lauantai 11. toukokuuta 2013

It's My Party and I'll Cry If I Want To

Pari päivää sitten koin hetkellisen mielenhäiriön: kaikki oli jonkin aikaa todella hyvin. Eikä kyse ollut migreenin aiheuttamista esioireista, joista yksi on perusteeton euforia. Uuden tarinakyhäelmän (vielä heppoiset) raamit tuntuivat fantastisilta. Nautin jopa auringonvalosta. En tuntenut inhoa läheskään kaikkia ihmisiä kohtaan. Tulevaisuuskin näyttäytyi jokseenkin mielekkäänä. Ja musiikki kuulosti paremmalta kuin kuukausiin. 
    No okei, valehtelin alussa, kyse oli todennäköisesti vähän epätyypillisemmän ja laimeamman migreenin alustuksesta, jonka ansiosta ajauduin lueskelemaan netistä niin sekavia sivuja niin laajalti, että olisi voinut kuvitella minun harkitsevan seuraavaa siirtoa Ultran kolumnistina. Sen jälkeen uni tuli väliin. 
    Herättyäni hienot työsuunnitelmat tuntuivat typeriltä. 
    Ja vitutti. 
    
Tänään vituttaa vielä enemmän. Eikä edes se, mikä viime aikoina on aiheuttanut eniten harmia, eli ajautumiseni jonkinlaisen Mielevä hidalgo don Quijote Manchalaisen asemaan, vaan PMS. Joka vituttaa siksi, että silloin vituttaa. Olen turvonnut ja kiukkuinen ja bonuksena jalka on perkeleen kipeä. Sen lisäksi minulla on fibromyalgikoille tuttu saunakrapula. Mitäs läksin, tiedän, mutta pitää käydä saunassa vielä kun voi. Leikkaukseen ei ole enää pitkä aika. Sitä ennen ehtii olemaan ainoastaan PMS, migreeni, menstruaatio, migreeni ja pari stressaavaa päivää.
    (Ajattelin nuorempana että kuukautisista puhuminen on feminististä, siksi se on jäänyt tavaksi. Pahoittelen.)

Huomenna voin rauhassa juhlia fibromyalgiapäivää, koska äitini on matkoilla ja isoäidit manan majoilla. En myöskään itse ole äiti, ja anopin luona käytiin pullakahvilla jo eilen.

P.S. Tuohon yhyy-kohtaan olisi ollut tyylikästä lopettaa, mutta pakko jatkaa. Kertoakseni että romaanikässärin rakennustyömaalla on vakavasti otettava työnimi jo tässä vaiheessa, mikä on harvinaista. Juuri nyt tuskailen henkilöjen nimien kanssa. Otan, ja olen kaikissa romaaneissani ottanut ne etymologioineen jne. vähän turhankin vakavasti. Vakava mikä vakava. Korvaan sen olemalla kotioloissa välillä turhankin Pulttibois-henkinen. Se on toinen kärsimyskertomus, jota ei kerrota koskaan toiste, vaan ainoastaan jätetään kertomatta. 

P.P.S. Jos olet jostain perverssistä syystä kituuttanut tämän bloggauksen läpi tänne asti, olet luultavasti huomannut, että ei minua varsinaisesti edes vituta. Ja sekin vituttaa vähän. 

3 kommenttia:

  1. Muakin vituttaa se ettei vituta. Ja uni, jonka jäljiltä todellisuus herää eloon.

    VastaaPoista
  2. No mutta toivottavasti tänään ei vituta edes epävarsinaisesti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei juuri nyt, mutta ei sitä taas tunnin päästä tiedä. Olen ristiaallokko.

      Poista