sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Syyspäivä, sydänfilmi ja kevään kirja


Pidin tällä viikolla vähän kesälomaa. Se alkoi parin vuorokauden nukkumisellla ja ajautui perjantaina sydänfilmiin ja kaikenlaisiin kokeisiin, joita jatketaan vielä huomenna. Sydänfilmistä ei tullut onneksi kauhuelokuvaa, kuten yksi tuttava huomautti. Sydän esiintyi kuulemma erittäin edukseen. Ei poseerannut liikaa, oli energinen, mutta tarpeeksi rauhallinen ja vakaa.
Kehoani tarkasteltiin kaikenlaisilta kanteilta, vaikka valitin aluksi vain pientä kurkkukipua ja uupumusta. Menin kurkkukivusta lääkäriin siksi, että viime vuonna sain keuhkokuumeen (tarkalleen ottaen pneumonian sijasta pleuriitin, eli keuhkopussin tulehduksen, eli minulla oli nestettä keuhkossa), koska en mennyt pitkän kurkkukivun jälkeen ajoissa lääkäriin. Keuhkotkin ovat nyt hyvin. Happisaturaatiota katsottaessa hoitajat poistivat kynsilakan vasemmasta keskisormestani, koska laite ei mitannut kynsipanssarini läpi. Nieluviljely otettiin käyttäen lapsille suunnattua vaaleanpunaista ”karamellinmakuista” lastaa, joka ei maistunut karamellilta.
Menen huomenna vielä antamaan verta lukuisia putkiloita, ja sitten katsellaan taas eteenpäin. Jätän tietenkin kertomatta, miksi minua tutkiskellaan noin tarkasti, vaikka väitän menneeni lääkäriin nuhan takia, vai oliko se flunssan vai kurkkukivun; päänsäryn? Ei kannata koskaan ottaa kovin vakavasti, mitä sanon blogeissa itsestäni. Olenhan ammattisepittäjä.
Ja myös erittäin tunnollinen sairastaja, tulen kipeäksi aina lomillani.
Minun piti kirjoittaa jotakin kaunista tämän päivän syyspäiväntasauksesta ja siitä, kuinka kirkas melkein täysi kuu oli viime yönä. Jotakin siiirtymäriiteistä viime viikon apurahan julkistuksen, hypomaanisen kirjoittamisen ja siihen liittyen vielä työn alla olevan romaanikäsikirjoitukseni suhteen. Ehkä myrskystä, joka ei tosin voi olla kovin romanttinen, jos sen nimi on Mauri.
Sen sijaan jatkan vielä hetken sekä sairastamista että lomaani. En kesällä pitänyt kolmea päivää pidempää taukoa työstä. Oli jonkinlaista masokismia kirjoittaa +35-keleillä tilassa, jossa ei ollut ilmastointia. Jo sinällään, mutta vielä kohtauksia, jotka olivat rankkoja ja vaativat sekä perehtymistä että eläytymistä epämiellyttävinä pidettyihin asioihin. Ja joidenkin fibromyalgia rakastaa kovia helteitä, minun vihaa.
Tulen olemaan työn alla olevan romaanin ja kirjoittamisen suhteen vereslihalla vielä jonkin aikaa. Olen ihoton ja suuntautunut täysin kohti sitä hetkeä, jolloin luen viimeiset taittovedokset viimeisen kerran ja romaanikäsikirjoituksesta tulee kirja. Jotakin, mikä elää minusta irrallaan.
On erikoista sanoa juuri tänään, syyspäiväntasauksena, että olen auki kevään tulla, mutta niin se on. Kirjoittaminen ja romaanin työstäminen on kuin putki, josta pulpahtaa ulos kirjan ilmestyttyä. Ehtii tosin tuskin ottaa hengähdystäkään, koska seuraava putki odottaa jo.

lauantai 25. elokuuta 2018

Us and Them — Neljäkymmentä ja kaksikymmentä

Viime kuussa kirjoitin hurmoksellisesta Nick Caven keikasta. Tällä viikolla olen intoillut Roger Watersin musiikillisesti, visuaalisesti ja poliittisesti hiuksia nostattavasta, massiivisesta spektaakkelista. Kiinnostava yksityiskohta on, että em. herroilla on ollut paljon näkyvyyttä saanut biiffi liittyen Israelissa esiintymiseen. Mikä taas liittyy Suomeen siten, että myös suuresti ihailemani Aki Kaurismäki on sanonut samassa kontekstissa epäsuorasti Nick Cavea orjaksi. "We are all free except the ones who are slaves."
Olen kaikkien kolmen tuotannon fani silti. Pidän mistä pidän.
Jo Nick Caven keikan jälkeen mietin ajan epälineaarisutta ja spiraaleja (enemmän kuin yleensä), mutta Watersin konsertin jälkeen on tuntunut, että moni ympyrä on sulkeutunut. Liittyen sekä yksityiselämään että itseeni taiteilijana. Ja että olen pitkästä aikaa elämässäni juuri siellä, missä pitää. Tätä alleviivasi se, kun ajoimme keikan jälkeen kahden kaupunginosan läpi, joissa Helsingissä asuin kirjoittaessani esikoisteokseni novelleja. Paikat tuntuivat ensimmäistä kertaa täysin vierailta.
Tiedän, missä kotini on. Kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Ja vaikka välillä tuntuu, että olen eristyksissä, täältä pääsee helposti vaikka sitten katsomaan lentävää sikaa Hartwall Arenalle tiistai-iltana niin, että ehtii vielä nukkua ennen keskiviikkoaamun työpäivää.
Niiden ympyröiden sulkeutumisesta vielä.
Eilen vanha tuttu laittoi someen lehti-ilmoituksia ja videon keikoista vuoden 1997 Pori Jazz -viikolta. Näin takaraivoni, ja sen inspiroimana tuli katsottua paperipäiväkirjasta, millä kyseisistä keikoista kävin itse silloin. Olin kirjannut ne hyvin tunnollisesti. Sain siitä idean vilkaista myös, miltä meno maistui tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Koska olen 40 ja 20 vuotta sitten olin 20. Kuuntelin myös Dark Side of the Moonia repeatilla loppusyksyn, jolloin elin hyvin kummallista vaihetta.
Muistin olleeni 1998 kesällä keskivaikeasti tai paikoin jopa vakavasti masentunut; maalasin, ryyppäsin ja olin paljon yksin. En muistanut väärin. Roger Watersin keikka oli nyt 21.8. Samalta päivältä löytyi tasan kahdenkymmenen vuoden takaa maininta liittyen ohuesti asiaan. 
Vaikuttaa käsialan perusteella känniseltä vuodatukselta
Ja sitten päiväkirjan välistä putosi tämä:

Muistan tunteen paremmin kuin välittäisin. Saattaa iskeä vieläkin ajoittain, mutta ei tietenkään sillä repivyydellä kuin vain kaksikymmenvuotiaalla voi. Onneksi.
Teksti oli myös jossain muodossaan taidenäyttelyssä kymmenien suurten öljyvärimaalausteni ohella hyvin kylmänä ja pimeänä marraskuuna 1998. Eräs jo edesmennyt tuttava kysyi, että tuntuuko susta oikeasti tuolta? Täysin, vastasin. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina, ja on ehkä kerrottu jo  ainakin jollain tavalla fiktiossani.
P.S. Tänä viikonloppuna on kuvauksia seuraavaan kirjaan liittyen. Ei kuitenkaan siitä vielä tänään enempää.
Tätä kirjoittaessa: