Törmäsin useammassa nettikirjoituksessa Valkoisen valon ilmestymisen jälkeen koko tuotantoni leimaamiseen misery lit -määreen alle. Kyse oli sattuman sijasta siitä, että genrestä kertova kirja oli juuri suomennettu, ja aihe oli ollut pinnalla blogimaailmassa. Ilmeisesti genrestä innostuneena kaikki eivät heti ymmärtäneet mistä on kyse. Itse tiesin, koska olen kuluttanut hävyttömän paljon lajityypin opuksia kiinnostavista kulttiklassikoista kälyisiin näin raitistuin ja tulin uskoon -omakustanteisiin.
Minun teokseni eivät kuitenkaan kategorian alle sovi. Olen tähän asti julkaissut kansien välissä vain fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Ainoa edes ohkaisesti määritelmään menevä julkaistu kirjoitukseni on Hullu akka! -antologiassa. En ole koskaan, missään sanonut, että fiktiivinen proosani, novellit ja romaanit olisivat autofiktiota, saati tosielämässä tapahtunutta. Koska se olisi valhe.
Totta kai romaaneissani on hippusia sieltä täältä: jotain omaa, jotain varastettua, paljon sepitettyä. Olen ollut aina taiteilijaluonne, siinä mielessä, että olen mielikuvituksen keinoin etäännyttänyt oman elämäni asioita leikeiksi, piirroksiksi, maalauksiksi, runoiksi, novelleiksi, romaaneiksi... Ja samalla tarkastellut myös elämän ilmiöitä, joilla ei suoranaisesti ole juuri minun kanssani mitään tekemistä.
Pointtina on se, että lukijan ei ole tarpeen tietää mikä on omaa, mikä muunneltua totuutta ja mikä silkkaa sepitettä, koska jos tarina ja hahmot toimivat fiktiona, joksi se on tarkoitettu, se on pääasia.
Jotain kummallista lisää toki lukemiseen tulee, kun tietää että jokin on tapahtunut tosielämässä. Vaikka se olisi kuvattu tavalla, joka on enemmän fiktiota kuin jokin avainromaani, jota tekijä sanoo silkaksi fiktioksi. Viime aikojen Knausgård-keskustelu suomalaisten kulttuuri-ihmisten kesken on aukaissut monia kiinnostavia näkökulmia tähän liittyen.
Pitää joskus itsekin miettiä tarkemmin mikä se taika on, mikä tekee myönnettyyn omaelämänkerrallisuuteen jonkinlaisen merkillisen lisän lukijan mielessä. Mikä saa antamaan anteeksi kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, joita ei sietäisi fiktiossa. Jotain siinä on. Ohutkin yhtäläisyys saattaa tuoda jollekin lukijalle jo lisäarvoa.
Autofiktion ja misery litin raja on toki liitoskohdassa häilyvä, joten olkoot paremmat kirjat suosiolla autobiografisisia tai -fiktiivisiä. Rajankäynnin kohdalla ns. kurjuuskirjallisuuden parista löytyy myös suoranaisia helmiä. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on loistava. Toinen, mikä tulee heti mieleen on Antonella Gambotto-Burken Itsemurhamuistelmat. Augusten Burroughsin kirjat menevät vielä selkeämmin sinne toiselle puolelle, poispäin misery litistä, sillä ne ovat eri tavalla fiktiota, totta tai ei. Anne Sextonin kaltaisten kirjoittajien tunnustuksellisia runoja olisi myös synti sanoa misery litiksi.
Suomalaisista ikäviä aiheita sivuavasta autofiktiosta on minulle henkilökohtaisesti antanut eniten Eira Mollbergin Vakuuslapset.
Ehkä ajattelen hyviä kirjoja mieluummin autofiktiona, koska misery lit on jo sinänsä jotenkin latistava määritelmä, likainen, tuo mieleen sosiaalipornon ja 4D/5D -dokumentit nykyajan parrakkaista naisista ja elefanttimiehistä. Jerry Springer, Oprah, Dr. Phil...
Liittyykö tähän tapahtui tosielämässä -genreen vielä se piirre, että kirjoittaja tai selviytyjä mahdollisine haamukirjailijoineen ei ole kirjailija? Nimittäin en näe mitään suoranaista yhteyttä kirjailija Maria Peuran koskettavan ja upeasti toteutetun Antaumuksella keskeneräisen, ja jonkun nimimerkin Jeesus pelasti minut konikoukusta -kirjasen välillä.
Vai - voiko molempien takana olla osittain sama pyrkimys? Eli halu koskettaa totuutta? Täysin eritasoisesta ilmiasusta huolimatta. Sillä huononkin surupornon takana on kuitenkin oikeita ihmisiä, oikeita tarinoita ja oikeasti traagisia asioita. Se ei tietenkään vain pelkästään riitä, jos haluaa omasta tarinastaan korkeakirjallisuutta kurjuustilityksen ja lööpinjatkeiden sijasta.
Siinä missä koen esim. Natascha Kampusin kellarikirjan keltaisen lehdistön jatkeeksi, poikkeuksiakin ihan puhtaan misery litin parissa on. Itselleni tärkeä kirja nuorempana oli Marya Hornbacherin Elämä kateissa (Wasted). On paljon muitakin esimerkkejä. Genrestä löytyy myös kirjahuijauksia, joita olen käsitellyt aikaisemmin Enkeli-Elisan aikoihin tässä blogissa, sekä parikin kertaa Satakunnan Kansan kolumneissa männävuosina.
Tuli mieleen kirjoittaa tästä aihepiiristä, kun satuin lukemaan Laura Saven kirjan Paljain jaloin, jonka liepeessä jo mainitaan, että kirjoittaja ei ehtinyt elää siihen asti, että olisi kuullut kirjansa julkaisusta. Eli poikkeuksellinen misery lit -genressä siinä mielessä, että kuitenkin yleensä kyse on jonkinlaisista selviytymistarinoista.
Kirja oli harvinaisen ahdistava. Varsinkin, kun itse muiden asioiden ohella tappelen oudon polvivammani ja raihnaisen jalkani kanssa. Piti lukea kirja nopeasti, koska tunsin henkisen pahan olon lisäksi fyysistä pahoinvointia.
Sain kirjan vasta käsistäni, joten en osaa sanoa onko se hyvä vai ei, vai voiko tai saako tuollaista kirjaa edes määritellä em. termeillä. Toiveikkuus yhdistettynä kirjoittajan hymyileviin, kauniisiin kasvoihin liepeessä oli pahinta. Mitä siitä pitäisi ajatella? Vaikea syöpä on kauheaa, kipu on kauheaa, kuolema nuorena on kauheaa.
Niin on.