sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Kulttuurikolumni, Satakunnan Kansa, 19.1.13

Sairaudet pahan symbolina

Kauhu- ja jännitysfiktio paljastaa usein ajan hengestä enemmän kuin moni muu populaarikulttuurin lajityyppi. Varsinkin jälkiviisaana pystyy helposti näkemään mitä kollektiivisia huolenaiheita kauhukulttuuri on kulloinkin peilannut. Kauhuelokuvan historiaa on mm. kutsuttu 1900-luvun pelkojen historiaksi. Sitä ennen samaa tarkoitusta palvelivat kummitusjutut ja vampyyrilegendat. 1950-luvulla Godzillan kaltaiset suurtuhoajat symbolisoivat ydinsotaa, Hohdon voi nähdä allegoriana perheväkivallasta, Wickermanissa pelätään vapaamielisiä hippejä, oli katastrofielokuvabuumi jne. Esimerkkejä löytyy vähintään tietokirjan verran.

Yksi aihe on kuitenkin sellainen, joka on ja pysyy. Jolla on peloteltu Notre Damen kellonsoittajasta Freddie Kruegerin ja Punaisen lohikäärmeen kautta nykypäivän rikossarjaan. Nimittäin fyysiset poikkeavuudet vakavista vammoista harmittomampiin anomalioihin. C.S.I:n kaltaisissa suosituissa sarjoissa murhaajalla saattaa olla seitsemän varvasta tai erikoiset sisäelimet. Tragikoomisinta vähään aikaan oli Bones-sarjan jakso, jossa murhaajan oli pakko tappaa, koska vain silloin hänen fibromyalgiakipunsa helpottivat hetkeksi. Seksismiä ja rasismia on edes pyritty kitkemään populaarikulttuurista, mutta vammaisten ja sairaiden syrjintä eli ableismi todellakin kukoistaa.

Koko termi vammainen on epäilyttävä ja vajavainen. Se on kattotermi, jonka alle tungetaan ihmisiä, joiden sairauksilla ja oireyhtymillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ainakin näennäisesti on edistytty Freaks-elokuvan ajoista, jolloin fyysisesti epätavallisia ihmisiä kuvaava elokuva poistettiin levityksestä 1932 katsojien tunteman inhon vuoksi.
Vai ollaanko? 

Kovasikajutun ja Pertti Kurikan Nimipäivien kehuminen vaikuttaa olevan nyt trendikäs näyttö suvaitsevaisuudesta. Kehitysvammaisten nostaminen framille on turvallista, koska katsoja voi alitajuisesti tuntea älyllistä ylemmyyttä. Samaan aikaan muunlaisia vammaisuutta autismista liikuntavamman kautta harvinaisiin oireyhtymiin käytetään dekkareissa ja elokuvissa kauhun ja inhon herättäjinä. 
En sinänsä moralisoi, olkoot kauhukulttuuri siitä vapaa, mutta kun sarjamurhaajan harvinainen sairaus tai vamma alkaa olla viihteessä enemmän sääntö kuin poikkeus, voitaisiin ainakin miettiä, mikä siinä erilaisuudessa niin kovasti pelottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti