sunnuntai 9. elokuuta 2015

Kymmenen vuotta

Tänään on kulunut tasan kymmenen vuotta esikoisteokseni, Elinkautisen ilmestymisestä. Juhlin sitä tekemällä korjauksia romaanikäsikirjoitukseen, josta tulee kirja ensi vuonna.

Myöhemmin syksyllä, kun on hetken hengähdystauko ko. projektin parissa teutaroinnista, ehdin toivottavasti aktivoida tätä blogia. Ehkä myös kokeilen Facebookin ja Twitterin lisäksi muitakin väyliä, esim. Instagramia. Saa nähdä. Paljon on luvassa kaikenlaista. Ensimmäiseksi nyt Kirjojen Yö Porissa, jossa keskustelen Rosa Meriläisen kanssa aiheesta Nainen, ruumis ja kuolema.

Ai niin, ja se tunne, kun on useamman vuoden kantanut The täydellistä romaaninimeä sydämessään ja sylissään ja uurastanut kyseisen työnimen kanssa tähänastisista teoksista ehdottomasti raskainta ja suuritöisintä projektia... ja sitten näkee käännöskirjan, jolla on sama nimi. Vaikka oli jo aikoja sitten moneen kertaan tarkistanut, että nimi oli originaali. Kirpoo, kyllä kirpoo. Saa nähdä vaikuttaako se nimeen vai ei. Lapsi on kuitenkin ainutlaatuinen, hyviä nimiä on monia. Enkä edelleekään puhu oikeista lapsista, vaan kirjoista. Mitään ihmisiä ole tekemässä, pehmoleluissa on jo tarpeeksi huolehtimista.

Pakko paljastaa vielä eräs törkeä perversio. Tässä erittäin hypomaanisessa vaiheessa, jolloin olen niin stressantunut, että en enää tajua olevani stressaantunut, eli kun viimeisiä päiviä kovalla spurtilla viimeistelen käsikirjoituksen yhtä vaihetta, olen pystynyt keskittymään tekstiin ainoastaan niin, että taustalla pyörii musiikin sijasta tv-ohjelma. Eikä mikä tahansa ohjelma. Ensin se oli Dr. Phil Youtubesta, mikään muu ei toiminut. Nyt olen siirtynyt jo Jerry Springeriin. Pakko sanoa tämä näin julkisesti ääneen, koska tämä on jo niin härskiä, että siitä voisi melkein mennä puhumaan Jerry Springeriin. Ettei pysty keskittymään suureen taideteokseensa ilman Jerry Springeriä. Toisaalta, Dr. Phil on imho pervompi kuin Jerry, koska Jerry Springer ei esitä olevansa muuta kuin on.

Vakavasti, tämä on ollut raskas, kauhistuttava, raju ja palkitseva prosessi. Jos niikseen tulee, koko taidetouhu kouluaikojen 16-tuntiset maalauspäivät ja yökirjoittamiset mukaan lukien. Ja myös koulusta valmistumisen jälkeen, kun aloin 2001 kirjoitella novelleja vakavissani, joista osa päätyi Elinkautiseen, joka ilmestyi tosiaan 9.8. 2005. Kautta Käärmeenpesän, mielipuolisen fantasiaprojektin, Sydänvarjon ja Valkoisen valon. + antologiat, Hullut akat ja muut. Ja ne sadat ja sadat lehtikirjoitukset, joita ehdin seitsemän vuoden taidekriitikon ja kolumnistin urallani tehdä. (Toivottavasti tulevaisuus tuo myös uusia töitä kirjallisuuteen/kirjoittamiseen liittyen, leivän lisäksi monipuolisuus on hyväksi kirjoittamiselle.)

Mutta etenkin Se, joka ei vielä elä muualla kuin minulla ja kustannustoimittajalla. Joka saattaa olla itsenäinen trilogian kolmas osa kahdelle edelliselle. Jota olen kutsunut Painovoiman sodaksi, Rauhaksi ja rangaistukseksi tai Karamazovin siskoksiksi, milloin miksikin. Rikos Alastalon salissa. Eniten pidän Anna Karamazovasta. Mikään noista ei kuitenkaan ole se työnimi, josta ylempänä tilitin. Ehkä.

Palaan. Ja palaamisiin. Nyt puristamaan vielä muutama 12-tuntinen päivä, ennen kuin voin pitää vähän kesälomaa...



Kaunista päivää sinulle, lukijani!