perjantai 31. elokuuta 2012

Häpeä

Steve McQueenin Shame on vaikuttavin uusi elokuva, jonka olen nähnyt vähään aikaan. Haluan pitää elokuvat läsnä elämässäni tunnetasolla, analysoimatta niitä puhki. Kuvataidetta on arvostelujen kirjoittamisen vuoksi jo tarpeeksi vaikea välillä nähdä muulla tavalla kuin kriittisten silmälasien läpi. Kirjallisuus on oma lukunsa. 
Mutta Shame, liikutti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Salpasi hengityksen ja laittoi kyyneleet virtaamaan.

Lueskelin arvosteluja, moni rutisee siitä kuinka hahmoja ei taustoitettu tarpeeksi. Nykyajan ongelma. Ihmisillä ei ole kykyä tulkita hienovaraisia vihjeitä, kaikki pitäisi läväyttää silmille, elokuvassa tärkeää osaa esittävän pornografian tavoin. Joku kirjoitti, että ei näe mitään yhteyttä tarinan veljen ja siskon ongelmien välillä. Joku näkee asiat selvästi hyvin eri tavalla kuin minä. Tässä tapauksessa on valtava vahvuus, että taustoja on jätetty katsojan pohdiskelun ja mielikuvituksen varaan.

Michael Fassbender tekee loistavan roolin. Myös Carey Mulliganissa on mieletöntä säteilyä, jota en nähnyt hänessä vaikkapa Drivessa. Siinä suoritus oli kelpo, mutta ei loistava, kuten tässä. Hidas, surumielinen sovitus New York, New Yorkista Mulliganin tulkitsemana on dramaturgisesti liikuttava käännekohta. 

En aio kertoa tässä miten ja miksi Shame kosketti juuri minua niin valtavan paljon, mutta se on nyt seuranani jo toista vuorokautta eikä ole vielä päästänyt otteestaan. Kirjoitan siitä nämä muutamat sanat, koska se jäi vainoamaan. Tavalla, jolla vain taideteosten crème de la crème vaikuttaa.

”We're not bad people. We just come from a bad place.”


lauantai 25. elokuuta 2012

Luovuus imee ravintonsa horroksessa

Välillä on sellaisia kausia, että luovuuden pitää antaa kuhista jossain tajunnan takamailla. Se vaatii avoimet aistit ja syödäkseen ärsykkeitä ja kuormitusta. Yksityiskohtiin takertumista, keskusteluja, toisten kirjoittamia sanoja, kaunoa, tiedettä, kuvia, ääniä, elokuvia, näennäisesti päätöntä surffailua netissä, sisäänpäinkääntynyttä ulkoisissa vaikutteissa kieriskelyä. Hyvä jos silloin saa välttämättömimmät lauseet vieritettyä hampaat irvessä ulos.

Kevät ja kesä menivät purskahdellessa, tarinoiden lisäksi sormistani irtosi kasoittain käsitöitä ja piirustuksia. Ilmojen viilennyttyä limakalvot ovat nuhaiset, aivot kärpäspaperia, imevät tahmaisina siitepölyä kaikesta ympäröivästä, vaikka valikoivasti, silti varmuuden vuoksi vähän liikaa.

Paljon liikaa, niin kauan kunnes tulee ähky, joka oikosulun uhalla vaatii hiljaisuutta ja asettumista. 

Näin se aina menee. Mieli toimii metsästäjä-keräilijänä, alitajunnan aliset kerrokset punovat juonia. Suunnitelmia, joista tietoisesti kuulen vasta pitkän ajan päästä. 

Hengitä, hengitä, hengitä, pidä, pidä, pidä ja puhalla. Pää poimii asioita, jotka myöhemmin järjestyvät kaleidoskooppina ensin unissa lukemattomiin eri muotoihin, kunnes joskus saavat muotonsa fiktiossa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Help I feel life coming closer


Marilyn Monroe löytyi viisikymmentä vuotta sitten kuolleena kotoaan. Sormet puhelimen luurin ympärille kouristuneina, valkoinen liha paljaana, maailmankuulu vartalo alastomana sotkuisissa lakanoissa. 
Liikaa ja aina liian vähän. Tyhjä kohta sisällä, joka ei täyty millään määrällä ihmissuhteita, ihailua, julkisuutta, seksiä, ruokaa, alkoholia, lääkkeitä, huumeita, terapiaa, materiaa, edes rakkautta. 
Ollaan Joyce Carol Oatesin Blondista ja sen faktan ja fiktion suhteesta mitä mieltä hyvänsä, se on loistava romaani. Olen lukenut Marilyn Monroesta kaiken, mitä käsiini olen saanut.
Televisiosta tuli vähän päälle viikko sitten dokumentti Marilynin viimeiset sessiot, joka keskittyi Monroen terapiaistuntoihin. Pyörryin, kun huomasin että se ei tullut nettiin. En jaksa lähettää Ylelle palautetta, jossa lukee caps lock päällä että laittakaa se Areenalle tai Arkistoon ja heti. Toivottavasti näen ohjelman joskus, jossain.

Luonnostelin eilen ensimmäistä kertaa jotain fiktiivistä sanelukoneella. Se tuo erilaista intiimiyttä kerrontaan, omaan ääneen kiinnostavan vivahteen. Pelkistää. Lisää tasoja. Kirjoitin siitä novellia tänään. Ensin puhtaasti litteroin, sen jälkeen aloin editoida ja rakennella.
Duras oli tarinankertoja ja sanelija. Rakastan Durasin ääntä. Myös Anne Sextonin hypnoottinen, käheä ääni lausumassa runojaan on vahva kokemus. 
Mietin samaan aikaan kuinka uskomattoman koskettavaa olisi kuunnella Marilyn Monroen hengästynyttä ääntä terapiaistunnoissa, kun odotan kuka on maailman nopein mies vuonna 2012. (Jälkikäteen: Kovatasoinen finaali, paras voitti ylivoimaisesti.)
┊  ┊  ┊  ┊
┊  ┊  ┊  ★
┊  ┊  ☆
┊  ★

Moni soittaa ystävälle pitkän puhelun, kun on ahdistuskohtaus päällä. Minä höpisen sanelukoneeseen (Rakas päiväkirja tai Diane, olosta riippuen), tietämättä kuunteleeko sitä koskaan kukaan.
Edes minä itse.

perjantai 3. elokuuta 2012

When you brush your teeth, do you ever scrub right through to your brain?

Katsoin tänään uintia, nyrkkeilyä ja koripalloa. Tärisin. Virkkasin myssyn. En jaksanut syödä mitään keksejä ja leipää oikeampaa ruokaa tai juoda muuta kuin kahvia.
Notkun Pinterestissä. Mietin mikä on Nigerian (tai oikeastaan Niger-joen) etymologia, mutta en niin paljon, että jaksaisin tutkia asiaa. Luen sen sijaan syövistä ja tappavista tartuntataudeista. Discoverylla mainostetaan ohjelmaa, jossa ihmiset oksentavat matoja. 
Onneksi oleilen pääosin toisaalla kuin television ääressä. Nykyään joka kanavalta tulee Daria Morgendorfferin ja Jane Lanen lempiohjelma Sick, Sad, World.