sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ei kenenkään äiti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän äitienpäivä alkaa ahdistaa. Minulla on kyllä äiti, elämänsä kunnossa, mutta isoäidit ovat menehtyneet. Ja sitten se suurempi asia, joka kai tikittää kallossa ja kehossa juuri nyt, tämän ikäisenä ehkä enemmän kuin koskaan. Eli se, että minulla ei ole omia lapsia eikä tule. 
    Ihmiset kategorisoivat minut yleensä vapaaehtoisesti lapsettomaksi, koska teoriassa kai sitä olenkin. Jos on kehossa pelit ja vehkeet kunnossa, se on jollain tavalla vapaaehtoista. Mutta entä jos keho ei muuten ole kunnossa, tai mieli, tai olosuhteet? 
    Olen tiennyt jo kymmenisen vuotta, että minusta ei koskaan tule äitiä. Ja silloin en vielä ollut tietoinen fibromyalgiasta ja migreeneistä ja, ja, ja. Mutta tiesin etten ehdi saada elämääni sellaiseen kuntoon, että minusta olisi kenenkään huoltajaksi. Koska on ollut tekemistä monella saralla, että olen saanut pidettyä itseni hengissä. Ja jos siinä on tekemistä, ei mielestäni ole järkeä edes ajatella lapsia.

Eli kyllä, olen kai vapaaehtoisesti lapseton, mutta se ei aina ole niin yksinkertaista. Valinta on usein seurausta tiettyjen tosiseikkojen tajuamisesta ja hyväksymisestä. On se tietenkin näennäisesti vapaaehtoista verrattuna heihin, jotka yrittävät ja yrittävät, käyvät läpi hoitoja jne., mutta eivät onnistu. Toisaalta, maailmassa on niin paljon huonosti pidettyjä lapsia, että voisi kuvitella, että silloin tahtoisi pitää huolta jostakusta heistä.
    En tiedä. En ymmärrä monia muitakaan ns. naisten asioita, verhoja ja mitä näitä on. Ja tämä ikä on pahinta sen suhteen. Kun "kaikilla" omanikäisillä naisilla on ne ruuhkavuodet: lapset, kiireet ja palkkatyöt. On minullakin toki perhe-elämää, mutta kahden aikuisen pienperhe on dynamiikaltaan hieman erilainen kuin perinteinen ydin- tai uusperhe.
    Mitä naisiin tulee, puhuttavaa tuntuu löytyvän usein enemmän yli 60-vuotiaiden naisten kanssa. Hiljaisesta, kiireettömästä elämästä, sairauksista ja lääkärikäynneistä. Rajoitteista ja siitä kuinka yrittää jaksaa päivä kerrallaan hiipiä taas yhden yön yli. Vaikka ei oikein ole ystäviä, vaikka harrastukset rajoittuvat pitkälti kotiin. Kuinka joskus on kiva käydä valikoiduissa kulttuuritapahtumissa tai pienillä matkoilla. 

En halua ajatella, että kirjani ovat lapsiani, niin kuin joku on joskus sanonut, koska silloin "lapseni" olisivat melko lailla moniongelmaisia ja häiriintyneitä. Ehkä asia on pinnassa senkin vuoksi, että suuressa romaanihankkeessani, minkä vuoksi ehdin kirjoittaa tännekin aika harvoin, on yhtenä teemana lapsuus. 
    Yleensä en paljasta etukäteen mistä kirjoitan, mutta tuo on sen verran epämääräinen paljastus, että siitä ei vielä voi päätellä mitään. Koska kuitenkin se kuuluu jokaisen aikuisen elämään. Lapsuus on eletty ja noin.

Ehkä olen itsekäs, kun rutisen äitienpäivästä. Koska on monia, joilla on takana lukuisia keskenmenoja, lasten kuolemia, huostaanottoja, äitien ennenaikaisia menettämisiä jne. järkyttäviä inhimillisiä ja jopa epäinhimillisiä tragedioita. 
    Haluan kuitenkin omistaa tämän kirjoitukseni kaikille, jotka joutuvat äitienpäivänä pohdiskelemaan epämiellyttäviä asioita syystä jos toisesta. 



Asiasta viidenteen, minun pitäisi ensi lauantaina puhua paneelikeskustelussa Porin taidemuseon Museoiden yössä jostakin, mikä liittyy suomiräppiin ja kielen evoluutioon ja revoluutioon, vai oliko se revisionismiin... 
    Ans kattoo ny, mitä siitäkin taas tulee. Ehkä raportoin aiheesta jälkikäteen tänne tai yhteisblogiin, se jää nähtäväksi.