lauantai 17. elokuuta 2013

Missä olit, kun kuulit hänen kuolemastaan?

Gösta Sundqvistin kuolemasta on, tai oli viime vuorokauden puolella kulunut tasan kymmenen vuotta. Hänen laulutekstinsä ovat vaikuttaneet minuun sekä kirjailijana että ihmisenä paljon. Ei eniten, mutta enemmän kuin moni muu asia. Enkä nyt tarkoita niitä tunnetuimpia renkutuksia, joista jokainen tietynikäinen ihminen on saanut enemmän kuin tarpeekseen, minäkin, vaan kokonaisuutta, niitä tuntemattomampia kappaleita. Levyä, jossa melkein jokaisessa kappaleessa joku tekee itsemurhan. Se asenne  pieni ihminen kylmässä maailmassa  kosketti minua jo lapsena. 
    Silloin kun muut kuuntelivat jotakin Sinittaa, Sandraa tai muita unohtuneita suuruuksia, minä ja kaksi muuta tyttöä kuuntelimme Leevi and the Leavingsia kuin jonkin salaseuran jäsenet. Ehkä meillä oli omat salaseuramme verivaloineen, mutta ei siitä sen enempää.

En ole niin naiivi, ettenkö tajuaisi osan biiseistä olleen silkkaa huumoria ja parodiaa. (Toiveammattini oli ainakin baarikeskusteluissa aikoinaan päästä ääneksi Koe-eläinpuistoon.) Mutta on sanoitusten joukossa asiaakin. Syviä tuntoja, synkkää kamaa osuvasti kerrottuna. Sepitettä, joka on parhaillaan todellisempaa kuin todellisuus. Kuvattuna sanoitusten ja melodioiden keinoin. Kuunnelkaa itse. Tai älkää, jos ette pidä. 
    Ymmärrän myös sen, että esim. äärimmäisen musikaalisen ihmisen on vaikea jaksaa yksinkertaisia melodioita ja no, tiettyä renkutusmaisuutta, joten en loukkaannu jos joku pelkkää klassista tai monimutkaisinta progea kuunteleva pitää viehtymystäni jotenkin infantiilina. Mitä väliä? Ei tässä iässä enää yhtään mitään. 
    Ei sillä, ettenkö kuuntelisi myös jotakin klassista ja progea välillä itse, mutta silläkään ei ole tässä yhteydessä mitään merkitystä. Tosin, Leevi and the Leavingsilla on myös kappaleissaan sellaisia tahtivaihdoksia ja puskan takaa (yritin miettiä mikä on oikea termi "out of the box"-ilmaisulle) tulevia osioita, että Gösta on selkeästi ollut huomattavasti musikaalisempi henkilö kuin moni tajuaa.
    Toisaalta, harvoin Leevejä enää tulee kuunneltua, paitsi nostalgisessa hengessä tai jos haen jotakin tiettyjä emootioita vaikka kirjoittamista varten. 

Kirjoittaessani tätä keskustelen ko. sanoituksista toisaalla netissä. Voisin kirjoittaa niistä esseen. Tai kirjan. En usko kuitenkaan tekeväni jälkimmäistä ihan heti. Ehkä jos kirjoitan joskus jotain autobiografista, voin valita soundtrackin Göstalta. Tosin en pidä nykytrendistä, että kirjoihin liitetään Spotify-soittolistoja tms. Korjaan: en pitäisi siitä omalla kohdallani. 
    Haluan, että musiikki kuuluu rivien välistä. Minulla on selkeät soundtrackit omissa kirjoissani, mutta en tahdo niitä julki. Jotkut ovat riveillä, jotkut väleissä, joitakin ei ehkä huomaa. Elokuvasävellyksistä chansonien ja räkärockin kautta goottipoppiin ja synkeään industrialiin. Mitä milloinkin, iskelmää tai metallia. Samoin kuin kirjani löytävät minut, niin tekevät myös kutakin kirjoittaessa taustalla soivat kappaleet. Jos olet lukenut minusta enemmän, tiedät että aina kirjoittaessani kuulokkeissa soi musiikkia. 

En näemmä osaa kirjoittaa lyhyesti jos ei ole pakko, kuten lehtijutuissa. Piti tosin naputella tänä yönä romaanikäsikirjoitusta johonkin suuntaan, mutta koska katsomme tänä yönä vielä elokuvan, minulla ei ole kolmea tuntia, joka on minimi, jonka tarvitsen siihen, että pystyn keskittymään kirjoittamisen luovimpaan vaiheeseen. Siihen, jossa purkaudutaan ilman mainittavaa editointia. Joten kirjoitan pitkästä aikaa tänne.

Sivuhuomiona, katsoin äsken Knausgårdin haastattelun, ja niin paljon kun ihailen häntä kirjailijana, tuli mieleen miten Carina Rydberg leimattiin Korkeimman kastin jälkeen hysteeriseksi, ilkeäksi ja kostonhaluiseksi naiseksi. Jopa kirjallisuuspiireissä. (Pätee myös Unni Drouggeen.) Siinä missä Knausgård on (kirjallisista ansioista syystäkin) nostettu jalustalle. Pidän silti edelleen myös Rydbergin kirjasta. Jotkut omat kirjoitukseni ovat syntyneet samankaltsisista motiiveista. Toisaalta, kai Knausgårdkin on saanut Norjan ja Ruotsin mediassa kosolti ryöpytystä, en ole seurannut asiaa tarpeeksi. Nämä ovat vain hajanaisia, yöllisiä pohdiskeluja.
    Mietin myös sitä vanhaa juttua, miten naistenmiehelle ei ole vastaavaa sanaa, kun nainen on kyseessä. "Miesten nainen" tarkoittaa yleensä pahantahtoisesti muihin naisiin suhtautuvaa, manipuloivaa hahmoa. Enkä nyt edes lähde siihen, että lähin vastaava olisi kevytkenkäinen. Tämä tuli mieleen taannoin pitkästä aikaa, kun eräällä runoilijalla mainittiin (sinänsä hyvässä artikkelisa) olevan "naistenmiehen hymy".

Piti vielä kirjoittamani, että muistan hyvin missä olin kymmenen vuotta sitten, kun kuulin Göstan kuolemasta. Ja ajattelin tänään sitä, miten paljon paremmassa paikassa olen elämässäni nyt kuin silloin. Sairauksista jne. huolimatta. 
    Ai missä olin kun kuulin Göstan kuolemasta? Kännissä tietysti.

P.S. Moccamasterilla keitetty suklaakahvi nousee suorastaan päähän pitkän pikakahvikauden jälkeen, huh. 

perjantai 2. elokuuta 2013

Tämä raportti on luotu 2.8.2013 22.45.39

Olen ollut niin keskittynyt uuteen romaanikäsikirjoitukseen, että en ole ehtinyt, jaksanut tai muistanut bloggailla. Loput ajasta olen himolukenut, katsellut sarjoja ja elokuvia, jopa tavannut ihmisiä, mikä minulla noin monikkomuodossa ei ole mitenkään liian yleinen harraste. Porispere kaikuu Kirjurinluodosta tännekin kaupungin laidalle. Mikäs siinä, hyvä että ihmisillä on hauskaa. Minulla on tänään ollut migreeni. Mutta muuten ihan hyvä päivä. Inhoan virkkeen aloittamista sanalla mutta.

Linnut ovat tänään kuulostaneet vanhoilta naisilta. Kuin katoilla istuisi siellä täällä yksittäisiä mummoja kiljumassa. Ei sekään tosin mahdotonta ole. Joskus linnut kuulostavat vauvoilta. Olen katsonut Skinsejä ja miettinyt Y-sukupolven estetiikan ja arvojen ja maailmankuvan erilaisuutta suhteessa omaani, vain sellaisella analyyttisella vakavuudella, johon pystyy jos on kalkkis. Toisaalta, jo kalkkis-sanan käyttäminen viittaa siihen, että olen paljon pahempi jarru ja ennen aikojani mummoutunut kuin voisi kuvitella. Ja taas samaan aikaan lapsenomainen (sano suoraan vaan että lapsellinen) sellaisella vilpittömyydellä, johon ainoastaan lapsettomat kykenevät. Mitä mummoiluun tulee, en ole virkannut sen jälkeen, kun joku yritti tehdä siitä jollain tasolla persoonaani määrittävää tekijää lehtijutussa, joka ei koskaan ilmestynyt. Ehkä pitäisi. Lankoja on niin paljon varastossa.

Piti kirjoittaa hakusanoista, ihan siitä ilosta, että tänne on eksytty taas niin maanmainioilla sanayhdistelmillä. Oli näköjään ainakin olevinaan jotakin muuta sanottavaa. Joku törisyttää ulkona torvea ja huutaa Ässät.