Aloitan
säännöllisen bloggaamisen uudestaan, mutta tänään ei ole
luvassa minkäänlaista mediaseksikästä näkökulmaa ajankohtaisiin
asioihin. Esim. #metoo -aiheesta kirjoitin kolme vuotta romaania,
joka julkaistiin 2016. Päätin painaa kerralla syvään päätyyn ja
mm. valjastaa omat aihepiiriin liittyvät möröt ja tunteeni fiktion
muotoon. Juuri nyt ei ole aiheesta sanottavana enempää, koska
tekeillä on toisenlainen romaani, ja kolme vuotta 24/7 karmeimmista
karmeimman parissa viettäminen riittää aiheesta hetkeksi. Olen
ottanut kampanjaan sen verran kantaa, että kirjoitin someen #metoo
x 666, mutta ei siitä sen enempää.
Pidin
monista syistä pitkää taukoa bloggaamisesta. Mutta kun päätin
vihdoin aloittaa uudestaan ja kyselin somessa ihmisiltä
suosikkiblogeja, törmäsin mielipiteeseen, että blogit ovat yhtä
passé/out kuin termit passé/out ja tilalla ovat nopeammat mediat.
Minulla on Facebook-sivu (vaikka Facebookin sanotaan olevan
passé/out, silti melkein kaikki ovat siellä), Twitter ja Instagram.
En silti ainakaan toistaiseksi tubeta/vloggaa.
Latasin
Snapchatin toissailtana, mutta poistin sen viisi minuuttia myöhemmin
avaamatta.
Siihen,
että edes harkitsin snäppäilyä, kulminoitui ikäkriisin
aiheuttama epätoivo. Toissa iltana 40-vuotispäivääni oli yhdeksän
vuorokautta, nyt siihen on viikko. Instan Mystoryt ovat jo
paikoitellen osastoa ”irvistelet sitten keski-ikäisenä
tuntemattomille pupunkorvat päässä keskellä yötä, että onnea
vaan!”
Ihmettelin
parikymppisenä, miksi yli nelikymppiset olivat välillä vaitonaisia
iästään. En ihmettele enää. Välillä tunnen olevani iätön
enkä oikeastaan olemassa, koska en ole nuori enkä vanha, mutta en
toisaalta ollenkaan sellainen kuin monet ikäiseni ovat
ruuhkavuosineen, lapsineen, asuntolainoineen, autoineen,
remontteineen, pikkujouluineen, lomamatkoineen, spinnig-tunteineen ja
koirineen.
Tai
ehkä se ei sittenkään liity ikään. Pelkästään.
Kiinnostavaa,
minkä ikäiseksi ikäkriiseilevät ihmiset tuntevat itsensä. Joskus
26-vuotiaana tuntui, että olen kolmekymppinen. Tai toisaalta kuuden
tai kuudentoista, mutta en mene nyt tässä mahdollisiin
dissosiaatiojuttuihini tai sukupuoliristiriitoihini, jotka ehkä
liittyvät tai sitten eivät. Olen pitkän pähkäilyn jälkeen
päätynyt siihen, että 32-36 on jotain, mikä olisi nyt helpompi
hyväksyä. Eli jos emme eläisi nettiaikaa, jolloin ikäni lukee jo
esim. Wikipediassa, voisin olla vaikka 32.
40
on jotenkin niin lopullinen, raah. Toisaalta, tietäen että tätä
lukee ehkä joku vanhempi (kuten esimerkiksi äitini), ymmärrän
että voi olla lievästi loukkaavaa tuskailla sitä, että täyttää
40, kun jotkut (ei äitini sentään vielä) täyttävät jotain 88,
mikä on tosin kunnioitettavaa, koska on luultavasti tehnyt jotakin
oikein, jos pääsee sinne asti suht järjissään.
Minulle
kenenkään muun ikä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia, eikä
tämäkään periaatteessa. En osaa selittää sitä sen paremmin
kuin että 40v tuntuu siltä, että jokin osa irtoaa kehosta
hyppimään ympäri huonetta ja hihittämään hysteerisesti, että
40, nelkyt, lol oot 40 vittu 40! LOL!
Mutta
niihin blogeihin. Luen itse kiinnostavia blogikirjoituksia ympäri
nettiä tämän tästä, joten kieltäydyn uskomasta, että blogeja
ei enää lueta tai kirjoiteta. Uskon ennemminkin, että ihmiset
pitivät vain vähän säälittävänä sitä, että kukaan ei
vastannut somessa kysymykseeni, minkä jälkeen päästin sisäisen
katkeran vanhukseni esiin ja valitin vähän
passiivisaggressiivisesti, että kun
ei minulle kukaan edes vastaa...
ja sitten jotkut vastasivat sanoen aikaisempaan vastaamattomuuteen
syyksi, että no
ei blogeja silleen ole enää,
ettei minulle tulisi paha mieli.
Ei tullut, ja kiitos
kommenteista, koska sain siitä aiheen tähän.
Piti
tosiaan alun perin kirjoittaa jokin todella hieno, kantaaottava tai
ajankohtaisia asioita nokkelasti kommentoiva teksti tähän blogin
Uuteen Alkuun. En kirjoittanut. Kirjoitin itsestäni.
(Paitsi
että jos edes sivuaa itseään blogikirjoituksessa, on se
automaattisesti autofiktiota, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi
kauniimpi sana feikille, ei silti myöskään ehkä täysi
vastuuvapautuslauselma, mutta kuitenkin.)
★
Tervetuloa!
Olen luvannut itselleni kirjoittaa tänne vähintään kerran
kuukaudessa, mikä on sen verran löyhä aikataulu, että lupaan
kirjoittaa useammin. Ja hyvää kevätpäiväntasausta! Pian
saan valittaa valosta, kun olen talven valittanut pimeästä.