maanantai 29. lokakuuta 2012

Marrasuhri ja taikatalviaika

Nyt, nyt, nyt, pian viimeinen rutistus ja loppukiri, toivon mukaan jo helmikuussa ilmestyvälle romaanille. Marraskuuksi vajoan täysin uppeluksiin käsikirjoituksen sisään, hengitän samaan tahtiin hahmojen kanssa, näen samoja unia, elän tarinan sanoissa ja ajattelen tekstin kielellä. 

Kummallisissa kunnallisissa vaaleissa nukkuvien puolue voitti. Moni äänestää mieluummin kuka tanssii tähtien kanssa tai heiluttaa peittoa BB-talossa. Toisaalta en ihmettele. On helpompaa elää muiden elämää kuin omaansa. Paeta kuviin ja illuusioihin, keltaisen lehdistön naurutalojen vääristäviin peileihin, tv:n heijastelemiin valoihin. Vaikka mitä muuta politiikka on kuin peliä, väitellään studiossa muodon vuoksi ja kun valot sammuvat, naureskellaan kabineteissa yhdessä.

Kyllä minussa on puoli, joka haluaa uskoa että on vielä ihmisiä, joille sellaiset termit kuin oikeudenmukaisuus ja samanarvoisuus ovat muutakin kuin tyhjiä sanoja, retoriikkaa, jolla pyritään ostamaan itselle hyötyä. Minussa on puoli, joka uskoo siihen. Että on vielä ihmisiä, ehkä poliitikkojakin, joille hyvyys tarkoittaa muutakin kuin pätevyyttä jossain asiassa. Muista puolista ei tässä sen enempää.

Jos pimeyden määrä maailmassa on vakio ajassa kuin ajassa, kuinka on valon laita?

maanantai 22. lokakuuta 2012

n. 18182950 minuuttia

Jännitys viiltävinä jäälohkareina takaraivossa, kohinana silmien takana. Vatsassa käärmeitä perhosten sijasta. Unessa minulla on kolme päätä, mutta yhdelläkään ei ole tuttuja kasvoja. En ehdi sieppaamaan varjoani, se pakenee peilejä ja pimeää. Roiskin aivoni paperille, ravistan päätä ja annan näiden merkkien varista korvista, nielusta ja sieraimista, pudota mihin järjestykseen haluavat. Tämä hetki on musta nielu, jonka syvyyksiin kaikkien edellisten hetkien varjot yrittävät kurottaa minua pitkillä käsillään. Olen ollut tänään elossa 12 628 päivää. Muutaman niistä voisin vaihtaa pois.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Viimeinen sukellus

Silloin kun on romaanin kirjoitusprosessi päällä, mikä tahansa sen vaiheista, ymmärtää mistä tulee sanapari hajamielinen professori. Prosessi on erilainen jokaiselle kirjailijalle, mutta monivaiheisuus lienee yhdistävä tekijä. Mainitsin taannoin, että työni on 0 - 24/7. Nyt on se 24/7. Olennaisena osana nukkuminen ja unet, jotka asettavat asioita oikeisiin mittasuhteisiin. 
     Olin kirjoittaa, että nuorena jaksaa valvoa, toisin kuin nykyään, jolloin tarvitsen pitkät uneni, kunnes muistin miten ensimmäinen, julkaisematon (ja sellaiseksi jäävä), pitkä fiktiotekstini syntyi viime vuosituhannen loppupuolella. Ilman mitään kahvia vahvempia piristeitä, eli ihan selvin päin maalasin päivät taidekoulussa ja kirjoitin tauotta kaikki yöt. Sitä kesti viikon. Ja seuraavalla viikolla ei enää tullut uni ollenkaan. Siitä lisää joskus toiste. Tai sitten ei. 
     Kyseinen proosarunonpurkaus on hyvä läpileikkaus siitä, miltä ihminen näyttää iho ja sisälmykset nurinpäin käännettynä, aivot paikoin roiskittuna, paikoin siististi viipaloituna paperille, hetkeä ennen hermoromahdusta. 
     Nykyään on pakko ottaa iisimmin ja tehdä ääritapauksissa kaikkein äärimmäisinä kausina ainoastaan 12 tunnin työpäivää + unet, jotka katson olennaiseksi osaksi työskentelyäni. On tärkeää osata päästää irti, edes nukkuessaan.

Tämä vaihe on huikea, kun hyppää tauon jälkeen oman tekstinsä mereen ja sukeltaa. Löytää pohjavirtaukset ja niihin tarttuneet ylimääräiset kuonat, tai puutteen, joka estää pohjamutiin asti pääsyn. 
     Helpotuksen tunne, kun tajuaa ensipaniikin jälkeen, että vielä ehtii. Luovimaan vedenalaista maailmaa niin, että nesteiden on helpompi soljua. Nyppimään roskia koralliriutasta ja piirtelemään jälkiä rantahietikkoon, jossa vesi on matalaa, ennen kuin on aika nousta pintaan.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kulttuurikolumi, Satakunnan Kansa 6.10.12


Ensimmäinen Big Brother -talo

En ole koskaan katsonut Big Brotheria. Valehtelin. Olen valitettavasti seurannut yhden kokonaisen tuotantokauden 2006 ja hahmot vierailevat painajaisissani vieläkin. Sittemmin olen nähnyt korkeintaan vahingossa jotain satunnaisia pätkiä. Se on kuitenkin toistaiseksi sellainen mediailmiö, jolta ei voi kovalla yrittämiselläkään välttyä, ainakaan jos lukee internetistä viihdeuutisia. BB-joku on nykyään termi, jolla kuvataan mitä kautta ko. joku on tullut julkisuuteen.

Luin jokin aika sitten uudestaan Andy Warholin elämänkerran. Olen muutenkin hänen elämänsä, taiteensa ja etenkin Factory-ajan ja sen hahmojen jonkinasteinen tuntija. Olen naureskellut sille miten hyvin monet Andyn letkautukset ovat pitäneet paikkansa, etenkin tunnetuin: jokainen on tulevaisuudessa kuuluisa 15 minuuttia. Taannoin aloin leikitellä ajatuksella, että ensimmäinen BB-talo oli Factory. Kyseessä oli Warholin työhuoneen lisäksi underground-väen hengailupaikka, jossa meno oli villeintä niinä vuosina, kun se oli päällystetty kauttaaltaan hopealla. Warholin tiimin kuvaamissa elokuvissa ihmiset esiintyivät enemmän tai vähemmän omina itseinään.    
Jos julkkis on BB-joku, Warholin tehtaassa valitut kulkivat nimellä Superstar. Factory kävi amfetamiinilla, siellä pyöri aikansa kuuluisuuksien lisäksi paljon drag queeneja ja muita friikeiksi leimattuja. Vertaus ei ole silti kaukaa haettu, käsittääkseni BB:ssa ryyppääminen ja alkoholin vaikutuksen alaisena sekoilu on olennainen osa formaattia. Eiköhän sinne myös hakeudu kauniisti sanottuna persoonallisia ihmisiä. Tosin olennaisin ero on siinä, että Warholin Factory oli vuosien taideperformanssi, joka syntyi ikään kuin itsestään, BB on harkittu formaatti. Toisaalta, Warholin Factory eli tehdas sai nimensä siitä, että hän halusi tehdä taidetta liukuhihnatyönä.

Factoryn kulta-, tai tässä tapauksessa hopeakausi päättyi viimeistään silloin, kun Valerie Solanas ampui Warholia niin, että tämä selvisi täpärästi hengissä. Vuosien varrella monen Superstarin kohtalo oli karu. Ben Elton julkaisi 2001 kirjan Tappavan kuuluisa, jossa BB-tyyppisessä ympäristössä tapahtuu murha. Nyt, kun kaikenlaista karmivaa on sattunut vuosien varrella eri maiden BB-taloissa, monentyyppisestä väkivallasta raiskauksiin, tuntuu että on vain ajan kysymys, koska niissä puitteissa sattuu jotain letaalia.