Pimeys ei masenna. Hämärässä on turvallista ja kotoisaa, kuin muutamaa tuntia lukuun ottamatta olisi koko ajan yö. Perkeleellinen kylmyys ei sen sijaan ole hyväksi ns. reumatismille, ja saattaa se mielikin olla kaamosmasennuksen sijasta masea muuten vaan.
Kesällä virkkasin ja katselin urheilua ollessani irti romaanikäsikirjoituksesta. Nyt olen lukenut ja nukkunut ja sairastanut. Katsellut elokuvia. Siivonnut vähän, liian vähän. Blogi tuntuu tavallaan yhtä järjettömältä kuin suurin osa muistakin asioista.
Vamma sekin, ettei osaa levätä. En tiedä miten ollaan irti. Unet samaa mielen vilkettä kuin päivät. Ei hetken rauhaa, vaikka olisi viikon tekemättä mitään. Tai varsinkaan silloin. Jos ei ole koskaan irti, on vähemmän läsnä.(Katson lukemaani ja mietin, vai sittenkin enemmän, liikaa?)
Pakenen tilapäisesti muiden sanoihin, kun en ilmankaan osaa olla. Ovat joskus jossakin verranneet tyyliäni mm. Asko Sahlbergiin. En ole lukenut hänen kaikkia kirjojaan, nyt taidan lukea, sana-ahmatti kun olen. Eksyneet alkaa skenaariosta porilainen baari, fataali nyrkkiryöstö, mies tapaa naisen. Lupaavaa.
P.S.
Valkoinen valo voi olla monia asioita. Kuolemanhehkuisen kivun lisäksi se voi vaikka kajastaa tunnelin päässä. Tällä hetkellä sekä kirjallisesti että kirjaimellisesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti