perjantai 25. lokakuuta 2013

Inhimillisessä tekijässä tänään 22.00




Muistutan tästä vielä kerran. Tosin itseäni jännittää ihan hirmuisesti, lähinnä mitä sieltä on tulossa omalta osaltani. Kuvauksista on kuukausi enkä muutenkaan muista puhuinko mitään järkevää: toivottavasti.

Tässä myös linkki bloggaukseeni Alastomissa kirjailijoissa(!), jossa pohdin mm. ristiriitaa nuoren kirjoittajan julkisen ensiesiintymisen ja nykyisen ammattikirjailijan mediaesiintymisen välillä.




Mukavaa ja kivutonta viikonloppua itse kullekin! 


P.S. Jos ohjelma menee ohi, sen voi katsoa Areenasta.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Taiteilijan häpeästä edes yrittää menestyä

Jos ja kun on ensinnäkin eurooppalainen, sen lisäksi etenkin suomalainen, vielä satakuntalainen ja kaiken kruununa porilainen, tietänee moni kuinka vaikeaa, ellei mahdotonta on sanoa itsestään mitään positiivista. Eli esimerkiksi kehaista tehneensä jotakin, mistä on ylpeä, saati vielä oikein mainostaa sitä. Toisten mahdolliset kehut tulee ottaa vastaan nöyryydellä, mielellään vielä mukana lausahdus: "No emmää ny tiä. Tää ny o vähä tämmöne."
    Nyt on puhe kulttuurista, jossa jonkun todetessa itsestään: "En mää loppuje lopuks iha täysi paska ol", sitä pidetään narsismina, tai ainakin varsinaisena elvistelynä. "Siäl se seisoo toril ja kehuu ittees. Mikä seki luulee olevas. Ei se ny nii ihmeelline ol. Kyl määki tekisi paremma."

Tätä taustaa vasten, ja vielä muutenkin tyypillisen taiteilijakliseen tapaan, aina karmivan epävarmuuden, ajoittain jopa itsevihan riivaamana minun ei ollut helppo tehdä mainosta kirjastani. 
    Olen tosiaan mukana Alastomat kirjailijat!-yhteisblogissa, ja kirjojaan kadehdittavan rennosti, jopa yhdysvaltalaiseen tapaan, eli häpeilemättä ja vilpittömästi markkinoivan Pasi Ilmari Jääskeläisen ehdotuksesta blogiin otettiin mukaan juttusarja, jossa jokainen tekee jostakin omasta kirjastaan mainoksen. Suhtauduin – yllättävää kyllä – heti myönteisesti Antaudu vieraalle kirjailijalle-ideaan, koska ensinnäkin, totta kai haluan kirjalleni ja kirjoilleni lisää lukijoita, ja se tapahtuu huomion kautta. Ja toiseksi, jotta pääsisin edes vähän, edes hetkeksi satakuntalaisesta jäyhyydestä ja huonosta itsetunnosta. Häpeästä. Löytäisin vähän sitä iloluontoisempaa puolta, vaikka puoliksi rajan taa jääneen karjalaisen geeneistäni. Ei aina tarvitse olla olevinaan niin vitun cool.
    Silti olen puhunut vielä eufemismein informaatiosta ja ns. mainoksesta, vaikka mitä ihmeen häpeämistä siinä on, jos on kirjoittanut mielestään onnistuneen kirjan ja haluaa, että se kestää sesonkien yli.

Onko taustalla satakuntalaisuuden sijasta vanhakantainen kulttuurin vastakkainasettelu kaupallisuuden, ja nälkäisenä ja sairaana kuolleen Aleksis Kivi -tyylisen taiteilijamyytin välillä. Eli että taide! Vain taide! Ja sen eteen taiteilijan tulee elää pelkästään pyhällä hengellä, mielellään kuolla tuskallisesti ja nuorena, jotta herrat ja rouvat voivat haalia mammonaa vanhan pääoman päälle, käyttäen välikappaleena taiteilijan kalmoa.
    Em. voi olla jostakusta kiinnostava myyttinen skenaario, oli varmasti minustakin nuorena. Mutta juuri nyt, itse tässä todellisuudessa, tänä aikana, ihan oikeasti köyhänä ja sairaana taiteilijana, en yksinkertaisesti voi nähdä mitään väärää siinä, että toivon taiteeni menevän myös kaupaksi. Ja ennen kaikkea, että kirjojani luetaan, vaikka kirjastosta, jos ei ole rahaa ostaa.  
    Kyllä, kirjoitan taideproosaa. Tähänastisissa kirjoissani on myös psykologisen trillerin tai kauhukertomuksen elementtejä, jos haluaa genremasturboida. Siinäpä toinen klisee: että mukaansatempaava tarina ja taide sulkisivat jotenkin toisensa pois.

Sitten itse mainokseen, vaikka suositus kuulostaa edelleen minusta paremmalta. Joka tapauksessa. Jos et ole vielä lukenut Valkoista valoa, käy etenkin silloin katsomassa, millaisen mainoksen tein Alastomien kirjailijoiden! juttusarjaan Antaudu vieraalle kirjailijalle. Tai vaikka olisit lukenutkin, kurkkaa piruuttas, kuten meillä Porissa sanotaan.

MAINOS ON TÄÄLLÄ, KLIKKAA!

P.S. Nyt olen viettänyt useamman päivän sosiaalisen median asetuksia säätäen jne. Pitää laittaa luukut joksikin aikaa kiinni ja palata romaanikäsikirjoituksen pariin. Tai no, ainakin jättää vain hyvin pieni rako... Niin, ja kun joku kommenteissa mainitsi taannoin, että pitää kirjavinkeistäni: Luen juuri nyt Emmanuel Carrèren kirjaa Eduard Limonovista. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Palaamisiin!

P.P.S. Kun nyt tälle linjalle lähdettiin, jatkanMinulle saa edelleen tarjota kirjoitustöitä. Olen kirjoitellut monipuolisesti vuosien varrella erilaisiin lehtiin ja projekteihin. Tarjouksia/ehdotuksia tai lisätietoja: hannariikka.kuisma ät hotmail.fi

tiistai 15. lokakuuta 2013

Alilämpö, alastomat kirjailijat ja televisio

Silloin kun vielä elin epäterveellisesti, eli käytin liikaa alkoholia seurannaisilmiöineen, olin tämän tästä kaikenlaisissa kulkutaudeissa: influenssaa, flunssaa ja muita hämäräperäisiä nuhakuumeita. Immuunipuolustuksen kehnous aiheutti myös angiinaa ja muita rasittavia tulehduksia. 
    Lähestyn pian rajapyykkiä, jolloin alan kulkea seitsemättä vuotta ilman alkoholia. Tänä aikana en ole ollut kertaakaan angiinassa, korkeintaan kerran varsinaisessa influenssassa. Olisi tosin kohtuutonta sanoa, etten ole ollut enää niin usein kipeä kuin ennen, koska onhan minulla sittemmin ilmaantuneet muut ongelmani.
    Ja flunssakin puskee flunssakausina edelleen, kurkku on kipeä ja pää täynnä räkää, mutta jostakin kummallisesta syystä kuumeen sijasta minulle tulee aina alilämpöä. Olisin mieluummin muutaman päivän 39 asteen kuumehoureissa kuin kuukauden jossakin puoliflunssan ja alilämmön rajamailla hortoilemassa.         
    Preferensseistä viis, olen taas kummitellut alilämpöisänä viikkotolkulla. Saan asioita tehtyä, mutta kaikki tapahtuu puolinopeudella. Viimeksi kun oli näin kauan alilämpöä, tuli jälkitautina keuhkokuumeeksi hiipinyt tulehdus. Tarkkailen siis kylkikipuja. 



Sellaisia kuulumisia on, että en ole missään nimessä lopettamassa tätä blogia, mutta juttujani löytää tulevaisuudessa myös yhteisblogista Alaston kirjailija! Päivitän profiiliani lähipäivinä tähän osoitteeseen: Minä alastomana! Ja varmasti teen tuonne myös jonkin blogiavauksen.
    Selvyyden vuoksi: (Äiti,) en ole tuolla alastomana eikä varmaan kukaan muukaan. Tuo nimi on symbolinen. Semmoista verbaalista alastomuutta. Tein konkreettiset alastonjutut jo aikoinaan taidekoulussa. Unohda tuo viimeinen lause.
    Katsotaan miten juttu ajan kanssa lähtee käyntiin, kuinka ilmoittelen täällä mitä siellä tapahtuu ja päinvastoin. Kiinnostavinta tuossa on ainakin näin aluksi se, että mukana on monenlaisia kirjailijoita eri genreistä. 
    Minut löytää kyllä vastakin täältä ja tuolta ja Facebookista ja TwitteristäTai minut ja minut, ainakin Kirjailijan (Virallinen). Tämä blogi on ehkä ainoa julkinen paikka netissä, jossa rajat Kirjailijan (Virallinen) ja arkisen minä-minä/minäkirjailijan välillä ihan vähän välillä häilähtelevät.
    Tai ainakin olen paljastavinani jotakin. Onko se sitten sitä henkistä strippausta, julkisuus. On näyttävinään, mutta ei näytä. Pitää varoa koko ajan ettei vahingossa vilahda...

Siitä puheen ollen, ensi viikolla tulee tv-ohjelma, jossa olen vieraana. Kuvaukset olivat jo viime kuussa, mutta totta kai lopputulos jännittää, kun en ole nähnyt miltä se näyttää tai kuulostaa. Ei voi muuta kuin toivoa parasta, eli että puhuin edes jotakin järkevää. Kivusta ja Valkoisesta valostakin. 
    Tai no, voihan tämän jo linkata, koska se on julkista näemmä, vaikka ei tuolla vielä mitään ainakaan kymmeneen päivään näy: Inhimillinen tekijä Areenassa 25.10. alk.
    
Palaamisiin, lukijani. Siellä, tuolla ja täällä! Antoisinta kohtaamisemme lienee välillisesti, eli kirjojeni sivuilla, kuitenkin. Itse avaan tiedoston ja katson mitä uusille hahmoilleni tänään kuuluu. Puolinopeudella.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Tatuoinnit, karkkipäivä ja mustelmanvärinen taivas

Lauantai-ilta. Melkein kuukausi edellisestä kirjoituksesta tänne. Syyskuu humahti ohi jotenkin varkain. Liikaa migreeniä, siihen meni viikko tai kaksi. Sen jälkeen oli yksi työhön liittyvä mediajuttu, josta kerron lisää sitten kun se on ajankohtainen. Sen jälkeen otin pari tatuointia, jotka ovat minulle niin tärkeitä, että ne ovat kukaties viimeisiä.

Sanat ovat olleet painavia. Pää on ollut raskas, ajatus hidas. Jätin kahdeksi viikoksi hahmot loppukesän kypsän ja tuoksuvan luonnon keskelle. Vielä elävien kasvien ja mehukkaina roikkuvien, tummien marjojen ääreen. Hetkeen, jossa yöt ovat vielä lämpimiä ja syksy on vasta ohikiitävä tuulahdus. Palasin heihin, sinne, intiaanikesän oranssiin valoon, nyt kun sade hakkaa pimeää asfalttia ja ilma on mustelmaisen violetti, pian pelkästään routaisen harmaa.
    Sanat ovat painavia. Pää on raskas. Molemmat tarvitsevat keveyttä. Melankolia käy, surullinen musiikki sopii. Mutta ei kolina, ei teollinen kalke, ei kirkuna. Ei tänään, ei tässä lokakuussa. Yritän soittaa, ei vaan soitan näppäimistöä kuin runoa. Tai sitten vain haluaisin tehdä niin.

Tänään on karkkipäivä. Söin aamu- tai oikeastaan iltapäiväkahvin kanssa mustikkakeksejä. Nyt riisipuuro on tulella. Linnut helisivät puussa illansuussa kuin veitset. Kenties linnut ja puut ja sade huuhtovat liiallisen matalapaineen mennessään. Kuukin on musta ja uusi. Eivät ainoastaan blues-veteraanit ison meren takana aikoinaan huomanneet sitä, että kuunkierron vuorovedet voivat vaikuttaa inspiraatioon. Tai ainakin uusikuu antaa tekosyyn aloittaa alusta, joka kuukausi.