maanantai 16. joulukuuta 2019

Hurjan vuoden loppupuolesta

2019 on ollut yksi elämäni kummallisimmista vuosista, ja olen kokenut erikoisia aikoja ennenkin. Ei siitä isompia, julkisesti esillä olleet asiat tunnettekin: Kerrostalon ilmestyminen, kirjan saama myönteinen huomio, kotitalon tulipalo, kesä sukulaisilla evakossa, lisähuomio, muutto, F-ehdokkuus ja lisä-lisähuomio. 15 minuuttia sellaista kadulla-huutelemis-julkisuutta myös minulle, eikä vain kirjalle.

Tämän tekstin aikaisemmassa versiossa kirjoitin hieman dramaattisesti, että ja nyt tulee hiljaista. Ja että olen odottanut sitä.
        Mutta ei se niin ole mennyt. En ole ehtinyt jäävielä joululomalle, jos sellaisia nyt kirjailijoilla edes on. Pakollinen koomapaussi sängyn pohjalla flunssan muodossa sotki jo kylliksi tämän kuun pakkaa. Ja ennen joulua on vielä ainakin yksi haastattelu ja kuvaukset Kerrostalon liepeiltä. On muutakin, pienempää ja isompaa, ja joka päivä pukkaa lisää siitä huolimatta, että osaan myös tarvittaessa sanoa ei. Mutta niistä myöhemmin.

Finlandia-ehdokkuudesta:

Kun kuulin vähän suurta yleisöä aikaisemmin, että F-palkinto ei osunut Kerrostalolle, nukahdin päiväunille useamman yön univajeen jälkeen. Näin unta suuresta sirkuksesta, jossa muiden esiintyjien tavoin hyppelin palavien vanteiden läpi, ajoin ympyrää yksipyöräisellä polkupyörällä ja tanssin trapetsilla. Ehdin herätä ennen kuin putosin permannolle.

Lupasin edellisessä bloggauksessa alkaa kirjoittaa tänne taas säännöllisesti. En tiennyt vielä silloin, että tulossa on viikot, jolloin ehdin hädin tuskin hengittää. Ja umpeen ahdetun aikataulun jälkeen kuvittelin eteen avautuvan tyhjyyden ja vapaan pudotuksen. Arkeen, elämään, uuden kirjan vastaanotettavaksi.
        Saahan sitä kuvitella, mutta elämällä on tapana tehdä itse omat suunnitelmansa, kuten minun olisi pitänyt tulipalon jälkeen muistaa, joten hetki menee vielä sitä luovaa avaruutta odotellessa.

Edessä siintää mm. sekalaisia kirjoitustöitä, keikkoja ja toivottavasti hyvin pian seuraavan romaanikäsikirjoituksen kesällä ja alkusyksystä käsin kirjoitetut muistivihkot, joista olen saanut naputeltua koneelle vasta osan.
        Uuden kodin pesänrakennusvaihekin on vielä vähän kesken, koska syksy oli jo ennen F-ehdokkuutta messuja keikkoja haastatteluja jne.

(Onneksi sain Satakunnan taidepalkinnon myötä rahaa mm. pesukoneeseen ja uuteen patjaan, niin ei ole katkera olo F-voiton rahapalkinnosta. Tai mistään muustakaan. Vielä kun ehtisi ostaa sen pesukoneen...)

Finlandia-kisan eri sarjoissa on voittajat, mutta ei yhtään häviäjää.

Eläminen maaliskuusta alkaen Kerrostalon kanssa on ollut kaistapäinen vuoristorata. Kirjasyksyni alkoi tällä kertaa keväällä ja jatkuu vielä talven hämärään. Eikä kirjan taru ohi ole. Mitään jatko-osaa en sille aio kirjoittaa (ainakaan kymmeneen vuoteen, tässä vastaus lukuisille kyselijöille), mutta kaikenlaista muuta on viritteillä. Kerrostalo jatkanee matkaansa monenlaisissa olomuodoissa. Lukekaa, kuunnelkaa, katselkaa mitä tapahtuu! Pidän kyllä kartalla talviuniltakin, jahka sinne asti pääsen.

Odotan kovasti, että saan peitellä hetkeksi julkisen Kirjailija Kuisman ullakolle lepäämään ja laskea villasukissa ja yöpaidassa, kahvikuppi kädessä kotona tallustelevan kirjailijan ulos kellarista. Irti pääsee nimittäin samalla myös arkiminä, joka käy kävelylenkeillä, venyttelee, laittaa ruokaa ja ahmii kirjoja sekä jalkalampun että kuun valossa. Se, joka kirjoittaa ensisijaisesti itselleen, koska haluaa niin.

Näen hämärään käpertymisessä toivoa ja pimeyteen vetäytymisessä himertävää valoa.
        Sanat tarvitsevat hiljaisuutta. Poissaoloa niin sosiaalisen median kuin salamavalojen välkkeestä.
        Yritän aluksi kirjoittaa mahdollisimman paljon päiväkirjaa, jotta muistan taas kuka ja missä olen. Nukun paljon, katselen paljon unia. Jos ne ovat painajaisia, on silläkin tarkoituksensa. Sitten, kun seuraava käsikirjoitus täyttää sekä valve- että uniaikani kokonaan, se on menoa taas, silkkaa nieleskeltyjen kirjainten ulos liekinheittimellä puhkumista.

(Kirjailija Kuismankin saa aina tarvittaessa houkuteltua meikeillä ja koruilla esiin, hän on hyvin pirteä ja aina valmiina. Silloinkin, kun en itse jaksaisi olla.)


Niin ja kiitos kaikille, kaikesta. Rakastan elämää vuosi vuodelta enemmän, mitä sitä valehtelemaan.
        Auringonvaloa jokaisen mieleen koko pimeän talven yli!

P.S. Ohessa vielä kerran Antti Rastimon ottama Kirjasäätiön virallinen Finlandia-ehdokasmuotokuva. Sen myötä rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille, mikäli en sitä ennen satu tänne kirjoittamaan!

(c) Antti Rastimo


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti