keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Blogihaaste & kevätpäiväntasaus

En ole ehtinyt bloggailla, koska tässä on & on ollut kaikenlaista hässäkkää. Tietysti pääosin kirjaan liittyen. Siitä lisää myöhemmin.



Helmi-Maaria Pisara haastoi minut jokin aika sitten tekemään oheiset viisi tunnustusta:


Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin:  kahvi,  sanat,  lääkkeet,  uni &  rakkaus


Viisi kirjaa, joita suosittelen muille:  Jean Genet: Kukkien Madonna,  Sapphire: Push,  Joyce Carol Oates: Blondi,  Hubert Selby Jr: Päätepysäkki Brooklyn & tietenkin
✗ Minä: Valkoinen valo!

Viisi materiaalista lahjatoivetta:  lentävä matto,  Totoro (elävä),  vanhanaikainen taskukello,  linnan torni -tyyppinen työhuone &  arkku, jossa voi nukkua päivisin

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa:  Puolen hehtaarin metsä,  Mikä-Mikä maa,  Ihmemaa Oz ,  Sin City,  Arkham Asylum

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:  synkkä/hilpeä,  jännittävä/tylsä,  ihana/kamala,  neuroottinen,  ristiriitainen

Viisi lempiruokaani:  suklaa,  kahvi,  kasviskeitot,  hyvät salaatit,  pizza

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:  Ole oma itsesi.  Älä hukkaa aikaasi ihmisiin, jotka saavat olosi huonoksi.  Anna koirien haukkua ja karavaanin kulkea.  V on tyylinä toimivin, sen tietää jokainen gimmakin.  Yritä joskus olla olematta ironinen ja ole välillä tosissasi, niin vaikeaa ja pelottavaa kuin se onkin. 

Haastan ihan kenet vain, eli tee blogissasi jos huvittaa!



Mielen aurinkoa kevätpäiväntasauksen hämärtyvään iltaan!

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

263 sanaa sunnuntain syövereistä

Kritiikin tekoa, kritiikkien odotusta. Elämää tässä hetkessä ilman odotuksia nyt, nyt, nyt. Meni jo. 
Kirjoitan. Teen töitä, elän, rakastan ja harrastan. Kirjoitan. Tapaan joskus ihmisiä kahviloissa. Kirjoitan. 

Vuorovaikutustilanteissa olen äärimmillään patsas tai purkaus. Iän myötä olen opetellut myös jotain siltä väliltä. Osaan olla hyvin kahdenvälisessä keskustelussa tai yleisön edessä. Ryhmässä nielen sanoja ja kuuntelen. En osaa kuvitella, että kukaan porukassa olisi erityisen kiinnostunut juuri minun asioistani. Jos joku kysyy jotain, mutisen. Parasta on hymyillä, siten näyttää että on olemassa ja läsnä. Paitsi jos hymyilee väärässä kohtaa, kuten elokuvateatterissa, kun nauraa liian kovaa kun muut ovat hiljaa ja hiljenee, kun muut nauravat.

Kehoni ei ole suhteessa minuun vain toinen, vaan jotain paljon vieraampaa. Se on ollut petos siitä asti kun synnyin. Se on särkenyt sydämeni tuhansilla eri tavoilla, repinyt rikki enemmän kuin yksikään ihminen. Ruumiini kävi lähellä kalmoa jo alkumetreillä. Se on ollut aina vääränlainen, liian pieni, liian iso, korventanut sisältä ja ulkoa, pulppuillut käymistilassa ja lässähtänyt uunissa, saanut mielen melkein pakenemaan. 

Perimässä vai kohdussa vai lapsuudessa vai nuoruudessa vai jopa aikuisena; mistä nämä kaikki liian ahtaat henkitorvet, pienet tärisevät suonet tai väärässä kohtaa turvotuksen ja tulehtuneiden sisusten keskeltä törröttävät vinot luut. Pää, joka kuumenee lähelle räjähdyspistettä. Vatsa, joka palaa sisältä. Selkäranka rikkinäinen korkkiruuvi jäähilettä ja jalat rutisevia lasinsirpaleita.

Jos uskoisin taivaaseen, tanssisin siellä vielä joskus. Paikassa, jossa Quasimodon kyttyrä katoaa, Elefanttimies on pitkä ja komea, Stephen Hawking kiipeilee puissa ja heilauttaa itsensä liaanlta toiselle. Ja minä tanssin. Päivät ja yöt läpeensä. Olen siro ja suoraluinen, pelkkää virvatulta.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Hetkeä ennen

Huomasin, että Valkoinen valo on tullut myytävien listalle, hui. Huomenna on jonkinlainen virallinen ilmestymispäivä. Käyn yksityisesti leivoskahvilla tai jotain, koska en tällä kertaa järjestä mitään julkkareita.

Olen kuunnellut tänään repeatilla Cat Powerin Ruin-biisiä. Parempi se kuin eilinen Mikko Alatalon Poppaloora, puhuva auto. Jota en to-del-la-kaan kuunnellut vapaaehtoisesti, mutta pääni soitti sitä korvien välisessä jukeboksissa. Aivoillani on kiinnostava huumorin-, tai oikeastaan kauhun taju. Pari yötä sitten pääni jankkasi Lydia Lunchin Atomic Bongos -kappaletta. 

Ehkä tämä kaikki kertoo jonkinlaisesta hypomaanisesta jännitystilasta. Toisaalta, itkin kun katsoin Real L-Wordin jakson, jossa Whitney ja Sara menivät vihdoin naimisiin. Liikuttumisesta puheen ollen, kävin päivällä kahvilla ja radiosta sattui tulemaan Soul Asylumin Runaway train. Katselin ikkunasta kahvilaan lankeavaa talviaurinkoa, muistin toisia kevättalvia kauan sitten, omia nuorentytön kuvia pureskelemassa mustan lakan peittämiä kynsiä, paljon sellaista, jota en tähän kirjoita.

Karkailevat ajatukset, jo seuraavaan juttuun, vaikka en ole edes pitänyt kädessäni vielä tätä uusinta romaania.

Sunnuntain Satakunnan Kansassa oli ensimmäinen haastattelu kirjan tiimoilta. Katsellaan mitä kaikkea tässä tapahtuu. Perhosia vatsassa ja kevättä silmien takana, vaikka ulkona taitaa olla toistaiseksi talvi.