sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Syksy, staili, superego ja samhain

En ole kuollut, kadonnut, saati vaihtanut alaa. Tämä epäilemättä murskaa joidenkin unelmat, mutta näin on. En ole edes lopettanut tätä blogia, vaikka olen päivittänyt harvaan. Käytän huumetta nimeltä kirjoittaminen. Tripissäni on monia vaiheita vaihtelevassa järjestyksessä: taustatyö, luonnostelu, suunnittelu, kirjoittelu, editointi jne. Mutta nyt kirjoitan enkä vain kirjoita, eli siis kirjoitan-kirjoitan. Kyseinen vaihe on tunnetusti huumaavin ja vaarallisin ko. päihteen muoto. Enemmän tai vähemmän fiktiivistä proosaa vääntävänä kirjailijana se tarkoittaa minulle sitä, että todellisuuteni on vahvasti jakautunut maailmojen välille. Toisinaan muistan paremmin mitä hahmoilleni on tapahtunut viimeksi kuin mitä itse olen tehnyt eilen. 

Olen huomannut ei-julkisen minäni ulkoisen tyylin muuttuneen viime aikoina sellaiseksi, että jollen itse tietäisi sen olevan seurausta yllä mainitsemistani seikoista johtuvasta desorienaatiosta, saattaisin toisinaan epäillä onko ihan kaikki kotona. Tai siis ei tietenkään ole, koska olen kirjailija, mutta joka tapauksessa, olen havainnut kadulla haamuillessani olevani erittäin grunge chic. Tai ollaan rehellisiä ja jätetään siitä se chic pois. Tyylini on syntynyt siten, että kun menee kiireessä kauppaan juuri ennen sulkemisaikaa ja on kirjoittanut sisäasussaan koko päivän, siihen päälle pitää tunkea nopeasti kaikenlaista, koska ulkona on kylmempää kuin sisällä ja kauniisti sanottuna kotivaatteeni eivät ole kaikkein korrekteimpia ihmisten ilmoille.

Aloittaisin mielelläni monipuolisen tyyliblogin kulttuurialan kotityöläisille. Sellaisen, jossa vertaillaan mukavimpia ja hinta-laatu suhteeltaan parhaimpia (l. halvimpia) kotivaatteita, joissa kotieläimeltä taipuu niin taide kuin joogakin. Siis teoriassa mielelläni, jos olisin joku muu. Nimittäin minulla ja minulla menee tämä juttu niin, että Kirjailija Hanna-Riikka Kuisma näyttää miltä näyttää ja puhuu miten puhuu. Hän pitää kellarissa piilossa tämän otuksen, joka tekee duunit eikä esittele sen vaatteita, liikoja aatteitakaan eikä varsinkaan arkkua, jossa em. id nukkuu. Hän tarkistaa toki julkiset tekstit jopa näitä blogeja myöten, vaikka ei aina uskoisi. (Ei ehkä Twitteriä, ehkä pitäisi.)


x taustamusat: Lydia Lunch, Birthday Party, Bauhaus
x asia, joka pyörii paljon kirjoittamisen lisäksi mielessä: Lou Reedin kuolemasta on huomenna vuosi.


P.S. Yhteisblogissa enemmän tämän syksyn tunnelmista. Elokuussa kirjoitettua, mutta mikään ei ole muuttunut, tai no liuskojen määrä on onneksi lisääntynyt tarvittavissa määrin. 

P.P.S. Tajusin muuten juuri nyt, että seuraava bloggausvuoroni on ensi viikolla. Eli alkaa huomenna ja aikaa on ensi viikko. Ensi viikolla on Samhain, Kekri, Día de Muertos, Noche de Brujas, All Hallows Eve and Day, tunnetummalla nimellä Halloween. Naamiaisten sijasta olen silloin tavannut muistella edesmenneitä läheisiä. Vaikka huomenna tulee kuluneeksi vuosi henkilön kuolemasta, jonka läheisyys on ollut sangen yksipuolista ja idolisoivaa, niin silti. Mistäköhän mahdan kirjoittaa yhteisblogiin, mistäköhän...

P.P.P.S. Tai sitten avaudun jostain ihan muusta. Vuosi sitten en nimittäin pystynyt siihen, saa nähdä pystynkö vieläkään. Eikä tässä ole edes sarkasmia mukana toisin kuin silloin, kun saatoin reagoida julkisesti hivenen ylimitoitetusti suhteessa Derrickin kuolemaan. Sen salanimi oli kai joku Horst, mutta kyllä Derrick on Derrick ja näin on.

Edit. 30.-31.10. välinen yö eli P.P.P.P.S. Tai sitten en avaudu mistään em. yhteyteen tällä viikolla, koska migreeni ja stressi ja selkäjumi ja mahasärky ja töitä ja hajottaa! Toivottavasti joku vaihtaa mun kanssa vuoroa, koska haluan kyllä olla yhteisblogissa mukana. Nyt on pakko pitää yksi vapaapäivä, ehkä. Tai ainakin puolikas. 


perjantai 25. heinäkuuta 2014

Olen kuumailmapallo, sulan

Kesäkuu oli poikkeuksellisen kylmä, kun taas nyt heinäkuussa helteet kutittelevat maailmansotavuoden 1914 ennätyslukemia. Sää on hyvä small talk -aihe ja ehkä myös parempi aloitus kuin klassinen Dear Eki, en ole bloggaillut tänä vuonna kovin ahkerasti, onx ok?! (Toki jotain myös tuonne yhteisblogin puolelle, mutta sekin taitaa olla kesälomalla.)
    Ok tai ei, on ollut muuta. Lähinnä romaanikäsikirjoitusta. Ja menin naimisiin yli seitsemän vuoden kihlauksen jälkeen, eli olen rouvashenkilö. Ja mainitaan vielä se romaanikäsikirjoitus. Ja se kuinka näin sikamaisen tirisevällä hellejaksolla pystyn kirjoittamaan korkeintaan öisin. Ja se että nyt on päällä jo toinen kesäflunssa tänä kesänä, pää täynnä kuumaa räkää.

Seuraava romaani ilmestyy aikaisintaan syksyllä 2015. Siinä olisi se hyvä puoli, että se on kymmenvuotiskirjailijajuhlavuosi. Saattaa kuitenkin olla, että menee keväälle -16, sillä asia riippuu tietysti myös muista tahoista kuin minusta. Ja minustakin. Voihan sitä juhlia kymmenvuotista kirjailijuuttaan myös mielipuolisesti kirjoittamalla. 

    Tuntuu jotekin intiimimmältä paljastaa edes tuon vertaa kirjoitustyöstään kuin esim. kertoa PMS-vaivoistaan tai siitä että hei olen Hanna-Riikka ja olin alkolmaholisti. Joskus toki voi peittää muita asioita kertomalla superavoimesti toisista. Smoke and mirrors. En sano että minä tekisin niin, mutta joku. voi. joskus. jossain. on voinut.

Mitäs tässä, vivre ma vie. Olen huomaamattani koko ajan erakoituneempi. Eikä se aina ole oma valinta. Anyways ja whatever. Helle sulattaa aivot eikä sovi minulle ollenkaan. Vielä huonommin kuin kovat pakkaset. Kylmällä voi pukea vaatteita lisää, mutta nahkaansa ei oikein voi riisua. 

    Olen lukenut paljon. Luen aina paljon, mutta ehkä vähän enemmän vielä kuin yleensä. Kirjat palavat 451 Fahrenheitissa. Nyt on selvästi sellainen lämpötila, jossa aivot kiehuvat. Laitettiin tänään parvekkeelle aurinkoon lämpömittari, se meni tappiin asti, joten en tiedä paljonko yli +50 ulkona on. 
    Kuuntelen Lana Del Reyn uusinta levyä ja tuijotan seinää enkä muista kuka minun pitäisi olla.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Sul on mun luonto, Freud!

Siinä, missä jollekin muistettujen unien joukossa painajaiset ovat poikkeuksia, minulle ne ovat lapsesta asti olleet sääntö. Tuskakauhupainajaisten lisäksi näen toki myös toisenlaisia unia: erittäin sairaita. Jotka ovat harvoin sellaisia, että niitä pystyy edes kuvailemaan. Yksittäisiä hetkiä voi kaapata lauseiksi tai kuviksi, mutta kokonaisuudet ovat käsittämättömän lisäksi massiivisia.
En oikeastaan erityisemmin välitä unistani. Ajattelen ja muistan niitä keskimääräistä huomattavasti enemmän, mutta. Ahdistaa ihan omiksi tarpeiksi muutenkin. Vähän muillekin riittäisi. Pidin kerran unipäiväkirjaa viikon. Järkytyin. En ole uskaltanut pitää toiste, vaikka siitä on reilusti toistakymmentä vuotta.
Pohjustin edeltävällä sitä, että vaatii aika paljon, että sanon nähneeni poikkeuksellisia unia. Saati, että minulla on ollut poikkeuksellisen vahva ja merkillinen unijakso. Turha yrittää edes alkaa tässä selittää mitään kokonaisuuksia, mutta pientä kuvaa antaa se, jos herään aamulla kurkku kipeänä, koska olen huutanut unissani niin lujaa. 
Nimittäin oltuani Kikkeliskokkelis-miehen iso irtopää, joka lenteli katonrajassa valtavassa salissa, joka oli täynnä ihmisten ja eläinten sekoituksia. Singahtelin sinne tänne. Laita siinä sitten suuta hevosenkengälle, nii. Nii-i. Sit en varasta. Tää on tätä maailmaa.
Koska ei siinä mitään, jos pitää unessa käydä Laura Palmerista uskottavasti kaikille Twin Peaksin hahmoille (vaikka on partainen mies, joka on 3v. tyttö), tai jos joku isoisoisoisä on Tauno Palon näköinen natsin ja Tyrannosaurus Rexin sekoitus, jota paetakseen pitää kulkea turvaan kuolleen mummonsa luo pitkän, kiemuraisen jätesäiliön läpi, joka on täynnä hernekeittoa. Mutta hei, Kikkeliskokkelis-miehen huutava irtopää?! 
Jotain rajaa, alitajunta. 

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ei kenenkään äiti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän äitienpäivä alkaa ahdistaa. Minulla on kyllä äiti, elämänsä kunnossa, mutta isoäidit ovat menehtyneet. Ja sitten se suurempi asia, joka kai tikittää kallossa ja kehossa juuri nyt, tämän ikäisenä ehkä enemmän kuin koskaan. Eli se, että minulla ei ole omia lapsia eikä tule. 
    Ihmiset kategorisoivat minut yleensä vapaaehtoisesti lapsettomaksi, koska teoriassa kai sitä olenkin. Jos on kehossa pelit ja vehkeet kunnossa, se on jollain tavalla vapaaehtoista. Mutta entä jos keho ei muuten ole kunnossa, tai mieli, tai olosuhteet? 
    Olen tiennyt jo kymmenisen vuotta, että minusta ei koskaan tule äitiä. Ja silloin en vielä ollut tietoinen fibromyalgiasta ja migreeneistä ja, ja, ja. Mutta tiesin etten ehdi saada elämääni sellaiseen kuntoon, että minusta olisi kenenkään huoltajaksi. Koska on ollut tekemistä monella saralla, että olen saanut pidettyä itseni hengissä. Ja jos siinä on tekemistä, ei mielestäni ole järkeä edes ajatella lapsia.

Eli kyllä, olen kai vapaaehtoisesti lapseton, mutta se ei aina ole niin yksinkertaista. Valinta on usein seurausta tiettyjen tosiseikkojen tajuamisesta ja hyväksymisestä. On se tietenkin näennäisesti vapaaehtoista verrattuna heihin, jotka yrittävät ja yrittävät, käyvät läpi hoitoja jne., mutta eivät onnistu. Toisaalta, maailmassa on niin paljon huonosti pidettyjä lapsia, että voisi kuvitella, että silloin tahtoisi pitää huolta jostakusta heistä.
    En tiedä. En ymmärrä monia muitakaan ns. naisten asioita, verhoja ja mitä näitä on. Ja tämä ikä on pahinta sen suhteen. Kun "kaikilla" omanikäisillä naisilla on ne ruuhkavuodet: lapset, kiireet ja palkkatyöt. On minullakin toki perhe-elämää, mutta kahden aikuisen pienperhe on dynamiikaltaan hieman erilainen kuin perinteinen ydin- tai uusperhe.
    Mitä naisiin tulee, puhuttavaa tuntuu löytyvän usein enemmän yli 60-vuotiaiden naisten kanssa. Hiljaisesta, kiireettömästä elämästä, sairauksista ja lääkärikäynneistä. Rajoitteista ja siitä kuinka yrittää jaksaa päivä kerrallaan hiipiä taas yhden yön yli. Vaikka ei oikein ole ystäviä, vaikka harrastukset rajoittuvat pitkälti kotiin. Kuinka joskus on kiva käydä valikoiduissa kulttuuritapahtumissa tai pienillä matkoilla. 

En halua ajatella, että kirjani ovat lapsiani, niin kuin joku on joskus sanonut, koska silloin "lapseni" olisivat melko lailla moniongelmaisia ja häiriintyneitä. Ehkä asia on pinnassa senkin vuoksi, että suuressa romaanihankkeessani, minkä vuoksi ehdin kirjoittaa tännekin aika harvoin, on yhtenä teemana lapsuus. 
    Yleensä en paljasta etukäteen mistä kirjoitan, mutta tuo on sen verran epämääräinen paljastus, että siitä ei vielä voi päätellä mitään. Koska kuitenkin se kuuluu jokaisen aikuisen elämään. Lapsuus on eletty ja noin.

Ehkä olen itsekäs, kun rutisen äitienpäivästä. Koska on monia, joilla on takana lukuisia keskenmenoja, lasten kuolemia, huostaanottoja, äitien ennenaikaisia menettämisiä jne. järkyttäviä inhimillisiä ja jopa epäinhimillisiä tragedioita. 
    Haluan kuitenkin omistaa tämän kirjoitukseni kaikille, jotka joutuvat äitienpäivänä pohdiskelemaan epämiellyttäviä asioita syystä jos toisesta. 



Asiasta viidenteen, minun pitäisi ensi lauantaina puhua paneelikeskustelussa Porin taidemuseon Museoiden yössä jostakin, mikä liittyy suomiräppiin ja kielen evoluutioon ja revoluutioon, vai oliko se revisionismiin... 
    Ans kattoo ny, mitä siitäkin taas tulee. Ehkä raportoin aiheesta jälkikäteen tänne tai yhteisblogiin, se jää nähtäväksi.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Torttupettymys, kuolema, addiktiot, groteski...

Jossain luki taannoin, että yksi huonoimmista aloituksista blogipostaukseen on mainita, että enpäs olekaan kirjoittanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta aloitan tämän sillä, koska se on fakta. Päivittelin tänään vähän blogin ulkoasua, uusi vuosi, vanhat... siis uudet kujeet. Jos viime vuodesta suuri osa tuli elettyä kirjan ilmestymiselle, tietää tämä vuosi paljon kirjoittamista. Paljon enemmän kuin mihin olen yleensä tottunut. Suuritöisestä projektista vielä suuri osa edessä. Sen enempää en keskeneräisistä jutuista mainitsekaan. 

Ja Philip Seymour Hoffman. Voih, niin perkeleen surullista. Aidot ja täysillä filmillä läsnäolevat näyttelijät ovat Hollywoodissa harvassa. 23 vuotta ilman ja kaboom! Pitää itse muistaa, että piru vaani aina taustalla. Sanomassa, että voit sä yhden ottaa. Ja sitten pian kaksi, kolme, oho. En tietenkään ole ollut heroinisti, vaan suurin mörköni on se perisuomalainen liuotin ja hermomyrkky, joka on ihan laillista.
    Addikti tulen olemaan lopun ikääni. Ennen viinaa olin pikkulapsena irtokarkkien perään. Yritän kanavoida em. pakkomielteisyyttä työhön, harrastuksiin (kuten virkkaamiseen taannoin) ja muuhun vähemmän haitalliseen. On minulla muitakin demoneja, mutta kummasti suuri osa harmeista katosi, kun lopetin juomisen. Yritin kohtuukäyttää vuoden ennen lopettamista. Ei toivoakaan, kontaten kotiin. Nyt olen ollut yli kuusi vuotta kokonaan dokaamatta. Eli tammikuusta 2008. (Kumma juttu, että sitä ei kuitenkaan addiktoidu esimerkiksi siivoamiseen...)


Ai niin, söin tänään harvinaisen pahaa runebergintorttua. Harmitti, että valitsin sattumalta lähikaupan kolmesta vaihtoehdosta pahimman, koska ko. torttua syö vain kerran vuodessa. Fredrikan torttu oli kostean sijasta märkää, siitä jäi eltaantunut maku suuhun. Toisaalta, sain äsken maistiaisia anopin tekemästä, eri siemenistä koostuvasta näkkileivästä, suussa sulavan maukasta. Sain reseptin, mutta pidän sen itselläni, koska tämä ei ole ruokablogi.
    Vaihtelu on tervetullutta, koska häslään aina kaikenlaisten teeleipieni kanssa. En voi nimittäin syödä ruista, harmittavaa, koska ruis on terveellistä ja hyvää. Ja hiivaleipä taas turvottaa jne. Mutta ette saa kuvia pahoista tortuista tai hyvistä näkkäreistä. Tämä blogi on joitakin perusteltuja poikkeuksia luk.ott. kuvaton. Kiinnostaa, pärjääkö sellainen-tällainen jaarittelu enää netin otsikkoklikkauksiin ja kuvatulvaan perustuvassa viemärissä. 




Olen muuten ensi viikon lauantaina Tampereella Elävän Kirjallisuuden (ruumis-teemaisilla) Festivaaleilla puhumassa mm. groteskista. Keskustelupaneelissa, jossa on lisäkseni ainakin Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Joose Keskitalo. Paljon muitakin kiinnostavia juttuja, ohjelman näet TÄSTÄ!