maanantai 11. marraskuuta 2013

Epätäsmällisesti ja semivilpillisesti muka-arjesta

Muuhun tekstiin liittymätön prologi: Tämä on ollut jotenkin poikkeuksellisen ankea syksy. En tarkoita tapahtumia sinänsä, vaan tunnelmaa, ilmaa, ilmastoa. Syksyihmisetkään eivät ole pitäneet tästä syksystä. Galluppini koostuu ainakin kolmesta tyypistä. Olen silti tosissani, jotain synkkää imua tuossa ulkoilman pimeydessä ja mustassa asfaltissa on, joka yleensä on peittynyt vaahteranlehtiin tai pakkashippusiin. 

Sarjalukijan tunnustuksia: Syksyn sekalaisista lukemisista (dekkareista parapsykologian kautta tietokirjoihin) on jäänyt päällimäisinä mieleen Emmanuel Carrèren Limonov ja uusintavisiitti Ellroyn omaelämänkerrallisiin Muistoihin pimeästä ja Hillikerin kiroukseen. Tuossa odottelisi parin muun ohella Keltaisen kirjaston 36. kirja, joka kertoo Fransiscus Assisialaisesta, en tiedä vielä onko hyvä. Mainitsen myöhemmin, mikäli se osoittautuu mainitsemisen arvoiseksi. Tai jos muistan.

Pakollinen jaaritteluosuus: Huomenna on muutaman kirjailijan ilon päivä ja suuren osan jepjep-päivä. Ison F:n ehdokkaat nimittäin paljastetaan. Jos ja etenkin kun Valkoinen valo ei siellä ole, eipä minulla ole mitään julkista mielipidettä liittyen asiaan; pitäisikö? Anonyyminä lukijana ajatuksillani voisi olla jotakin relevanssia, mutta se tästä vielä puuttuisi, että ehtisi kirjoittaa salanimellä kirjablogia. 

Scifiä/spefiä: Ei sillä ettenkö haluaisi sekä kirjoittaa salanimellä kirjablogia, että ehtiä väsätä tänne parempia ja ytimekkäämpiä bloggauksia. Ei sillä ettenkö tahtoisi elää useampaa elämää yhtä aikaa, olla yhdessä kuvataiteilija ja tehdä toisessa käsitöitä päivät pitkät tai olla loistava pullantuoksuinen kotoilija tai aktivisti tai harrastaa liikuntaa rammoilla raajoillani niin paljon kuin näillä pystyy ja keskittyä mahdollisimman vahvan kehon tekemiseen. jne jne jne. Muotisuunnittelija, vegaanikokki, lastenkasvattaja, mitä näitä on. Moni pystyy hoitamaan ainakin useamman noista. 

Inhorealismia: Minä joudun rajaamaan puuhat ehkä 1-3 asiaan per päivä, ja niihin kuuluvat jo tiskaamisen kaltaiset välttämättömyydet...

Hämärää kvasipsykologista haahuilua: En tiedä mihin aikani hajoaa. Suurin osa tuntuu soljuvan johonkin päämäärättömään lueskeluun tai selailuun. Sosiaalinen media on ainakin syöpä, jota koetan kontrolloida kuin nisti "just one fix"-periaatteella. Eli en kovin onnistuneesti... Minussa on myös henkinen osa, joka nauttisi spartalaisesta kurista ankarine päiväjärjestyksineen, mutta se häviää sekä liha- että mieliosien keskinäisessä äänestyksessä ja jää kiukuttelemaan superegona siitä, miksi olen niin saamaton etten saa hoideltua kolmea uraa samaan aikaan ja oltua täydellinen taloudenhoitaja, kehonrakentaja, yhdentoista virkistävän harrastuksen mm-tason taitaja ja vielä piru tienaamaan rahaa. Sori Ego, olen köyhä ja sairas taiteilija. Eli klisee.  

Vakavasti: Kirjoittaminen on prioriteetti, joka menee kaiken muun ohi. (Ja sen kyllä valitettavasti välillä asunnosta ja omasta voinnista huomaa.) 

Valitusta/yhyy-osio: Vielä kun saisi siihen liittyen pitkästä aikaa jotakin rahahommia sivuun, eli suomeksi kolumnipaikkoja tai jotakin edes semivakituista tuloa. Pitäisi olla suhteita. (Minulla on suhde mieheni ja joskus pehmolelujeni kanssa, ja yksi ystävä ja muutama nettikaveri). Eli on pakko rahan takia ryhtyä jossain vaiheessa johonkin epäilyttävään toimintaan, joka on jotakin anelun ja spämmäämisen väliltä. En minä osaa mitään muuta mistä voisi edes mahdollisesti tienata rahaa kuin kirjoittaa. Paska nakki, että monen vuoden järjestely SK:n kanssa loppui. Hymiön kaltainen edellisen vesittävä turha sanonta: C'est la vie.

Valituksen vastakohta: Olen miljardisti kiitollinen jokaisesta apurahasta, joiden aikana saan keskittyä romaanikäsikirjoitukseen murehtimisen sijasta.

Epilogi: Minun piti kirjoittaa Lou Reedin kuolemasta. Tai oikeastaan siitä miten yllättynyt olin reaktiostani siihen. Koska liioittelematta pyörryin. Lähti siis jalat alta ja aloin volista ja vollottaa. Mieheni luuli, että joku läheinen oli kuollut. Ehkä se oli nuoruuteni lopullinen loppu. Ehkä pyörryin, kun tajusin olevani keski-ikäinen. Ehkä se oli siis jonkin aikakauden päättyminen, monella eri tasolla, kulttuurisesti ja henkilökohtaisesti. Ehkä seuraavien päivien (ensireaktioon nähden ristiriitaiseen) välinpitämättömyyteeni liittyi se, että Morrisseyn omaelämänkerta tuli/oli tulossa postissa. 

Loppukaneetti: Kumpaa olen kuunnellut elämässäni enemmän? Aivan. Mutta kumpaa olen kuunnellut huomattavasti enemmän viimeisen parin vuoden aikana? Aivan.