perjantai 25. lokakuuta 2013

Inhimillisessä tekijässä tänään 22.00




Muistutan tästä vielä kerran. Tosin itseäni jännittää ihan hirmuisesti, lähinnä mitä sieltä on tulossa omalta osaltani. Kuvauksista on kuukausi enkä muutenkaan muista puhuinko mitään järkevää: toivottavasti.

Tässä myös linkki bloggaukseeni Alastomissa kirjailijoissa(!), jossa pohdin mm. ristiriitaa nuoren kirjoittajan julkisen ensiesiintymisen ja nykyisen ammattikirjailijan mediaesiintymisen välillä.




Mukavaa ja kivutonta viikonloppua itse kullekin! 


P.S. Jos ohjelma menee ohi, sen voi katsoa Areenasta.

7 kommenttia:

  1. Moi Hanna-Riikka!

    Katsoin inhimillisen tekijän jossa puhuit fibromyalgiasta. Olen myös fibromyalgiaan sairastunut 8 vuotta sitten. Sairauden kulku on mennyt niin että pahin osuus oli kun sairaus puhkesi, kävelin keppien varassa noin 4kk ennenkuin sairaus todettiin. Olin silloin todella todella sairas noin 2 vuoden ajan.. Aloin myös jäädä enemmän kotiin koska kipu rajoitti elämääni.

    Kuulin jo silloin sairauden alkuvaiheessa tarinoita , miten fibromyalgia oli kuitenkin joillain tuttavillani mennyt ns. "ohi" tai ainakin siihen vaiheeseen ettei enään edes ajatellut sairautta. Kuuntelin tarinoita silloin kateellisena, mutta tauti meni omalla kohdallani myös niin.

    Minulla on edelleen fibromyalgia, mutta en huomaa sairautta enään kuin harvoin. Syitä, miksi tauti helpotti on yhtä monta kuin sairastunuttakin. Pahinta taudin kannalta mielestäni on kuitenkin pitkät staattiset asennot tai paikalleen jääminen. Mielestäni fibromyalgia hämää jännästi ihmistä, se saa ihmistä varomaan liikettä koska se mukamas tuottaa kipua eikä ihminen kivussa voi liikkua, mutta paikalleen jääminen on mielestäni se mikä sen kivun saa liekkeihin. Aina kun vähänkin tuntuu että voit lähteä liikkumaan, lähde. Tsemppiä! En tiedä auttaako vai masentaako tälläinen kommentti.. en kuitenkaan usko että sullakaan fibromyalgia tulee olemaan 65 vuotiaaksi samanlainen, se on kiero tauti minkä kanssa on kyllä toivoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistä! Olen huomannut saman. Jäin nimittäin myös aluksi vähän liikaa sänkyyn tietokoneen kanssa, mutta erään fysioterapeutin tsemppaus sai pari vuotta sitten asian muuttumaan täysin. Oikeanlaisen liikunnan merkitystä ei voi aliarvioida. Minulla on muitakin vaivoja tämän lisäksi, joten täytyy pitää lihaksista huolta sen verran kuin kykenee. Kivut ovat toistaiseksi kausiluontoista vaihtelua luk.ott. pysyneet vuosisa samanlaisina, mutta katsotaan mitä elämä tuo tullessaan, toivottavasti tietenkin parempaa vointia.

      Poista
  2. Katsoin ohjelman tänään. Uskalsitko itse katsoa...?
    Ihan järkeviä puhuit ja olit rauhallinen. Jännitystä ei näkynyt yhtään, en tiedä, jännititikö edes(itse kun olisin kauhuissani tuollaisessa tilanteessa).

    Tuttuja asioita, niin sinun kuin Sadun suusta. Mutta tärkeintä, niin kuin itsekin ohjelmassa totesit: ettei ole se diagnoosi. Kirjoitin Sairaalapäiväkirjaan: masennus on vain osa minua, minä en ole osa masennusta. Samaa mantraa tolkutin itselleni aikanaan, kun vähän yli kaksikymppisenä oma selkähelvettini alkoi. Ihan hetkessä tuollainen psyykkaaminen ei onnistunut, tappelin varmaan 10 vuotta ennen kuin selätin selän, olin jälleen minä, jolla nyt sattuu olemaan tämä selkä (ja pää).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskalsin toki, paremmin se meni kuin oletin. Ohjelmatiimillä on myös siinä ansionsa. Näillä selillä ja päillä ja jaloilla ja käsillä kuljeskellaan, pääasia että pää on! :)

      Poista
    2. Niin ja siis todellakin jännitin. Hyvä ettei näkynyt. Tai en ehkä enää siinä tilanteessa sitten kuitenkaan, etukäteen sitäkin enemmän!

      Poista
  3. Joo, hienosti kerroit kivusta, tollastahan se on...meillä joille se on elinkautinen. Ei sellain ihmiin joka ei oo kokennu pitkäaikast kovaa kipuu, voi tietää milt se tuntuu ja kuin se halvaannuttaa. Ei kipuu tartte kestää kun vaan tää hetki.

    Kivutont päivänjatkoo sinnekkii. :)
    Nimim: 46 vuotta elinkautisest kivust lusittuna...

    VastaaPoista