maanantai 11. heinäkuuta 2016

Ronaldo, Knausgård, Suomi, minä jne.

Luin taannoin, että riippumatta puoluekannasta, sosiaaliluokasta tai muista vastaavista tekijöistä, on nelikymmppisten tai sitä vanhempien suomalaisten mielestä 1980-luku ollut paras ja turvatuin vuosikymmen. Ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan, mutta olin itse 70-luvulla vauva, 80-luvulla lapsi ja 90-luvulla nuori, jolloin kaikki on joka tapauksessa vaikeaa, joten tällaiselle psyyken pohjamutia ruotivalle henkilölle on vaikea hahmottaa ko. vuosikymmeniä kovin objektiivisesti. Juuri nyt tosin pyrin kurottamaan ulos siitä, mihin käperryin kolmeksi vuodeksi kirjoittaessani syksyllä ilmestyvää romaania. Menin niin syvälle päähenkilön mielenliikkeisiin, että samalla jouduin ruotimaan omat psyykkiset sisäelimet läpi Mariaanien haudasta Mount Everestin huipulle, kuuhun ja takaisin. Vaikka sanotaan, että menemällä tarpeeksi syvälle subjektiiviseen, tavoittaa jotakin objektiivista, on tuosta mikro- ja makrokosmosajatuksesta huolimatta aika rikkoa lasikello ja ryömiä sen sirpaleiden läpi nimettömänä ja kasvottomana tavoittelemaan jotakin kollektiivista ja yhteistä. Ehkä.

Asian noinkin tiiviisti ja yksinkertaisesti ilmaistuani tarkoitan esimerkiksi sitä, että olen miettinyt paljon 1900-lukua. Suomea. Katsellut Ylen Arkistosta vanhoja dokumentteja, uutispätkiä ja keskusteluohjelmia. Jos muodostaisin näkemykseni pelkästään sitä kautta, vaikuttaa itse asiassa 1970-luku Suomessa ainoalta vuosikymmeneltä, jolloin on uskottu tulevaisuuteen, muutokseen ja siihen, että yksittäisellä tavan ihmisellä on mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan. Jälkiviisaana 80-luvun mahdollisessa optimismissa on siitä seuranneiden asioiden vuoksi vähintäänkin karvas maku. Suurimpana sukupolvikokemuksena Arkiston selailusta jäi mieleen se, miten katkeria monet vähävaraisemmat sotaveteraanit olivat silloin, kun heitä vielä oli paljon. Ikäisteni, saati nuorempien on ollut helppo palvoa ja kunnioittaa patsaita ja sankarivainajia. Se on aina helpompaa kuin kohdata lihaa ja verta ja tunnetta pursuava ihminen, joka vaatii, tarvitsee ja kritisoi. Eikä tue sitä omaa agendaa, jonka keppihevosena veteraaneja on käytetty ja käytetään. Pätee moneen ihmisryhmään. Etäältä on helppo nostaa jalustalle.

Ihminen on jotenkin niin käsittämättömän subjektiivinen, että se on välillä pelottavaa. Tästä on mielessä varsin ajankohtainen esimerkki. Älkää peljätkö, sillä en kirjoita siitä miten kukin suhtautuu Christiano Ronaldoon. Luin aamulla toisen iltajulkaisun nettisivuilta kolumnin, josta opin, että ko. jalkapalloilijaa vihataan/inhotaan sen vuoksi, että ihmiset ovat kateellisia hänen "yliminän, superegon" puutteellen. Joka tapauksessa, sain tällä kertaa taannoin oman oivallukseni Knausgårdista. Olen miettinyt kuinka moni hänen Taistelu-saagaansa kommentoinut on tavalla tai toisella tehnyt sen jonkin oman mieltymyksensä tai agendansa kautta. Joku on julistanut sen todistavan, että perinteinen kaunokirjallisuus on kuollut, kun taas toisen mielestä se todistaa sen väkevää eloa, kuka mitäkin. Huomasin itse saman, kun feministinä ruikutin kolmannen ja neljännen kirjan kohdalla, että miksi minun nyt naisena pitäisi kiinnostua taas yhdestä pojan kasvukertomuksesta ja seksuaalisuudesta ja seisokeista ja eikö niistä nyt ole jo kirjoitettu tarpeeksi. Kuitenkin luin koko sarjan. Onneksi, sillä lopulta mainitsemani on tosi pieni osa Karl Ove K:n ansiokkaasta projektista, joka on kirjallisuudelle merkittävä siinä määrin, että huonon tai hyvän kaltaiset käsitteet kuvaamaan Knasun Taistelua tuntuvat laimeilta. 

Pidän myös kovasti Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofista. Se on lyhyydessään, ilmavuudessaan ja abstraktissa runollisuudessaan kuin tarkoituksellinen vastakohta puolison massiiviselle sarjalle. Ja se, että sanon noin, palvelee varmasti taas jotakin omaa tarkoitusperääni. Pitääkö ihmisen edes vapautua niistä? Ehkä se ei ole oikea kysymys. Ehkä kysymys on siitä, että tiedostaako itse omat puolueellisuutensa ja kuinka vakavasti ne ottaa. Makuasioista kiistely on parhaimmillaan kiinnostavaa keskustelua, pahimmillaan tunnepitoista jankkaamista. Vaikka sekin on makuasia ja riippuu kaiken lisäksi tilanteesta.