Kauhu- ja jännitysfiktio paljastaa
usein ajan hengestä enemmän kuin moni muu populaarikulttuurin
lajityyppi. Varsinkin jälkiviisaana pystyy helposti näkemään mitä
kollektiivisia huolenaiheita kauhukulttuuri on kulloinkin peilannut.
Kauhuelokuvan historiaa on mm. kutsuttu 1900-luvun pelkojen
historiaksi. Sitä ennen samaa tarkoitusta palvelivat kummitusjutut
ja vampyyrilegendat. 1950-luvulla Godzillan kaltaiset suurtuhoajat
symbolisoivat ydinsotaa, Hohdon voi nähdä allegoriana
perheväkivallasta, Wickermanissa pelätään vapaamielisiä hippejä,
oli katastrofielokuvabuumi jne. Esimerkkejä löytyy vähintään
tietokirjan verran.
Yksi aihe on kuitenkin sellainen, joka
on ja pysyy. Jolla on peloteltu Notre Damen kellonsoittajasta Freddie
Kruegerin ja Punaisen lohikäärmeen kautta nykypäivän
rikossarjaan. Nimittäin fyysiset poikkeavuudet vakavista vammoista
harmittomampiin anomalioihin. C.S.I:n kaltaisissa suosituissa
sarjoissa murhaajalla saattaa olla seitsemän varvasta tai erikoiset
sisäelimet. Tragikoomisinta vähään aikaan oli Bones-sarjan jakso,
jossa murhaajan oli pakko tappaa, koska vain silloin hänen
fibromyalgiakipunsa helpottivat hetkeksi. Seksismiä ja rasismia on
edes pyritty kitkemään populaarikulttuurista, mutta vammaisten ja
sairaiden syrjintä eli ableismi todellakin kukoistaa.
Koko termi vammainen on epäilyttävä
ja vajavainen. Se on kattotermi, jonka alle tungetaan ihmisiä,
joiden sairauksilla ja oireyhtymillä ei ole mitään tekemistä
toistensa kanssa. Ainakin näennäisesti on edistytty Freaks-elokuvan
ajoista, jolloin fyysisesti epätavallisia ihmisiä kuvaava elokuva
poistettiin levityksestä 1932 katsojien tunteman inhon vuoksi.
Vai
ollaanko?
Kovasikajutun ja Pertti Kurikan Nimipäivien kehuminen
vaikuttaa olevan nyt trendikäs näyttö suvaitsevaisuudesta. Kehitysvammaisten nostaminen framille on turvallista, koska katsoja
voi alitajuisesti tuntea älyllistä ylemmyyttä. Samaan aikaan
muunlaisia vammaisuutta – autismista
liikuntavamman kautta harvinaisiin oireyhtymiin –
käytetään dekkareissa ja elokuvissa kauhun ja inhon herättäjinä.
En sinänsä moralisoi, olkoot kauhukulttuuri siitä vapaa, mutta kun
sarjamurhaajan harvinainen sairaus tai vamma alkaa olla viihteessä
enemmän sääntö kuin poikkeus, voitaisiin ainakin miettiä, mikä
siinä erilaisuudessa niin kovasti pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti