keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Sul on mun luonto, Freud!

Siinä, missä jollekin muistettujen unien joukossa painajaiset ovat poikkeuksia, minulle ne ovat lapsesta asti olleet sääntö. Tuskakauhupainajaisten lisäksi näen toki myös toisenlaisia unia: erittäin sairaita. Jotka ovat harvoin sellaisia, että niitä pystyy edes kuvailemaan. Yksittäisiä hetkiä voi kaapata lauseiksi tai kuviksi, mutta kokonaisuudet ovat käsittämättömän lisäksi massiivisia.
En oikeastaan erityisemmin välitä unistani. Ajattelen ja muistan niitä keskimääräistä huomattavasti enemmän, mutta. Ahdistaa ihan omiksi tarpeiksi muutenkin. Vähän muillekin riittäisi. Pidin kerran unipäiväkirjaa viikon. Järkytyin. En ole uskaltanut pitää toiste, vaikka siitä on reilusti toistakymmentä vuotta.
Pohjustin edeltävällä sitä, että vaatii aika paljon, että sanon nähneeni poikkeuksellisia unia. Saati, että minulla on ollut poikkeuksellisen vahva ja merkillinen unijakso. Turha yrittää edes alkaa tässä selittää mitään kokonaisuuksia, mutta pientä kuvaa antaa se, jos herään aamulla kurkku kipeänä, koska olen huutanut unissani niin lujaa. 
Nimittäin oltuani Kikkeliskokkelis-miehen iso irtopää, joka lenteli katonrajassa valtavassa salissa, joka oli täynnä ihmisten ja eläinten sekoituksia. Singahtelin sinne tänne. Laita siinä sitten suuta hevosenkengälle, nii. Nii-i. Sit en varasta. Tää on tätä maailmaa.
Koska ei siinä mitään, jos pitää unessa käydä Laura Palmerista uskottavasti kaikille Twin Peaksin hahmoille (vaikka on partainen mies, joka on 3v. tyttö), tai jos joku isoisoisoisä on Tauno Palon näköinen natsin ja Tyrannosaurus Rexin sekoitus, jota paetakseen pitää kulkea turvaan kuolleen mummonsa luo pitkän, kiemuraisen jätesäiliön läpi, joka on täynnä hernekeittoa. Mutta hei, Kikkeliskokkelis-miehen huutava irtopää?! 
Jotain rajaa, alitajunta.