maanantai 31. joulukuuta 2012

2012 hengittää sisään ja 2013 puhaltaa ulos

Olen painava. En raskaana, mutta raskas. Romaanikäsikirjoituksesta, joka on pian romaani. Kuinka absurdia, että ajatuksia ja unia voi pitää käsissään, selailla. 
Kirjan ilmestymisen läheisyys tuntuu kehossa paanisena kauhuna. Teksti sätkii mahanpohjukassa, rivien välit kipinöivät aivoissa sähköpurkauksina, jotka muistuttavat nykivää filminauhaa ja vanhanaikaisen television lumisadetta. 
Valkoinen valo, valkoista kohinaa.
Raskas pyrähtää raajoista parvina mustia perhosia vasta, kun joku laittaa painokoneet päälle. Kun ensimmäinen kirjain piirtyy julkaistavaksi, rapisen silkkipaperiksi ja minusta täytyy pitää kiinni, etten nouse ilmaan. Onneksi on joku, joka painaa jalat lempeästi maahan, kun on tarvis.
Kirja on neljäs. Tottuuko tähän kymmenen jälkeen? Onko julkaiseminen silloin enää läpihuutojuttu? En usko. En toivo. En halua koskaan tottua, pitää itsestäänselvyytenä. Sehän veisi jujun koko puuhasta. Jos minulla ei ole mitään sanottavaa kirjallisesti, vaikenen. Toivottavasti sitä ei tapahdu koskaan, ainakaan kymmeniin vuosiin. 
Jos en lyö päätäni ja muutu sen seurauksena toiseksi, tulen varmasti haastamaan itseäni myös tulevaisuudessa. Kiipeämällä puuhun, vaikka vieressä on aita jonka yli voisi astua, tai unohtamaan rimat, matalat ja korkeat. Kaivamaan sen sijaan tunnelin, joka kiertää reitin tai alkaa puskea siltaa vastatuuleen. 
Mottoni oli nuorempana jotakin, mikä sisälsi menemistä tulen läpi ja tuulta päin. 

En kirjoita tähän mitään vuosikatsausta, kuten blogeissa on kai tapana tehdä. Kirjallisia kuulumisia kerron sitä mukaa kun niitä tulee, ja näitä ylijäämiä naputtelen kun siltä tuntuu.

Joka tapauksessa, olitpa kuka tahansa, toivon, että vuosi 2013 tulee olemaan sinulle armelias. Samaa uskallan toivoa myös itselleni ja läheisilleni.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Elämää maailmanlopun jälkeen

Kaunista joulua, yulea, talvipäivänseisauksen jälkeistä valon juhlaa, kristuksen messua, sol invictusta, saturnaliaa, hanukkaa, kwanzaa, aurinkojuhlaa, beaivia, chawmosta, brualiaa, ziemassvētkia, sanghamittaa, mōdranihtia eli äitien yötä, lohria, lenaiaa, gorua, dongzhi-juhlaa tai ihan mitä tahansa! 
(Listani on varsin puutteellinen ja äkkiä kyhätty, kirjoitin tasapuolisuuden nimissä jokaisen juhlan nimen pienellä.)

Ennen kaikkea toivotan jokaiselle kuitenkin mielen valoa vuoden pimeimpään aikaan ja tunnelmallisia, rauhallisia hetkiä. Sekä valitsemianne siunauksia, tai ihan muuten vaan hyvää oloa ja mukavia päiviä!

Päässäni soi jo useatta päivää Arkihuolesi kaikki heitä... Ehkä se on alitajunnan uumenista kehotus, jota tällä kertaa jopa tottelen.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Eräästä toiseudesta

Sitä minä vaan olen miettinyt tässä viime aikoina, että usein kun kulttuuriväki keskustelee syrjäytyneiden ja köyhien tilanteesta, asetelma on: mitä me voisimme tehdä auttaaksemme heitä, niitä. Toisia.  

Jotkut tuntuvat kuvittelevan, että taiteilijoiden joukossa ei olisi köyhiä ja huono-osaisia. Esimerkiksi stereotypia oman alani ammattilaisesta, eli 2000-luvun kirjailijasta on, jos nyt ei suorastaan porvarillinen, niin ainakin keskiluokkainen. 
    On tunnettua, että pelkällä kirjamyynnillä ei elä kuin muutama, mutta kirjailijoiden joukossa on toki useita, jotka käyvät palkkatyössä kattaakseen elämiskulunsa ja ovat tästä syystä taloudellisesti hyväosaisia. Ja henkisesti terveiden kirjoissa, koska pystyvät kahteen raskaaseen työhön, tekemään taiteellisen työn ohessa vielä jotain toisenlaista päivätyötä. Tai sitten kultalusikka on ajautunut tiettyyn ruumiinaukkoon, kun on sattunut syntymään tai naimaan rikkaaseen ja tervehenkiseen sukuun. 
    No joo, moni lienee jossain siinä keskiluokkaisen ja täysin persaukisen välissä, prekariaattia, joka keräilee murusia sieltä täältä ja koettaa saada omaan alaan liittyviä sirpaletöitä sen Oikean Taiteen sivuun.

Välillä tuntuu julkiselta salaisuudelta, että on olemassa kulttuurialojen kurjalisto: luovia ja uutteria, jopa alallaan kohtalaisesti menestyviä, mutta materian ja terveyden suhteen vähäosaisia ihmisiä, joille syrjäytyneet ja köyhät eivät ole "niitä toisia", vaan sellaisia löytyy peilistä ja/tai lähipiiristä. Ehkä ko. ihmiset eivät itsekään pidä siitä varsinaisesti meteliä, koska köyhyys on kuitenkin leima, joka valitettavasti liitetään tänä päivänä tässä osassa maailmaa laiskuuteen tai muihin negatiivisiin määreisiin. Vaikka taustalla voi olla minkälainen tarina, joka sisältää ahkeraa yritystä vielä monien pettymyksien ja murskautuneiden haaveiden jälkeenkin. Siinä sitä todellista sisua!
    Ja kyllä, totta kai Suomen mittarilla köyhyydestä ja muusta kurjuudesta kärsivä on eri asemassa kuin kehitysmaan ghetossa, jossa ei ole mitään. Afrikka-korttia voi aina käyttää, jos yleensä kukaan valittaa yhtään mistään. Mutta onnettomuus pitää suhteuttaa ajan ja paikan oloihin, joten muistutanpa näin joulun alla, että myös kulttuurityöntekijöiden keskuudesta löytyy ihmisiä, joilla on asiat huonosti. Joillakin todella huonosti. 

Olen kuullut juttuja, joissa esim. mielenterveysalan ammattilaiset ovat ihmetelleet nykypäivän Suomessa, miten moniongelmainen ja sairas ihminen pystyy luomaan säännöllisesti onnistuneita teoksia ja vielä esiintymään julkisesti. Ja epäluuloja, miten ihmeessä herra tai rouva tai neiti (minkä-tahansa-alan) Taiteilija on niin varaton, että joutuu käymään tavallisten kuolevaisten kanssa hoidattamassa sairauksiaan julkisella puolella. Koska vastahan luin sinusta sen jutun naistenlehdestä/ katsoin kuinka olit niin reippaana siinä tv-ohjelmassa. 
    Psykiatrian piirissä toimivien kannattaisi perehtyä edes pinnallisesti eri taiteenalojen klassikkojen syntyhistoriaan, lukea pikaisesti vaikka tiivistelmiä. Tai tutustua uusimpiin tutkimuksiin, kuten
tähän YLE:n uutiseen luovuuden ja mielenterveysongelmien yhteydestä tai Tiina Raevaaran mainioon bloggaukseen aiheesta.

P.S. Olin kirjoittaa tähän missä merkeissä oma päiväni on tänään kulunut, mutta tajusin, että tämä juttu on tehokkaampi ilman tragikoomisia anekdootteja tosielämästä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kaa(m)oksesta

Pimeys ei masenna. Hämärässä on turvallista ja kotoisaa, kuin muutamaa tuntia lukuun ottamatta olisi koko ajan yö. Perkeleellinen kylmyys ei sen sijaan ole hyväksi ns. reumatismille, ja saattaa se mielikin olla kaamosmasennuksen sijasta masea muuten vaan. 

Kesällä virkkasin ja katselin urheilua ollessani irti romaanikäsikirjoituksesta. Nyt olen lukenut ja nukkunut ja sairastanut. Katsellut elokuvia. Siivonnut vähän, liian vähän. Blogi tuntuu tavallaan yhtä järjettömältä kuin suurin osa muistakin asioista. 

Vamma sekin, ettei osaa levätä. En tiedä miten ollaan irti. Unet samaa mielen vilkettä kuin päivät. Ei hetken rauhaa, vaikka olisi viikon tekemättä mitään. Tai varsinkaan silloin. Jos ei ole koskaan irti, on vähemmän läsnä.(Katson lukemaani ja mietin, vai sittenkin enemmän, liikaa?) 
    
Pakenen tilapäisesti muiden sanoihin, kun en ilmankaan osaa olla. Ovat joskus jossakin verranneet tyyliäni mm. Asko Sahlbergiin. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, nyt taidan lukea, sana-ahmatti kun olen. Eksyneet alkaa skenaariosta porilainen baari, fataali nyrkkiryöstö, mies tapaa naisen. Lupaavaa.

P.S. 
Valkoinen valo voi olla monia asioita. Kuolemanhehkuisen kivun lisäksi se voi vaikka kajastaa tunnelin päässä. Tällä hetkellä sekä kirjallisesti että kirjaimellisesti