tiistai 4. joulukuuta 2018

Kerrostalo maaliskuussa

En ole ehtinyt kirjoittaa tänne, koska romaaniprosessin viimeistely on ollut niin tiivistä. Sellaisena se tulee varmasti jatkumaan vielä tovin. Tässä välissä on kuitenkin ehtinyt ilmestyä kustantamon katalogi, jossa on uuden kirjan ensiesittely, kirjan kansi ja uudet kirjailijakuvat.


ks. katalogin sivu 8




kansi Tommi Tukiainen / LIKE



Jatkan heti blogikirjoittelua vähintään kerran kuukaudessa, kun on vähän rauhallisempaa. Tilaa muillekin ajatuksille kuin kuvitteelliselle lähiölleni. Tämä syksy ei ole ollut kaikkein helpoin, ja sitten havahduin jo siihen, että on talvi.


Kevättä odotellessa, ja mielen aurinkoa jokaiselle!

☀️

P.S. Romaanin genrehän on lähiönoir.



sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Syyspäivä, sydänfilmi ja kevään kirja


Pidin tällä viikolla vähän kesälomaa. Se alkoi parin vuorokauden nukkumisellla ja ajautui perjantaina sydänfilmiin ja kaikenlaisiin kokeisiin, joita jatketaan vielä huomenna. Sydänfilmistä ei tullut onneksi kauhuelokuvaa, kuten yksi tuttava huomautti. Sydän esiintyi kuulemma erittäin edukseen. Ei poseerannut liikaa, oli energinen, mutta tarpeeksi rauhallinen ja vakaa.
Kehoani tarkasteltiin kaikenlaisilta kanteilta, vaikka valitin aluksi vain pientä kurkkukipua ja uupumusta. Menin kurkkukivusta lääkäriin siksi, että viime vuonna sain keuhkokuumeen (tarkalleen ottaen pneumonian sijasta pleuriitin, eli keuhkopussin tulehduksen, eli minulla oli nestettä keuhkossa), koska en mennyt pitkän kurkkukivun jälkeen ajoissa lääkäriin. Keuhkotkin ovat nyt hyvin. Happisaturaatiota katsottaessa hoitajat poistivat kynsilakan vasemmasta keskisormestani, koska laite ei mitannut kynsipanssarini läpi. Nieluviljely otettiin käyttäen lapsille suunnattua vaaleanpunaista ”karamellinmakuista” lastaa, joka ei maistunut karamellilta.
Menen huomenna vielä antamaan verta lukuisia putkiloita, ja sitten katsellaan taas eteenpäin. Jätän tietenkin kertomatta, miksi minua tutkiskellaan noin tarkasti, vaikka väitän menneeni lääkäriin nuhan takia, vai oliko se flunssan vai kurkkukivun; päänsäryn? Ei kannata koskaan ottaa kovin vakavasti, mitä sanon blogeissa itsestäni. Olenhan ammattisepittäjä.
Ja myös erittäin tunnollinen sairastaja, tulen kipeäksi aina lomillani.
Minun piti kirjoittaa jotakin kaunista tämän päivän syyspäiväntasauksesta ja siitä, kuinka kirkas melkein täysi kuu oli viime yönä. Jotakin siiirtymäriiteistä viime viikon apurahan julkistuksen, hypomaanisen kirjoittamisen ja siihen liittyen vielä työn alla olevan romaanikäsikirjoitukseni suhteen. Ehkä myrskystä, joka ei tosin voi olla kovin romanttinen, jos sen nimi on Mauri.
Sen sijaan jatkan vielä hetken sekä sairastamista että lomaani. En kesällä pitänyt kolmea päivää pidempää taukoa työstä. Oli jonkinlaista masokismia kirjoittaa +35-keleillä tilassa, jossa ei ollut ilmastointia. Jo sinällään, mutta vielä kohtauksia, jotka olivat rankkoja ja vaativat sekä perehtymistä että eläytymistä epämiellyttävinä pidettyihin asioihin. Ja joidenkin fibromyalgia rakastaa kovia helteitä, minun vihaa.
Tulen olemaan työn alla olevan romaanin ja kirjoittamisen suhteen vereslihalla vielä jonkin aikaa. Olen ihoton ja suuntautunut täysin kohti sitä hetkeä, jolloin luen viimeiset taittovedokset viimeisen kerran ja romaanikäsikirjoituksesta tulee kirja. Jotakin, mikä elää minusta irrallaan.
On erikoista sanoa juuri tänään, syyspäiväntasauksena, että olen auki kevään tulla, mutta niin se on. Kirjoittaminen ja romaanin työstäminen on kuin putki, josta pulpahtaa ulos kirjan ilmestyttyä. Ehtii tosin tuskin ottaa hengähdystäkään, koska seuraava putki odottaa jo.

lauantai 25. elokuuta 2018

Us and Them — Neljäkymmentä ja kaksikymmentä

Viime kuussa kirjoitin hurmoksellisesta Nick Caven keikasta. Tällä viikolla olen intoillut Roger Watersin musiikillisesti, visuaalisesti ja poliittisesti hiuksia nostattavasta, massiivisesta spektaakkelista. Kiinnostava yksityiskohta on, että em. herroilla on ollut paljon näkyvyyttä saanut biiffi liittyen Israelissa esiintymiseen. Mikä taas liittyy Suomeen siten, että myös suuresti ihailemani Aki Kaurismäki on sanonut samassa kontekstissa epäsuorasti Nick Cavea orjaksi. "We are all free except the ones who are slaves."
Olen kaikkien kolmen tuotannon fani silti. Pidän mistä pidän.
Jo Nick Caven keikan jälkeen mietin ajan epälineaarisutta ja spiraaleja (enemmän kuin yleensä), mutta Watersin konsertin jälkeen on tuntunut, että moni ympyrä on sulkeutunut. Liittyen sekä yksityiselämään että itseeni taiteilijana. Ja että olen pitkästä aikaa elämässäni juuri siellä, missä pitää. Tätä alleviivasi se, kun ajoimme keikan jälkeen kahden kaupunginosan läpi, joissa Helsingissä asuin kirjoittaessani esikoisteokseni novelleja. Paikat tuntuivat ensimmäistä kertaa täysin vierailta.
Tiedän, missä kotini on. Kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Ja vaikka välillä tuntuu, että olen eristyksissä, täältä pääsee helposti vaikka sitten katsomaan lentävää sikaa Hartwall Arenalle tiistai-iltana niin, että ehtii vielä nukkua ennen keskiviikkoaamun työpäivää.
Niiden ympyröiden sulkeutumisesta vielä.
Eilen vanha tuttu laittoi someen lehti-ilmoituksia ja videon keikoista vuoden 1997 Pori Jazz -viikolta. Näin takaraivoni, ja sen inspiroimana tuli katsottua paperipäiväkirjasta, millä kyseisistä keikoista kävin itse silloin. Olin kirjannut ne hyvin tunnollisesti. Sain siitä idean vilkaista myös, miltä meno maistui tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Koska olen 40 ja 20 vuotta sitten olin 20. Kuuntelin myös Dark Side of the Moonia repeatilla loppusyksyn, jolloin elin hyvin kummallista vaihetta.
Muistin olleeni 1998 kesällä keskivaikeasti tai paikoin jopa vakavasti masentunut; maalasin, ryyppäsin ja olin paljon yksin. En muistanut väärin. Roger Watersin keikka oli nyt 21.8. Samalta päivältä löytyi tasan kahdenkymmenen vuoden takaa maininta liittyen ohuesti asiaan. 
Vaikuttaa käsialan perusteella känniseltä vuodatukselta
Ja sitten päiväkirjan välistä putosi tämä:

Muistan tunteen paremmin kuin välittäisin. Saattaa iskeä vieläkin ajoittain, mutta ei tietenkään sillä repivyydellä kuin vain kaksikymmenvuotiaalla voi. Onneksi.
Teksti oli myös jossain muodossaan taidenäyttelyssä kymmenien suurten öljyvärimaalausteni ohella hyvin kylmänä ja pimeänä marraskuuna 1998. Eräs jo edesmennyt tuttava kysyi, että tuntuuko susta oikeasti tuolta? Täysin, vastasin. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina, ja on ehkä kerrottu jo  ainakin jollain tavalla fiktiossani.
P.S. Tänä viikonloppuna on kuvauksia seuraavaan kirjaan liittyen. Ei kuitenkaan siitä vielä tänään enempää.
Tätä kirjoittaessa:



maanantai 23. heinäkuuta 2018

Haarukat unessa ja Nick Cave Porissa


Yritin äsken etsiä netistä, mitä unet haarukoista tarkoittavat. Alitajuntani on ollut jotenkin niin ällöttävästi synkronisiteetissa länsimaisen kulttuurin ja psykoanalyyttisen syväpsykologian kanssa, että olen nuoresta iästä alkaen löytänyt unilleni pelottavan osuvat merkitykset tulkintaoppaista. Nyt ei mitään sinne päinkään, mikään ei osu.

Olen sanonut, että edellinen romaanini Viides vuodenaika oli projekti, jolla halusin manata omien demonieni lisäksi itsestäni ulos liiallisen kiinnittymisen länsimaisiin, psykoanalyyttisiin ajattelumalleihin. Ehkä onnistuin, koska uneni ovat olleet erilaisia kuin ennen.

Näin toissayönä unta Australiasta, mihin ei tarvitse etsiä syitä, vaikka jokin sivusto tarjosikin ”down under”-nimestä selityksen, että se on vihje, jonka mukaan pitäisi keskittyä enemmän alitajuisiin viesteihin. En usko, koska minulle tulee Down Underista mieleen DU, eli porilainen kauan sitten edesmennyt lihatiskiyökerho, jossa tuli biletettyä räkä poskella, mutta ei nyt mennä siihen.

Olen katsellut iltaisin ennen nukahtamista Australian MasterChefiä, millä varmasti on osuutensa. Asiaan vaikuttavat myös kuluneen kuukauden kolme koskettavinta kulttuurikokemusta: Nick Caven kaikkia henkisiä kerroksiani 
hyvällä tavalla järkyttänyt keikka Pori Jazzeilla muutama päivä sitten, Hannah Gadsbyn nauruun ja kyyneliin saanut Netflixin stand up -taltiointi Nanette ja Showtimen minisarja Patrick Melrose.

Kaikki kolme kietoutuvat toisiinsa mielessäni. Nick Cave ja Hannah Gadsby ovat australialaisia. Hannah Gadsby ja Patrick Melrose käsittelevät mm. lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Patrick Melrosella ja Nick Cavella on ollut nuoruudessaan heroiiniongelma ja niin edelleen. Tiedän tietenkin, että Benedict Cumberbatchin tulkitsema Patrick Melrose on käsikirjoitettu hahmo. Itkin silti. Olisin itkenyt, vaikka taustana ei olisi ollut kenenkään omia kokemuksia.

Sarja perustuu Edward St Aubynin omaelämänkerrallisiin kirjoihin, joihin en ole vielä tutustunut. Aion lukea Loistavan tulevaisuuden ja ehkä kääntämättömiä kirjoja englanniksi heti, jahka saan Sara Stridsbergin Valerie Solanasista kertovan Unelmien tiedekunnan loppuun. Ja pari muutakin kirjaa, esimerkiksi Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Katsoin viime yönä tiesmonennettako kertaa True Detectiven ykköskautta ennen nukkumaanmenoa Australian MasterChefin sijasta. En tiedä, mihin se liittyy. Tuntuu, että johonkin. Ehkä intensiivinen kirjoituskausi saa kaiken merkitystiheäksi.

Mutta vielä asiaan: Kyllä, Nick Caven & Bad Seedsien kiertue nyt, Hannah Gadsbyn Nanette ja Patrick Melrose -sarja liittyvät toisiinsa monin tavoin, mutta ehkä olennaisin yhteys on rikas tunteiden kirjo ja nopea, taitavasti rakennettu ja uskottava tunnetilojen vaihtelu äärilaidasta toiseen. Raivo, suru, herkkyys ja musta huumori ovat kaikissa läsnä yhdessä ja erikseen. Hitaista ristivalotuksista hypätään äkillisiin leikkauksiin, teemat ja tunteet kieppuvat spiraalina esiin uudestaan ja uudestaan joko vaimeampina, voimakkaampina tai muuntuneina. Kyse on jännitteen ylläpitämisestä ja kokonaisuuden rakentamisesta fragmenteista, siitä että pystyy pitämään palasista kiinni.
En muista, näinkö unta palapelista vai ajattelinko sitä.

Nick Cavella, Hannah Gadsbylla ja Patrick Melrosea esittävällä Benedict Cumberbatchilla on kaikilla esiintyjinä harvinaisen väkevä läsnäolon kyky. Se on minulle tärkeää sekä kulttuurin kokijana että tekijänä.


Ks.
♥ Nick Cave: koko tuotanto,
mutta etenkin juuri nyt Skeleton Tree ja Push the Sky Away
♥ Hannah Gadsby: Nanette, Netflixissä
♥ Patrick Melrose, minisarja, katsoin HBO Nordicista.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kesän ensimmäinen banaanikärpänen


Pidin eilen vapaapäivän. Pakko, oli varaa tai ei. Jumalakin lepäsi yhden päivän viikosta, en tosin tiedä olisiko kannattanut. Hän olisi voinut ehkä jatkaa projektiaan vielä muutaman viikon lisää. Enkä nyt vertaa tässä itseäni Jumalaan, mutta.
Jumalat sikseen, olin kirjoittanut itselleni muistiinpanon, että bloggaa minfosta ja siitä miten löysit lapsena monta vuosikertaa vanhoja Alibeja ja luit ne kaikki ja pelkäsit hysteerisesti pyöräkellarien naamariraiskaajaa, koska lukiessasi ne olit ehkä kymmenen ja muistit hyvin tapauksen ajalta, kun olit ehkä viisi ja vanhusnaamariin sonnustautunutta raiskaajaa etsittiin lööpeissä ja luit hoitopaikassa Alibia ja kysyit, mikä on raiskaus, mutta sillä kertaa olit harvinaista kyllä sen verran turvallisen aikuisen seurassa, että sinulle ei selitetty sitä liian seikkaperäisesti, vaikka saitkin lukea Alibia. Tuon muiston taustalla soi väkevästi sekä Kake Randelin että Matti ja Teppo.
No en todellakaan kirjoittanut itselleni tuollaista muistiinpanoa. Enkä sitä, että minulla on ollut viime aikoina pakkomielteitä kuunnella joitakin biisejä tieskuinkamontakertaa putkeen ilman erityistä syytä. Tai miten niin viime aikoina, on aina ollut, mutta kuitenkin. En sentään ole lähtenyt niin rankoille linjoille kuin "poikakaverini" kun olin hädin tuskin 13, joka oli nauhoittanut ysikympin kasetin täyteen pelkkää Wind of Changea. Scorpions on hauskaa musaa nykynäkökulmasta katsottuna, mutta vittu että vihaan sitä biisiä.

Niin niistä biiseistä nyt. Yksi oli taannoin Rihannan Bitch Better Have My Money, joka soi kuuntelemisen lisäksi ainakin kuukauden päässä, vaikka kukaan ei todellakaan ole minulle velkaa, olisikin. Toinen on ollut Stevie Wonderin Living For The City. Olen myös ajoittain kuunnellut repeatilla esim. Julma Henrin Easy Rideria melkein niinku 70206-biisiä vuosikymmen sitten, itsestäänselvistä syistä. Britneyn Work Bitch on jotain, mitä pitäisi kuunnella, koska on kosolti hommia, vaikka en tarvitsekaan hot bodya tai Maseratia 
per se. Niin tai jälkimmäisen voisin antaa myydä jollekin.
Kiireinen työvaihe siis, silti olen ehtinyt lukea tosi paljon kirjoja, mikä lienee järkevämpää välillä kuin lukea esim. just minfoa, päihdelinkkiä tai vauvafoorumeja vapaahetkinä ns. ironisesti eli vähemmän ironisesti kuin haluaisin. Siihen se alussa mainitsemani muistiinpano liittyi. Että kun on ollut Storytelia ja Bookbeatia, on tullut luettua kirjoja ne vapaa-ajat, mitkä yleensä selaa netissä kaikkea käsittämätöntä paskaa. Ei sillä, että en olisi silti ehtinyt shitpostaamaankin, mutta ei siitä sen enempää.
Alkoholiton, lapseton ja semisti ystävätön elämä takaa sen, että hypomaanisimpinakin työjaksoina jää aikaa tehdä jotain muutakin. Ja onhan se ollut nastaa esim. kävelylenkeillä, venytellessä, tiskatessa tai muuten vaan siivoillessa "lukea" kirjaa. On tullut myös luettua ja kuunneltua kamaa laidasta laitaan, sellaisiakin kirjoja, jotka muuten jäisivät kirjaston tai kaupan hyllyyn. Ja olen lukenut enemmän kohu-uutuuksia kuin koskaan, sillä yleensä olen ollut kirjastojonojen tai aletarrojen armoilla, jolloin on ollut aina vähän sellainen olo, että on vuoden jäljessä kirjallisista puheenaiheista. 
Enköhän silti ensi-ihastuksen jälkeen palaa taas lukemaan myös hädin tuskin kirjaston varaston pimeimmästä nurkasta löytyvää hämärää kamaa, mutta joo, 2018 löysin sähkökirjat. Olen aina ollut teknologian aallonharhalla.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Paradokseja


Yritän kirjoittaa ja kuunnella äänikirjaa samaan aikaan. Pidän taukoa sosiaalisesta mediasta, mutta saan viestejä, että tviittini on näkynyt Temptation Islandin lähetyksessä. Mikä olisi äärimmäisen noloa, jos jaksaisin vielä hävetä asioita ja yrittää olla cool. En jaksa, olen mikä olen.
Välillä on helpompi huudella asioitaan somessa puolitutuille tai tuntemattomille kuin puhua läheisille, ajattelen, kun tässä välissä kävin avautumassa kollegan sivulla tiesmonenko kaverin luettavaksi asiasta, josta puhun noin yleensä terapiassa.

Paitsi etten ole käynyt terapiassa vuosiin. Julkisen puolen palveluissa tuli seinä vastaan, eikä ole kiinnostanut alkaa selvitellä mitään Kela-korvattavaa yksityistä. Ei sillä, että olisi siihen varaakaan. Edes sen korvauksen kera, mikäli sellaista saisi. Jos on varaa käydä jossain, menen hierojalle, koska kirjailijana tarvitsen käsiäni ja hartioitani, ja tällä kolmeen suuntaan vinolla selällä ja fibromyalgialla selkäkipuja löytyy. Paitsi että luottohieroja/fysioterapeutti jäi eläkkeelle, enkä ole ehtinyt/jaksanut miettiä, mistä löytäisin vastaavan.

Muistan sanoneeni yhdessä haastattelussa pari vuotta ennen ekan kirjan ilmestymistä, että en ikinä puhuisi sairauksistani julkisesti. On helppo sanoa, mitä aikoo tehdä kirjailijana, kun on hädin tuskin 25 ja julkaissut muutaman novellin jossakin maakunta-antologiassa. Etenkin, jos yrittää miellyttää kysyjää, koska on nälkäinen ja epävarma. Sitä paitsi 2002 kaikki eivät vielä olleet viittä minuuttia julkisuudessa, netissäkin oltiin anonyymejä. Mitä sitä toisaalta selittelemään; puhun mitä puhun tai en puhu.

Minulla on kuitenkin rajoja, joita joku minun rajojani vierastava ylittää omalla kohdallaan. Siis mitä tulee julkisuuteen tai tähän itseäni etäisesti muistuttavaan autofiktiiviseen hahmoon, joka purskahtelee somessa ja on
asiallinen ja äärimmäisen tunnollinen työasioissa. En tietenkään kerro julkisesti, missä rajani menevät, koska se särkisi illuusion, jossa pyrin vaikuttamaan mahdollisimman avoimelta, ei kun tätä ei kai kannattaisi sanoa. Sanon silti. Näennäinen avoimuus on paras suojaväri.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Uusi alku ja ikäkriisi


Aloitan säännöllisen bloggaamisen uudestaan, mutta tänään ei ole luvassa minkäänlaista mediaseksikästä näkökulmaa ajankohtaisiin asioihin. Esim. #metoo -aiheesta kirjoitin kolme vuotta romaania, joka julkaistiin 2016. Päätin painaa kerralla syvään päätyyn ja mm. valjastaa omat aihepiiriin liittyvät möröt ja tunteeni fiktion muotoon. Juuri nyt ei ole aiheesta sanottavana enempää, koska tekeillä on toisenlainen romaani, ja kolme vuotta 24/7 karmeimmista karmeimman parissa viettäminen riittää aiheesta hetkeksi. Olen ottanut kampanjaan sen verran kantaa, että kirjoitin someen #metoo x 666, mutta ei siitä sen enempää.

Pidin monista syistä pitkää taukoa bloggaamisesta. Mutta kun päätin vihdoin aloittaa uudestaan ja kyselin somessa ihmisiltä suosikkiblogeja, törmäsin mielipiteeseen, että blogit ovat yhtä passé/out kuin termit passé/out ja tilalla ovat nopeammat mediat. Minulla on Facebook-sivu (vaikka Facebookin sanotaan olevan passé/out, silti melkein kaikki ovat siellä), Twitter ja Instagram. En silti ainakaan toistaiseksi tubeta/vloggaa.
Latasin Snapchatin toissailtana, mutta poistin sen viisi minuuttia myöhemmin avaamatta.
Siihen, että edes harkitsin snäppäilyä, kulminoitui ikäkriisin aiheuttama epätoivo. Toissa iltana 40-vuotispäivääni oli yhdeksän vuorokautta, nyt siihen on viikko. Instan Mystoryt ovat jo paikoitellen osastoa ”irvistelet sitten keski-ikäisenä tuntemattomille pupunkorvat päässä keskellä yötä, että onnea vaan!”

Ihmettelin parikymppisenä, miksi yli nelikymppiset olivat välillä vaitonaisia iästään. En ihmettele enää. Välillä tunnen olevani iätön enkä oikeastaan olemassa, koska en ole nuori enkä vanha, mutta en toisaalta ollenkaan sellainen kuin monet ikäiseni ovat ruuhkavuosineen, lapsineen, asuntolainoineen, autoineen, remontteineen, pikkujouluineen, lomamatkoineen, spinnig-tunteineen ja koirineen.
Tai ehkä se ei sittenkään liity ikään. Pelkästään.
Kiinnostavaa, minkä ikäiseksi ikäkriiseilevät ihmiset tuntevat itsensä. Joskus 26-vuotiaana tuntui, että olen kolmekymppinen. Tai toisaalta kuuden tai kuudentoista, mutta en mene nyt tässä mahdollisiin dissosiaatiojuttuihini tai sukupuoliristiriitoihini, jotka ehkä liittyvät tai sitten eivät. Olen pitkän pähkäilyn jälkeen päätynyt siihen, että 32-36 on jotain, mikä olisi nyt helpompi hyväksyä. Eli jos emme eläisi nettiaikaa, jolloin ikäni lukee jo esim. Wikipediassa, voisin olla vaikka 32.
40 on jotenkin niin lopullinen, raah. Toisaalta, tietäen että tätä lukee ehkä joku vanhempi (kuten esimerkiksi äitini), ymmärrän että voi olla lievästi loukkaavaa tuskailla sitä, että täyttää 40, kun jotkut (ei äitini sentään vielä) täyttävät jotain 88, mikä on tosin kunnioitettavaa, koska on luultavasti tehnyt jotakin oikein, jos pääsee sinne asti suht järjissään.
Minulle kenenkään muun ikä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia, eikä tämäkään periaatteessa. En osaa selittää sitä sen paremmin kuin että 40v tuntuu siltä, että jokin osa irtoaa kehosta hyppimään ympäri huonetta ja hihittämään hysteerisesti, että 40, nelkyt, lol oot 40 vittu 40! LOL!

Mutta niihin blogeihin. Luen itse kiinnostavia blogikirjoituksia ympäri nettiä tämän tästä, joten kieltäydyn uskomasta, että blogeja ei enää lueta tai kirjoiteta. Uskon ennemminkin, että ihmiset pitivät vain vähän säälittävänä sitä, että kukaan ei vastannut somessa kysymykseeni, minkä jälkeen päästin sisäisen katkeran vanhukseni esiin ja valitin vähän passiivisaggressiivisesti, että kun ei minulle kukaan edes vastaa... ja sitten jotkut vastasivat sanoen aikaisempaan vastaamattomuuteen syyksi, että no ei blogeja silleen ole enää, ettei minulle tulisi paha mieli.
Ei tullut, ja kiitos kommenteista, koska sain siitä aiheen tähän.

Piti tosiaan alun perin kirjoittaa jokin todella hieno, kantaaottava tai ajankohtaisia asioita nokkelasti kommentoiva teksti tähän blogin Uuteen Alkuun. En kirjoittanut. Kirjoitin itsestäni.
(Paitsi että jos edes sivuaa itseään blogikirjoituksessa, on se automaattisesti autofiktiota, mikä ei tarkoita sitä, että se olisi kauniimpi sana feikille, ei silti myöskään ehkä täysi vastuuvapautuslauselma, mutta kuitenkin.)


Tervetuloa! Olen luvannut itselleni kirjoittaa tänne vähintään kerran kuukaudessa, mikä on sen verran löyhä aikataulu, että lupaan kirjoittaa useammin. Ja hyvää kevätpäiväntasausta! Pian saan valittaa valosta, kun olen talven valittanut pimeästä.