perjantai 29. kesäkuuta 2012

The language of tears

Lainasin tänään kirjastosta kirjan, joka kartoittaa itkemisen ja kyynelten historiaa. Lainasin myös kirjoja häpeästä ja persoonallisuuden rakenteista. Niin ja Marja-Liisa Vartion elämänkerran ja Christer Kihlmania.


Kesässä on aina ollut jotain hahmotonta, josta en saa kiinni. Ehkä se johtuu siitä, että olin lapsuuden kesinä harvoin Suomessa. Sen jälkeen kesät olivat kosteita pitkään. Jos en juonut, jotain vielä pahempaa, kieriskelin klaustrofobisena ja vainoharhaisena tunkkaisissa huoneissa, säikkyen varjoa ja valoa samassa suhteessa. 
Välissä on ollut paljon mukavia aikoja, mutta tänään en muista sitä. Ehkä en ole kesäihminen, tänään. 
En välitä talvesta ja kylmästä yhtään sen enempää, mutta hämärässä ei ole niin väliä jos sattuu juomaan aamukahvit neljältä iltapäivällä, ja kylmyys on hyvä tekosyy kotona jumittamiseen. 
Samalla paradoksaalisesti rakastan luontoa kaikkina vuodenaikoina. 
Jos lähtisin tosissani purkamaan elementtejä, joista koostun, se onnistuisi ainoastaan paradoksien kautta. Olen sitä mitä en ole ja päinvastoin. 


Lupaan blogin alaotsikossa kirjallisia kuulumisia, mutta en halua kertoa juuri nyt, vaikka niitä olisi. 
Hyviäkin.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Kulttuurikolumni, Satakunnan Kansa, 22.06.12


Kun ei näe metsää puilta

Kirjoittamisen ollessa työn lisäksi elämäntapa ja lukeminen rakkain harrastus, on selvää että kiinnittää sanoihin keskimääräistä enemmän huomiota. Se ei ole pelkästään siunaus. Kiroukselta asia tuntuu silloin, kun saa pahoinvointia yhdyssanavirheistä tai jää miettimään jonkun huolimattomasti lausumaa sanaa niin, että itse asia jää tajuamatta. 
Jalkapallon urheiluselostus esimerkiksi: ahdistun, jos selostajan vertaus ei ole tarpeeksi kuvaava jollekin pelin tapahtumalle. Odotan kauhulla kuin-sanaa, koska sen jälkeen nopeatempoisessa selostuksessa saattaa tulla melko erikoisia sanapareja, joita jään hämmästelemään. 
Eiköhän sillä ole tekemistä muunkin kuin sanatyöläisyyden kanssa. Outo luonteenpiirre, verbaalinen pikkutarkkuus, joka saa välillä ihmettelemään mitä hauskaa jossain vitsissä on ja vastaavasti nauramaan silloin, kun kukaan muu ei naura.

Vakavasti puhuen, sanoilla myös leimataan ihmisiä syyttä. Lasten keskuudessa ADHD on haukkumanimi siinä missä ennen läski tai rillipää. Aikuiset eivät ole sen parempia. Viime aikoina on tapahtunut paljon karmeita väkivaltarikoksia, joita ymmärrettävästi ihmisillä on tarve käsitellä myös netissä. 
Valitettavasti se joka huutaa kovimmin, saa eniten huomiota. Jos oletettua tekijää ei voi leimata ulkomaalaiseksi tai narkkariksi, on hän persoonallisuushäiriöinen tai avohoitopotilas. Näitä sanoja heitetään huolettomasti niin, että ne ovat jo muuttaneet todellista merkitystään ja tekevät hallaa kaikille mielenterveysongelmaisille, joita on hälyttävän paljon, koska psyykenlääkkeitä syö yli miljoona suomalaista. 
Esimerkiksi persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia, mutta arkikielessä sanalla viitataan narsistisen ja/tai asosiaalisen persoonallisuuden äärimmäiseen muotoon, eli psykopatiaan. Narsisti kuvaa arkikielessä sellaista ihmistä, jota ennen kutsuttiin kusipääksi. 
Avohoitopotilaaksi nimitteleminen on typerää, semminkin kun haukkuja tarkoittaa akuutissa psykoosissa olevaa henkilöä, joka ei syö lääkkeitään ja on jostain poikkeuksellisesta syystä väkivaltainen muita kuin itseään kohtaan. Näitä avohoitopotilaista on paljon vähemmän kuin promille.

Moni tragedia saa alkunsa siitä kun ei puhuta asioista niiden oikeilla nimillä, tai ei ymmärretä puhuttua. Eli puhukaa keskenänne, ja saa kysyä täsmennyksiä, ellei tajua mitä toinen tarkoittaa!

P.S. Unohdin kolumnista sanan tunnevammainen. Kursivoinnit tein vasta tähän versioon. 
P.P.S. Kaunista juhannuspäivän iltaa!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

I fink u freeky and I like you a lot (x8)

Olen seurannut jalkapallon EM-turnausta, ollut migreeninen, fiiliksissä Die AntwoordistaJos olisin nuorempi, leikkaisin samanlaisen tukan kuin Yo-Landi Vi$$erilläWendy O. Williamsin hiustyyli on myös houkutteleva kesäkeleillä. Kuontaloni on tällä hetkellä ylittänyt hippivaiheen ja lähentelee 1900-luvun alkuvuosien naistukan mittaa. Kerään lettikampausvinkkejä. 

Häiritseekö ketään muuta sanatyöläistä tai muuten vaan aspergerisen pikkutarkasti verbaaliseen ilmaisuun suhtautuvaa henkilöä urheiluselostajien pienet mokat, tyylierot tai sanavalinnat? Niki Juusela käyttää jalkapalloa selostaessaan pelottavan paljon eläinvertauksia. Tässä turnauksessa hän on siirtynyt hyönteisistä, selkärangattomista ja matelijoista jo pieniin nisäkkäisiin.


Tänään oli kaunis ilma, ei liian kuuma eikä kirkas. Lämpenen hitaasti kesälle, mutta kyllä minä aina lämpenen. Kun maa humisee jalkapohjista kehon läpi ja linnut raakkuvat ja kujertavat, tuulessa maistuu meren suola. 
Viime kesänä polulleni putosi yhden kuukauden aikana päivittäin mustia höyheniä ja ajattelin Morrigánia, kelttiläistä korppijumalatarta. Näin tänään kesän ensimmäisen mustan sulan. En poiminut sitä koska pelkään salmonellaa, mutta ajattelin jumalatarta. Ja puita. Ja lintuja. 
Jos olisin lintu, joutuisin pukemaan höyhenet joka kerta kun lähtisin ulos. 
Minulla oli joskus siivet. Olen mieluummin puu.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

haaleaa melankoliaa kisakatsomossa

Alan tottua ympäröivään vihreään, mutta en aurinkoon. Valotulva polttaa, kuorii ihon ja ajatukset. Öisin on hetki sinistä, ei vielä loppukesän tummaa samettia. Tänään on harmaata, mikä on hyvä. 
En saa koskaan luettua Kristevan Mustaa Aurinkoa loppuun, luen taas Andrew Solomonin Keskipäivän demonia. 
Miksei aina voi olla raukeaa kuin Sofia Coppolan elokuvissa? 
Kesä on alkanut verkkaisesti. Jalkapallon EM-kisat, käsityö sylissä, mies vieressä. Tulossa myöhemmin yleisurheilua ja olympialaiset, joiden tunnusbiisinä on Whole lotta loveWay down inside ja every inch of my love. Oh shake for me girl, I wanna be your backdoor man.

Lisää musiikkia, kuvia, kauniita sanoja, urheilua. En jaksa uutisia. Politiikka aiheuttaa hengenahdistusta, saa kurkun tukkoon kuin unissa, joissa pitäisi paeta ja huutaa, mutta jähmettyy äänettömäksi ja herää juuri ennen pahan kynsien kosketusta. 
Jossain luki että Breivik leikkautti nenänsä arjalaisemmaksi. Sen äiti sanoo, että se oli tavallinen poika, kunnes alkoi puhua politiikkaa. En ole koskaan välittänyt tavallisista pojista, jotka alkavat puhua politiikkaa. Näin taannoin heikkona hetkenä dokumentin Jope Ruonansuusta ja puhuin siitä miehelleni koko seuraavan päivän. Koulukiusaamista ja alkoholismia ja ajatus jo lapsena, että sittenpä näette.

Meneekö tässä mystiikka, kun kirjailija ei istu pariisilaisessa kahvilassa tai kierrä maailmaa ahmien taideaarteita, vaan sanojen pudottelun lisäksi pohdiskelee säätä, katselee urheilua ja tekee käsitöitä niin kuin miljoonat ja miljoonat muutkin ihmiset. 
Mikä mystiikka? Asun Porissa. 
Ehkä ensi kesänä. 
Samantekevää. 
Ympäröivät olosuhteet ovat elokuvan viitekehys; sisältö on aina näissä mustissa merkeissä, joita tiputtelen sinne, tänne ja tuonne.
Kuulostan teennäiseltä. Näyttelijän vaikein rooli on esittää itseään.

Anyways, good vibrations etc.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Hajanaisia huomioita kesän ensimmäisenä päivänä

Kesäkuun ensimmäinen iltapäivä. Ulkona kuulaan hämärää ja kosteaa. Aurinko hohtaa kelmeän lempeänä sateen jälkeen, ei käy päälle. Kaunis ilma.

Puhutaan miehen kanssa takavuosien mainoksista. Passeli ja Aromipesä ja Chuck Norrisin Total Gym. Onneksi kumpikaan ei muista enää hokemia niistä. Emme tunteneet vielä toisiamme, mutta muistamme samoja vitsejä tv-tsäteistä lintu lensi päin ikkunaa laita se aromipesään. Jotakin sitä piti sekavan yönotkujan tehdä aikana ennen laajakaistoja. Puhelinmodeemin rahiseva piipitysratina ja tsekki, joka kysyi alanko sen irc-tyttöystäväksi. Olin liian vanha siihen, numeroissa aikuinen kun nuo jutut tulivat.

Kun olin teini, ei kännyköitä ollut yleisessä käytössä enkä tiennyt mikä on netti. Tietokoneet olivat Amigoja tai nörteillä kolmekasikutosia. Jos joku oli hukassa, soiteltiin lankapuhelimien lisäksi ovikelloja. Jos joku oli myöhässä tapaamisesta, sitä saatettiin odottaa tunti, tai useampi. Netin ja kännykkätsättien sijasta oli Juttuluuri ja kirjeenvaihtopalstat. Kulmat, joihin mentiin notkumaan ja odottamaan, että tapahtuisi jotain. Jos elän vanhaksi, olen viimeisiä, jotka ovat eläneet lapsuutensa ennen informaatiovallankumousta ja itäblokin murtumista. Selitäpä nykyajan teinille miten omassa lapsuudessa Suomi oli vielä niin sisällissodan rintamiin jakaantunut, että kommunistit ja porvarit kävivät jopa eri kaupoissa. Onneksi ei tarvitse. Selittää. KVG.

Jossain asunnossa pestään jotakin niin kovaa, että se kuulostaa meren kohinalta. Vesihiisi sihisi hississä. Sain eilen ensimmäiset aurinkoihottumat, vaikka minulla oli 50-suojakertoimista rasvaa, aurinkolasit ja peittävät vaatteet. Tarvitsisin päivänvarjon, että voisin kulkea vampyyrinhipiäni kanssa ulkona. Tai Sookien kaltaisen keijukaisen verta.

Muistan tytön, jolle oli syötetty lapsena siemeniä. Kukkaset, jotka kasvoivat hänen silmistään ja valuivat rinnoille.  Pojan, jonka silmissä oli enkeleitä ja niiden takana piilossa leegio paholaisia. Joskus mietin, olenko rinnakkaistodellisuuksissa kuollut silloin, silloin, silloin ja silloin. Näen arvet ja ne arvet, joita ei päältäpäin huomaa ja tajuan, että en. 
Olen elossa. 
Nyt, nyt, 
nyt ja 
nyt.