sain tällä kertaa taannoin oman oivallukseni Knausgårdista. Olen miettinyt kuinka moni hänen Taistelu-saagaansa kommentoinut on tavalla tai toisella tehnyt sen jonkin oman mieltymyksensä tai agendansa kautta. Joku on julistanut sen todistavan, että perinteinen kaunokirjallisuus on kuollut, kun taas toisen mielestä se todistaa sen väkevää eloa, kuka mitäkin. Huomasin itse saman, kun feministinä ruikutin kolmannen ja neljännen kirjan kohdalla, että miksi minun nyt naisena pitäisi kiinnostua taas yhdestä pojan kasvukertomuksesta ja seksuaalisuudesta ja seisokeista ja eikö niistä nyt ole jo kirjoitettu tarpeeksi. Kuitenkin luin koko sarjan. Onneksi, sillä lopulta mainitsemani on tosi pieni osa Karl Ove K:n ansiokkaasta projektista, joka on kirjallisuudelle merkittävä siinä määrin, että huonon tai hyvän kaltaiset käsitteet kuvaamaan Knasun Taistelua tuntuvat laimeilta. 

Pidän myös kovasti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofista. Se on lyhyydessään, ilmavuudessaan ja abstraktissa runollisuudessaan kuin tarkoituksellinen vastakohta puolison massiiviselle sarjalle. Ja se, että sanon noin, palvelee varmasti taas jotakin omaa tarkoitusperääni. Pitääkö ihmisen edes vapautua niistä? Ehkä se ei ole oikea kysymys. Ehkä kysymys on siitä, että tiedostaako itse omat puolueellisuutensa ja kuinka vakavasti ne ottaa. Makuasioista kiistely on parhaimmillaan kiinnostavaa keskustelua, pahimmillaan tunnepitoista jankkaamista. Vaikka sekin on makuasia ja riippuu kaiken lisäksi tilanteesta.



keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Liebster award — tekosyy keventää blogin ulkoasua




Helppo tapa palailla blogiin pikku hiljaa on vastaanottaa MinnaV:lta Keräilijän elämää -blogista saamani Liebster Award.

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

MinnaV:n kysymykset ja hapuilevat vastaukseni niihin:

1. Lempilelusi lapsena?
Unilelu, jonka kanssa nukuin lapsena, mutta myös en-enää-niin-lapsenakaan. (Ei sillä, etteikö minulla nyt olisi unilelua, koska jouduin psyykkisistä syistä hävittämään ensimmäisen, mutta ei siitä sen enempää.)

2. Vaikuttavin elokuvakokemuksesi lapsuudestasi?
Mieleen tulevat ainakin animaatio Kuningas ja lintu sekä Päivi Hartzellin Lumikuningatar.

3. Parhain lukemasi kirja?
Mahdoton kysymys, mutta Hubert Selby Jr:n Päätepysäkki Brooklyn ja Anne Sextonin Completed poems ovat sellaisia, jotka tulee mainittua. Dostojevskin koko tuotanto tietysti, samoin Joyce Carol Oatesilta ne, mitä olen lukenut.

4. Mitä odotat eniten vuodelta 2016?
Uuden kirjani ilmestymistä syksyllä tietenkin.

5. Mitä teet työksesi?
Kirjoitan.

6. Minkä elokuvan/kirjan maailmassa haluaisit elää?
En ainakaan omieni... American Horror Storyn kolmoskausi olisi kiva paikka.

7. Mitä harrastat?
Piirtämistä ja muuta taiteilua, välillä käsitöitä, tietokoneella pelaamista. Lukeminen, ruuanlaitto, musiikin kuuntelu, liikunta ja liikkuvan kuvan kyttääminen ovat kaikki välttämättömiä jaksamisen kannalta, joten niitä on vaikea pitää harrastuksina.

8. Paras näkemäsi elokuva?
Mahdoton sanoa. Yritin joskus tehdä top sataa, mutta miksi joku olisi 99 tai 101?

9. Milloin ja miksi päätit aloittaa blogin pitämisen?
Joskus edellisen tai sitä edellisen romaanin ilmestymisen aikoihin. Lähinnä siksi, että ei ole varsinaista kotisivua, vaan olen verkossakin pirstaleina. Ja jotta on paikka, jonne tiedottaa ja pirskotella ylijäämiä. Jälkimmäistä olen laiminlyönyt pahasti parin vuoden ajan. Olen pitänyt kaiken julkaisemattoman omissa, salaisissa arkistoissani. Jos ja kun aktivoidun kirjoittamaan tänne enemmän, jostain pitää aloittaa. Miksi ei tästä.

10. Saat tehdä syntymäpäivänäsi mitä vain. Mitä tekisit?
Toiveeni ovat tänään melko proosallisia, no pun intended. Ei houkuta mikään toisella planeetalla käyminen tai aikamatkustus. Stressaa, joten mieleen tulee lähinnä jokin yhdistelmä suklaakakkua, hyvää kahvia, kivuttomuutta ja laatuaikaa puolisoni kanssa. Ei tietenkään haittaisi, jos paikka olisi Pariisi tai New York, mutta olen tänään niin väsynyt ja selkäkipuinen, että jokin täysihoitola, hieronta ja presidentinsviitti käy oikein hyvin. Vakavasti, syntymäpäiväni oli tänä vuonna varsin hyvä.

11. Kuka on inspiroivin ihminen, jonka tunnet?
Riippuu päivästä, joskus voi olla joku fiktiivinenkin. Aika usein se on David Bowie, joka ei ole kuollut ja jonka tietenkin tunnen.



En ole ihan liikaa lukenut suomenkielisiä blogeja viime aikoina, joten tulee mieleen vain suosittuja, kuten Laura Honkasalon Sininen kirjahylly, Chocohilin  safkat tai Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Heitän tähän nyt vaan jotakin kiinnostavaa. Niistä ei näy paljonko on lukijoita, joten en mene täysin metsään, jos laitan ekat viisi, mitkä tulevat mieleen.

Tyttö yli laidan
Thuleian tupa
Helmipöllönen
Maijan ilmestykset
Jemina Staalon kirjaploki


Kysymykseni ovat:
1. Lempisanasi?
2. Inhokkisanasi?
3. Miellyttävä ääni ja/tai epämiellyttävä ääni?
4. Ketä mytologista hahmoa muistutat tänään?
5. Mikä on sisäinen voimaeläimesi? (Laajasti miellettynä, ei tarvitse olla eläin.)
6. Millä keikalla tai missä konsertissa oot ollut viimeks?
7. Mitä oot syönyt tänään?
8. Mitä väriä et käytä vaatteissasi ikinä, jos on valinnanvaraa?
9. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
10. Mitä blogia/nettisivua vihaluet?
11. Mitä numero 11 merkitsee sinulle?

Muutkin saavat vastata. Minä menen tekemään jotakin kirsikoista ja inkivääristä.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Otakun piti kirjoittaa Minna Cuntista, mutta...

Viimeksi kun päivitin aktiivisesti tätä blogia, vapaa-ajan koukkuni olivat virkkaaminen ja huono tosi-tv. Sille yhdistelmälle ei kai ole mitään erityistä nimitystä, ellei sitten jotakin kotirouvailua. Olen lipsunut tässä välissä hyvin toisenlaisiin maisemiin. Vaikka tämänhetkiset harrasteeni ovat menneisyydestä tuttuja askareita, en silti pidä tätä taantumisena, koska jos ajattelee aikaa spiraalina, ympäri käydään ja yhteen tullaan, mutta joka kierroksella on mukana aina uusia kerroksia ja erilaisia tasoja.

(っ◔◡◔)っ ❤

Japanilaisen määritelmän mukaan en ole ehkä mikään kovan luokan otaku, mutta Suomen mittakaavassa kyllä. Miten se tällä kertaa alkoi... Katselin vähän enemmän animea kuin yleensä, pian aika paljon enemmän, luin mangaa, piirtelin hahmoja. Sitten aktivoidun listaamaan eräälle sivustolle anime- ja mangakehitystä, huomasin myös, ettei piirustuksiini ilmestynyt enää mitään muuta aihepiiriä. Välineetkin vaihtuivat vähä vähältä puuväreistä ja erilaisista maaleista copic-tyylisiin tusseihin. Nyt olen jo siinä pisteessä, että kaiken edellä mainitun lisäksi myös pelaan tietokoneella roolipelejä korttitaisteluista romanttisten tarinoiden kautta seikkailumaailmoihin.


(≧✯◡✯≦)✌


Viimeksi tämä touhu oli superaktiivista joskus 10-15 v sitten mutta silloin se lopahti, koska minulla ei ollut enää (onneksi) aikaa pelata useita satoja tunteja kestäviä roolipelejä, joihin olin koukussa, esimerkkeinä lajityypistä Final Fantasyt. Silloisia mangapiirustuksiani saatettiin muuten julkaista Pelit-lehdessä, vaikka en myönnä mitään... Pelikonsoleita en ole sittemmin juuri käyttänyt, vaikka komerossa on yhä Supernintendon lisäksi PS1. 

Uskallan nyt pelata tietokoneella vain ilmaisia online-pelejä, sillä niissä on pakko pitää taukoja. Siten pelit säilyvät taukotoimintana, eivätkä ole itse toimintaa. Mahdollinen neuroepätyypillisyyteni aiheuttaa jumitusta, ja olen ihan aikuisten oikeasti niin paha addikti, että tosiaan koukutun vaikka virkkaamiseen. Eli olisin todellisessa vaarassa ajautua hikikomoriksi, mikäli voisin pelata tauotta. Sitä paitsi rakastan kirjoittamista liikaa luopuakseni siitä minkään takia.

(╥﹏╥)


Ensimmäinen animekausi oli jo lapsena, eli 1980-luvulla. VHS-alelaareista löytyi Sandybellia, CandyCandya, Koulussa (Hiatari Ryōkō) ja monia muita. Sen lisäksi vietin sattuneista syistä aikaa ulkomailla kesäisin, jolloin seurasin animesarjoja. Muistin taannoin Antti Holman loistavan videojaon myötä katselleeni ko. sarjaa Ranskassa tai Italiassa dubattuna. Sanoin Lady Oscaria Naamionaiseksi, koska en tiennyt mikä sarjan nimi oli. Piirtelin myös hahmoja lapsena, mutta en tietenkään ollut kuullut nimityksiä anime tai manga, joten puhuin vain isosilmäisistä japanilaisista piirretyistä.


(✿◠‿◠)


Minun piti itse asiassa kirjoittaa Minna Canthin päivästä ja vertailla nuoren tytön kuvausta F.E. Sillanpään Siljassa ja Monika Fagerholmin Diivassa. Uudelleenluin ne peräkkäin, ja siinä on kieltämättä herkullinen aihe, mutta en tiedä onko siitä mitään muuta kuin itsestään selvää sanottavaa. Kannattaa lukea kirjat. Lisäksi mietin tänään kävelyllä mainittiinko Minna Cunt Anja Snellmannin Sonja O.:ssa vai Ivana B:ssä, vai mahdollisesti Laura Gustafssonin Huorasadussa? Tai useammassa kuin yhdessä noista, tai ei missään niistä. 
Muistaako joku, missä yllä mainituista kirjoista se mainitaan? 


(◑.◑)



Minna Cunt olisi hyvä taiteilijanimi jollekin. Minulle olisi ollut Hanna-Riikka X, jotta olisin voinut rikkoa patrilineaarisuuden purkamalla orjanimien patriarkaalisen tradition, tietenkin feministisesti Malcomin valintaa mukaillen, mutta se olisi pitänyt tehdä jo esikoiskirjan kohdalla. 


(ㆆ_ㆆ)


Koska olen seitsemän ja puolen vuorokauden päästä 38-vuotias, ja sen lisäksi suomalainen kirjailija, piti tähän aiheen viereen paisuuneeseen ja migreenin sekaistamaan blogipäivitykseen sisällyttää jotakin myös siitä ristiriidasta, miltä tuntuu lukea vuorotellen mangaa ja suomalaista 1900-luvun alkupuolen kirjallisuutta, mikä nyt jostain syystä viehättää. Kirjojen lukemista ei tule yleensä edes mainittua, sillä se ei ole pelkästään harrastus, vaan sisäänhengittämistä. Ja kyllä, omia kirjallisia kuulumisiakin on tulossa, kesällä painoon ja syksyllä ulos, I hope. Ja jep, someuudistuksia saattaa olla tulossa, mutta siitä lisää myöhemmin.


(>‿◠)✌  Palaamisiin!



✪ Lucky Starin Konata ✪




lauantai 30. tammikuuta 2016

Satunnaisia huomioita huojuvista huutajista

Olen kuunnellut Maria Jotunin Huojuvaa taloa äänikirjana Ylen sivuilta. Mainitsen siitä lähinnä siksi, että Eero Markun, romaanin sadistisen aviomiehen narsistiset monologit tuntuvat sillä tavoin paljon karmivimmilta kuin luettuina. Tai ainakin huomattavasti rasittavammilta, kun se jankuttaa, jankuttaa, jankuttaa ja jankuttaa. Ilmehtii typerästi ja jankuttaa lisää. Lyö, jos jankuttamiseen puuttuu.
Tekee mieli hypätä äänikirjaan sisään ja karjaista, että turpa tukkoon äijä tai hommaan jonkun korston tukkimaan sen, kun ei sinusta ole kuin heikompia lyömään.


Luin kirjan viimeksi kymmenisen vuotta sitten, ja silloin koin tunnelman kokonaisuutena jokin synkemmäksi ja tukahduttavammaksi. Kenties lukiessa oman mielen sävyt korostuvat, läsnäolo on erilaista. Ei ole muita visuaalisia aistimuksia niin paljon kuin äänikirjoja kuunnellessa, jolloin saatan siivoilla tai tehdä muita askareita. (Siivota kuunnellen Eero Markun hahmon loputonta lässytystä, huvinsa kullakin...) Jos em. monologit ovat kuultuina kammottavampia, luettuna fyysisen väkivallan kuvailu tuntui ahdistavammalta ja tunkkaisemmalta, meni enemmän luihin ja ytimiin. Tiedä silti, vaikka olisin lukiessa hyppinyt yli itseltäni salaa Eero Markun raivostuttavimpia ja typerryttävimpiä monologeja. Kuunneltuna niitä ei pääse pakoon. 
Onneksi olen jo kohdassa, jossa hän ei huuda enää.

Muistan hämärästi Huojuvan talon tv-sovituksen, jossa oli Kari Heiskanen. Olin 1990 noin 12-vuotias, ja muistan lähinnä, että puheesta ei saanut kunnolla selvää. Sen lisäksi en muista ajatelleeni muuta, kuin että siinäpä yksi huojuva mies, joka huusi kovaa, niin kuin aikuisilla miehillä oli tapana. Eikä tarvitse kuin avata ikkuna viikonloppuna, niin huomaa kyllä, että se asia ei ole muuttunut miksikään.

Tai ei se konkreettista ikkunaakaan tarvitse, sillä osa kylillä huutavista miehistä on siirtynyt huutamaan nettiin. Se lienee yksi syy, miksi juuri nyt en jaksa mitään poliittisesti ajankohtaista, en mitään koskien maamme tämänhetkistä ilmapiiriä. Tosin niin monet asiat aiheuttavat kuvotusta ja puistatuksia, että välttely vaatii jo vaivaa. Paitsi että onneksi minun ei tarvitse kuunnella internet-keskusteluja ääniviesteinä. Muuten lähes minkä tahansa uutissivun tai foorumin avaaminen aiheuttaisi hermoromahduksen. Tai sitten siihen tottuisi, oppisi sulkemaan kaiken pois tai itsensä melusta. Ja joo joo, #notallmen. Voihan man-sanan kääntää ihmiseksikin halutessaan, miten vaan. Sorisee niitä huojuvia ääniä sopranosta bassoon ja kaikkien äänialojen ulkopuoleltakin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.


Furiosa from Mad Max: Fury Road