torstai 31. toukokuuta 2012

Aamulla kerran, jokaisena aamuna

Tajunta rävähtää auki painajaisista, sydän kolisee korvissa, naapuri hakkaa vasaralla seinään. 
Unessa lapsi pelkää kaikkia aikuisia. En erota kuka on hyvä ja kuka paha ennen kuin ryömin lapsen, itseni, tyttäreni nahkoihin ja näen kiiluvan kauhistuksen jokaisen aikuisen silmissä. Makaan hetken hereillä huohottaen kuin olisin vasta juossut tai syntynyt, sydän takoo naapurin vasara. Seuraavassa unessa ihmiset olivat joskus kauan sitten, minä olin.

Aamu lähtee tahmeasti liikkeelle. Puhelin soi ja joku soittaa että eräs toinen on sairaana. Postiluukusta putoaa jotain masentavaa. Tuntematon minussa laittaa sen piiloon ennen kuin ehdin lukea. 
Levottomuus, kyvyttömyys olla. Jos ei kirjoita, pitää virkata maanisesti ja katsella netistä huonoja ohjelmia etteivät ajatukset kuulu. Valo huutaa tiensä ihon alle ja syöksähtelee verisuonissa aiheuttaen takykardian ja saa aivot käymään ylikierroksilla, valumaan korvista ulos. Lisää kahvia, takaisin hämärään.

Aina kun olen yrittänyt pitää unipäiväkirjaa, olen joutunut jättämään sen kesken viikon sisällä, koska näyt ovat olleet liian järkyttäviä. 
Sanelukone on suloinen, voi kirjoittaa pimeässä silmät kiinni, ilman käsiä.

***

maanantai 28. toukokuuta 2012

Asfaltin ja raudan värinen kevät

Kävelen ulkona ja ihastelen viemärinkansia, öljytahroja asfaltilla, halkeamia rakennusten seinissä, säröjä ikkunalasissa. Lukemattomia harmaan ja ruskean sävyjä, jotka taittuvat ruosteenpunaiseen tai laventelinsiniseen. Vuosikerrostunut betoni sisältää hillityssä värikirjossaan patoutunutta jännitettä, lupauksia tulevaisuudesta ja näkyjä menneisyyteen. 

Tänä keväänä valossa kylpevät räikeänvihreät lehdet puissa ovat liikaa. Kaipaan talvisia oksia, graafisia piirtymiä. 
Katson kulkiessani maahan ja pakenen kirkuvansinistä taivasta, liian keltaisia voikukkia. En huomaa suut ammollaan toljottavia mainoksia, jotka ovat valmiina syömään ja pureskelemaan, hypnotisoimaan sen, joka katsoo vahingossa niiden Medusan-silmiin. 
Näen pienen kirjelappusen, joka on liimautunut jalkakäytävälle kymmenten, tuhansien askelten alle. Tahran, jonka muoto muuttuu mielentilan mukaan. Höyhenen, joka on pudonnut mustan enkelin siivestä juuri minun jalkojeni eteen.


***

perjantai 25. toukokuuta 2012

headache

Kuunsirppi kruununa. Raihnaisuus. Lääkkeet kuin pastillit, järjesteltyinä värin mukaan.


Lasihelmiä, marmorikuulia, simpukanmuotoisia konvehteja, näkinkenkiä rannalla, white noise, kuori korvaa vasten ja hiljaisuus huutaa.


Joku soittaa urkuja ullakolla. Aina on perjantai ja kellarissa matoja ilman ruumista.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Into the black/ Out of the blue

Pääni jankuttaa outoja sanoja, kuten ylkä. Siitä tulee mieleen ruusuköynnöksiä tai hiljaisia kieloja. Jäätyneitä kukkaseppeleitä, marras ja hurme. Kuoleman sulhanen. Routamorsian. Goottilaista, aavistuksen käytettyä kuolonhenkäysromantiikkaa näin kauniin keväisen päivän yönä. Ehkä yliannostus valoa, oleskelin kaksi yötä ja päivää kattoikkunan alla. Sametinpehmeä pimeys on oma.

Paras ehkäisy itsemurhaan on lukea itsemurhan tehneiden läheisten kertomuksia. Jos on lukevaa tyyppiä. Ja pystyy lukemaan. Ja ymmärtää jotain lukemastaan tai jaksaa kiinnostua siitä. Eikä ole psykoosissa, tai niin vaikeasti masentunut että se on psykoottista. Tai päihtynyt. Tai muuten vaan, jotain. 
Ehkä se ei ole paras keino, lausahdus tuntui paremmalta ajatuksena kuin kirjoitettuna. 
Itsemurhassa ei ole mitään romanttista. Se on romantiikan vastakohta. It's better to fade away than to burn out - ei päinvastoin, jos on pakko valita. Neil Young oli syvästi järkyttynyt, kun Kurt Cobain siteerasi biisiä kuolinviestissään. Neil on laulanut sen jälkeen kohdan: once you're gone you can't come back.

Saan lähiaikoina sanelukoneen. Yksi tapa lisää pudotella sanoja välitilaan, laajennus puhuen kirjoittamiseen. Parempi se kuin kirjoittamisesta puhumiseen? Facebookissa on käyty arvostetun kirjailijan seinällä keskustelua siitä, onko kirjoittaminen yksityisasia vai ei. Intiimiä se ainakin on. Kaunokirjallisuuden syntyvaihe.
Rakas kaunis Duras saneli paljon loppuaikoinaan.

Pitäisi ehkä alkaa juoda kahvinsa kermalla, kuten Sari.


Mielen valoa kevätviikkoon.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Ajatus

Tämän blogin nimi voisi näköjään alun perusteella olla myös Goethen ystävälleen lähettämää kirjettä mukaillen: Anteeksi, että en ehdi kirjoittaa lyhyemmin.

Virkkaamisesta, Derrickistä ja säkenöivästä huumorintajusta

Ajattelin tänään aihetta, josta aioin kirjoittaa tänne. Sitten muistin, että minulla on Satakunnan Kansan kulttuurikolumnivuoro lauantaina, joten säästän sen sinne ja naputtelen tähän mitä mieleen juolahtaa. 


Olen virkannut hypomaanisesti, tai ainakin erittäin kiihkeästi. Olen addikti, jään koukkuun lähes mihin tahansa, kuten esim. virkkaamiseen. Koukkuunpa hyvinkin, kirjaimellisesti. Nyt itse asiassa sivusin mahdollista kolumnin aihetta, darn. No, ei se ole niin markan päälle, tai euron, tai drakhman. Tässä vaiheessa normaalisti olisin hakemassa takkiani, mutta it's my party & I'll cry if I want to. Eli koska tää on mun blogi, saan heittää tosi huon... hyviä juttuja ja vielä jopa anali... analysoida niitä. 
Taannoin Facebookissa kiersi kuva, jossa lukee: The awkward moment when your sarcasm is so advanced that people actually think you are stupid. Ei suomeksi jotain, kuten: Se kiusallinen hetki, kun sarkasmisi on niin kehittynyttä, että ihmiset todella ajattelevat että olet tyhmä. Kirjoitin oheen pelkääväni itse jo etukäteen nykyään sitä hetkeä, kun yritän olla hauska. Ja jatkoin ajatusta pidemmälle: Se hetki, kun sarkasmisi on niin kehittynyttä, että itse alat kuvitella olevasi tyhmä
Pitäisi vähän rajoittaa, ehkä. 


Muistan erään kolumnin, jossa kirjoitin, että Derrickin näyttelijän Horst Tappertin kuolema oli minulle suuri henkilökohtainen tragedia, tms. Kirjailijoiden pitäisi myös käyttää suurempaa harkintaa antaessaan itsestään tietoja nettisivuille. Ettei tule esim. oltua Sillä Tuulella, että tuntuu huvittavalta mainita Klaus Kinski suureksi innoittajakseen. 
Eli siis, paljon hyödyttää jos naureskelee jossain tuvan nurkassa yksikseen jollekin "hyvälle läpälle", jos mikään siinä ei lukijalle viittaa sen olevan sarkasmia. Harvat samanhenkiset kylähullut ystävinä eivät varsinaisesti auta asiaa. 
Wikipediassa sarkasmi määritellään näin: "Sarkasmia erehdytään usein pitämään ironian synonyymina. Sarkasmi on kuitenkin ironian alatyyppi ja poikkeaa ironiasta siten, että sarkastisella kommentilla on aina uhri eli on olemassa henkilö, johon kommentti kohdistuu."
Suomalaisen Wikipedian luotettavuudesta joskus toiste, mutta oma huumorini on ehdottomasti tuolla määreellä ironian lisäksi sarkasmia, koska punchlinella on aina selkeä uhri: minä.
Vähän iljettää käyttää sanaa mediastrategia. No ei iljetä, en ole tekopyhä. Eli käytän sitä ja sanon (tai tässä tapauksessa kirjoitan), että ehkä pitäisi vähän miettiä uudestaan mediastraregiaansa. Tai ainakin vähän hioa sitä... 


Sen verran vielä, että tämä eroaa pitkäaikaisesta kolumnipaikastani siten, että se on kuitenkin määritetty kulttuurikolumniksi, joten en (onneksi) kehtaa (/voi) kovin usein kirjoitella sinne tämäntyyppisiä juttuja. 
Tosin - kun kirjoitan itseäni sivuten jotain lehteen, saan aina positiivista palautetta. Omasta mielestäni hienoista, outoja kulttuurin alalajeja koskevista kolumneista en niinkään, edes negatiivisia. Kerran sain useita ikäviä palautteita, mutta mitä voi odottaa, jos käyttää sanaa Mannerheim  missään muussa kuin "KIITOS-jotain"-merkityksessä. 


Minun pitäisi harkita nukkumaanmenoa. Tiedän. 
Hiivin kuitenkin salaa virkkaamaan. Ei tämä tosin (vielä) niin käsityöblogi ole, että laittaisin kuvia pipoista ja langoista. Saas nähdä, haluanko jatkossakin osittain konsensuksesta poiketen olla niin julma, että en laita tänne juuri ollenkaan kuvia. Vaikka ihan vaan testinä, että paljonko pelkkä tekstipohjainen juttu enää netissä edes vetää, jos otsikkona ei ole vaikkapa nopealla surffauksella löytyneitä ajankohtaisia helmiä, kuten: Silikoniruiske takapuoleen johti raajojen amputointiin (IL), Ohhoh! Salkkari-tähti esittelee seksileluja (IL), Tappelukukko puukotti miehen hengiltä (IL), Näyttelijätär joutui pukeutumaan tekopenikseen: ”Itkin joka päivä” (IS), Känninestopilleri on jo valmis koekäyttöön (IS) tai Johanna Tukiainen osti uuden koiran - kuva! (Seiska)


P.S. Ehkä diggaan vähän Derrickistä ja paljon Klaus Kinskistä oikeasti, mutta on helpompaa väittää erään puolueen jäsenten tapaan, että se oli läppää hei, kuin alkaa selittää miksi.

torstai 10. toukokuuta 2012

Ensimmäinen kirjoitus

Rimakauhu tämän blogin avauskirjoituksen suhteen on suhteeton. Lauseen jälkeen lyö tyhjää. 
Mies sanoi, että älä pety jos sitä ei heti lue miljoona ihmistä. Mä vastasin, että mulla on päinvastainen ongelma, pelkään että joku lukee tätä. Keskeneräisyyden tila kirjojen välissä on jotenkin niin epävarma aina, että on huimausta kaikkien uusien kirjoittamismuotojen suhteen. Tuleva on vaiheessa ja edellinen asettunut jo omalle kohdalleen kirjastoihin, koteihin ja useiden lukijoiden mieliin. Ei sillä, etteikö sitä vieläkin saa ostaa ja lukea. Olkaa hyvä vaan.
Itselleni se tuntuu juuri tänään kovin kaukaiselta. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät lue omia kirjojaan muuta kuin sen kerran, kun tarkistaa onko jäänyt virheitä. Tosin, en kolmen julkaisun perusteella osaa määritellä jäänkö sellaiseksi, mutta toistaiseksi. 


Blogin nimen keksiminen on ja oli melkein yhtä ärsyttävää kuin kirjan nimen keksiminen, tosin pienemmässä mittakaavassa. Katupölyn sijasta pölykoirat olisivat olleet kuvaavampi ilmaus, koska olen aika paljon sisätiloissa, mutta en ole koiraihmisiä, joten nurkissani olevat pölypallot ottavat joitakin muita olomuotoja kuin koiraisia. Keksin tuon nimen aikaisemmin keväällä, jolloin katupöly narisi hampaissa, joten menkööt. Ja saa sitä kai vaihdettua. 


Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät pidä blogia, koska eivät halua julkaista ilmaiseksi. En katso tätä julkaisemiseksi, olen vanhanaikainen. Kirjoitan lähes joka päivä kuitenkin niin paljon, kässäriä, jos ja kun sellainen on vaiheessa ja sen lisäksi päiväkirjoja tai unia tai jotain outorunoja + lehtihommia, kommunikoin myös ystävieni kanssa aika paljon pikaviestimien kautta kirjoittamalla. Pystyn kyllä puhumaan puhelimessa, mutta en rakasta sitä, joten vältän niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat chatin päässä tavoitettavissa. 
Pointtini tässä jaarittelussa on se, että kun ei ole lapsia eikä mitään muuta työtä kuin kirjoittaminen, jää taatusti sanoja ja ajatuksia yli tällaiseenkin formaattiin muutama. Tänä keväänä virta on niin vuolas, että tilasin sanelukoneen ettei jää hyviä ideoita tallentamatta, jos on tilanteessa jossa ei voi tai jaksa kirjoittaa. 


Pääosin perustan tämän blogin siksi, että minulla ei ole kotisivua. Nyt on. 
Facebook-sivu ei aja samaa asiaa. Varsinaista kotisivu-kotisivua mietin aikoinaan pitkään, kunnes tajusin ettei minulla ole mitään, mitä sinne haluaisin laittaa. Promokuvia saa kustantamoista, Liken sivulla on ainakin pari, tai minulta kyselemällä (hannariikka.kuisma ättis hotmail.fi)ja kirjoja kaupoistavanhoja alelaarista. Näköjään Käärmeenpesääkin on vielä myynnissä, vaikka WSOY:n vaihtaessa tiloja, taisi mennä osa makulointikoneen kynsiin. Lunastin jonkun siivun itselleni, jotta niitä on jossain olemassa sitten, kun olen todella menestynyt kirjailija ja kaikki ensipainokset ovat arvokkaita. Nojoo. 


Uskaltanen painaa pian lähetä-nappia ja laittaa blogin näkymään muillekin kuin minulle. 


P.S. Niin ja nyt on turvallista perustaa blogi, koska ns. kaikilla on sellainen.