Olen kuunnellut tänään repeatilla Cat Powerin Ruin-biisiä. Parempi se kuin eilinen Mikko Alatalon
Poppaloora, puhuva auto. Jota en to-del-la-kaan kuunnellut vapaaehtoisesti, mutta
pääni soitti sitä korvien välisessä jukeboksissa.
Aivoillani on kiinnostava huumorin-, tai oikeastaan kauhun taju. Pari yötä
sitten pääni jankkasi Lydia Lunchin Atomic Bongos -kappaletta.
Ehkä
tämä kaikki kertoo jonkinlaisesta hypomaanisesta jännitystilasta. Toisaalta, itkin kun katsoin
Real L-Wordin jakson, jossa Whitney ja Sara menivät vihdoin
naimisiin. Liikuttumisesta puheen ollen, kävin päivällä kahvilla ja
radiosta sattui tulemaan Soul Asylumin Runaway train. Katselin
ikkunasta kahvilaan lankeavaa talviaurinkoa, muistin toisia
kevättalvia kauan sitten, omia nuorentytön kuvia pureskelemassa
mustan lakan peittämiä kynsiä, paljon sellaista, jota en
tähän kirjoita.
Karkailevat ajatukset, jo seuraavaan
juttuun, vaikka en ole edes pitänyt kädessäni vielä tätä
uusinta romaania.
Sunnuntain Satakunnan Kansassa oli ensimmäinen haastattelu kirjan tiimoilta. Katsellaan mitä kaikkea
tässä tapahtuu. Perhosia vatsassa ja kevättä silmien takana,
vaikka ulkona taitaa olla toistaiseksi talvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti