Sanailua soittolistasta nettiradioon

Bloggaan pitkästä, pitkästä aikaa ihan vaan sen vuoksi, että olen saanut kirjoittaa musiikista aivan liian vähän. Ottaen huomioon, miten valtava osa se on ollut aina elämääni. Marianna Lindström pyysi minua tekemään soittolistan epäkaupalliseen radio-ohjelmaan. Suostuin heti. Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan valitsemistani biiseistä.

Ohjelma tuli ja meni, linkki soittolistaan löytyy TÄÄLTÄ!
(Ja Marianna Lindström ajattelee jatkuu torstaisin TÄÄLLÄ )

Tehtävä oli yllättävän vaikea, koska ei ollut mitään tiettyä teemaa, tunnelmaa tai tyylilajia. Selailin edellispäivänä läpi kymmeniä soittolistojani Spotifyssa ja kuorin päältä tähän hetkeen sopivat kermat. Annettu aika oli 40-45 minuuttia. Toissayönä tunteja kuunneltuani havahduin siihen, että olin tehnyt esikarsintaan kuuden ja puolen tunnin soittolistan. No, eilen pääsin 45 minuuttiin, joskin lyhensin sen 39 minuutiksi, jotta kaikki biisit ehtivät varmuudella soida.

Mitä yritän tuoda soittolistassa esiin?

Tunnelmia, eri puolia itsestäni, pienen ripauksen siitä, miten vaikea on vastata, jos joku kysyy, että millaista musaa sä kuuntelet. Toki se vaatisi, että näkisitte ne sata muuta listaani, mutta sitä ei tule tapahtumaan. Jätin myös radion ug-henkisyyden vuoksi kaikenlaiset normiradioiden puolella soivat klassikot rauhaan, vaikka pari oman nuoruuteni aikaista bängeriä oli pakko heittää sekaan. Tärkeä rajaus oli se, että jätin pois suomalaiset. Listaan ei mahdu kovin monta biisiä, ja olisi tuntunut epäreilulta laittaa tuo, mutta ei tuota, tai jotain.

Lähdin juttuun täysin fiilispohjalta, tässä listan kappaleista:

1. Walker Brothers: The Electrician

Tämä on listalla ensisijaisesti siksi, että kun mietin viime viikonloppuna, että mitä siihen laittaisin, päässäni alkoi välittömästi humista kumea baritoni laulamassa: "Kill me and kill me and kill me". Vaihtoehtona olisi ollut The Walker Brothersien The Sun Ain’t Gonna Shine Anymore tai Scott Walkerin Tilt, mutta intuition lisäksi kappale valikoitui mukaan siksi, että se edustaa Scott Walkerin uran käännekohtaa The Walker Brothersista myöhempään avant gardeen. Biisissä on upean melodramaatisia piirteitä vanhasta, mutta uudistuminen synkeämmäksi taidemuusikoksi on jo tuloillaan.

2. Pharoahe Monch, th1rt3en: The Magician

Rakastan Pharoahe Monchin tuotantoa. Olisin halunnut jakaa myös useamman biisin levyiltä PTSD tai W.A.R. Ne ovat selkeämmin rap-kategoriassa kuin uusin levy. Tyyppi on aivan uskomaton sanan- ja äänenkäyttäjä. th1rt3en -bändin kanssa tehty levy A Magnificent Day For an Exorcism on syvä ja väkevä, saundeiltaan raikas. Se ilmestyi 2021 alussa, kun koko maailma oli halvaantunut pandemian vuoksi, ja elin akuuttia kulttuurin puutostilaa. Levy iski sähkönä lävitseni. Kuuntelin sitä repeatilla ainakin viikon. Suosittelen ehdottomasti muitakin kuuntelemaan koko levyn edes kerran.

Kuten tiedämme eräästä epäonnisesta tyylilajista, joka oli hottia shittiä hieman yli 20 vuotta sitten, rockia ja hiphopia ei aina ole helppo yhdistää. Se, että tämä käsittämättömän hieno verbalisti ja muusikko teki levyn bändin kanssa ei ollut silti yllätys. Hänen levyillään on aiemminkin vieraillut muiden tyylilajien muusikoita, kuten kitaristi Vernon Reid. Jo taiteilijanimestä voi toki päätellä koko tuotannon jazz-vaikutteet. Tyylilajeista puheen ollen, olisin voinut valita tältäkin levyltä monta muuta biisiä, kuten vaikkapa Kill ’Em All Againin, joka viittaa tiettyyn, hyvin valkoiseen musiikkityyliin.

3. Silvana Imam, Sikai, Eva Dahlgren: Fri

Olin Silvana Imamin suhteen vähän myöhäisherännäinen. Katsoin hänestä tehdyn musadokumentin joitakin vuosia sitten, ja sitten katsoin sen uudestaan. Ja uudestaan. Ihan saatanan kova muija ja tykittävä MC. Oli vaikea olla valitsematta Tänd alla ljus -kappaletta, mutta se on yksipuolisempi kuin herkkävireisempi Fri, jolla vierailee myös Eva Dahlgren. Kuuntelin 2020 Imanin levyjä niin paljon, että osaan räpätä kaikki mukana, vaikka ruotsini ei ole ykkösluokkaa. Sanoinko jo, että kuuntelin joskus jostakin mököttävänä tätä listan biisiä tunnin repeatilla. (Kyllä, olen taipuvainen hurahduksiin ja monomaniaan.)

4. Nick Cave & The Bad Seeds: Stagger Lee

Stagger Lee on upea bängeri. Se svengaa ja rullaa loistavasti, se on selvä. Mietin ensin tähän Nick Cavelta uudempaa biisiä White Elephant, koska se on vartijakohujen vuoksi valitettavan ajankohtainen. Ja lyriikat ovat törkeän, ylimaallisen täydelliset. Päädyin kuitenkin Stagger Leehen sen vuoksi, että tällä hetkellä joidenkin ihmisten on vaikea ymmärtää fiktion ja faktan ero. Kukaan ei voisi tehdä edes murhaballaadien nimissä tällaisia sanoituksia suomeksi tällä hetkellä tulematta ristiinnaulituksi torilla.

Taannoin eräs suomiräppäri canceloitiin kappaleen vuoksi, jossa kertojan preferenssi on oraaliseksi. (En ole kuullut biisiä, koska en pääse nuorisoräppiin oikein kiinni, mutta luin kyllä sanat. Tyypin keikkoja peruttiin ja biisi poistettiin kaikista kuuntelupalveluista, koska kappaleen kertojaänen näkökulma oli misogyyninen. Samalla logiikalla Agatha Christie oli sarjamurhaaja.) Stagger Lee haluaa jotain vähän muuta... Kaiken lisäksi jo pelkästään Blixan legendaarinen kirkuminen lopussa heittää biisin mihin tahansa listalle.

5. Asa Chang & Jung Ray: Hana

Hana tarkoittaa japaniksi kukkasta. Törmäsin biisiin Baudelairen teoksesta innoittuneen Pahan kukat -nimisen mangan ja siitä tehdyn elokuvan jälkeen, kun etsin animen soundtrackia kirjottamalla Spotifyhyn Aku no hana (悪の花 ). Musiikki osui heti johonkin määrittelemättömään pisteeseen sisuksissani ja jäi kummittelemaan mieleen. En ole varma, mitä tunnetiloja se kuvaa haikeuden lisäksi, mutta kiihtyvine tempoineen tavoitan siitä sellaista nuoruusiän haurasta kiihkeyttä, jota mainitut anime ja mangakin käsittelevät. Tarkistin myös Google-kääntäjällä sanoitukset, koska ne muuttuvat puolenvälin kohdalla niin nopeiksi, etten vielä tällä kielitaidolla saa selvää. Paitsi ihan lopusta, jossa sanotaan, että saisinko valoa ja vettä kiitos. Sivumennen sanoen, lyriikat ovat kirkkaan runolliset ja kauniit ja vastaavat musiikillista kokemusta.

6. Hole: Violet

Tämä ysäribängeri on palvelus nuorelle itselleni. Holen Live Through This on ainoa CD, jonka aikoinaan kulutin kuuntelemalla kirjaimellisesti puhki. Olisin voinut valita jotain Bikini Killin tai Le Tigren kaltaista hyvien tyyppien ja feministi-ikonien riot grrrl-musiikkia, totta kai. Mutta päätin olla rehellinen itselleni ja valita kappaleen, joka liittyy omaan feministiseen heräämiseeni. Levy käsittelee väkivaltaa, päihteitä, seksuaalista hyväksikäyttöä, aborttia, lasten huostaanottoa ja mitä vielä. Selkeämmin kantaaottavan Miss World -biisin sijasta valitsin tämän, koska se toimii kappaleena levyltä parhaiten. Lisäksi sanoituksessa on hienoja kohtia, kuten violet ja violent riimiparina. Olen tietysti tietoinen, että Courtney Love on kaikesta päätellen täysi mulkku. Hän veti silloin aikoinaan edellä mainittua ihanaa riot girrl Kathleen Hannaa turpaan Lollapaloozan bäkkärillä. Ja monet inhoavat häntä liittyen edesmenneeseen puolisoonsa. Biisi on kaikesta huolimatta helvetin toimiva, eikä ole Holen ainoa.

7. AURORA: Runaway

Tämä on kunnianosoitus jonakin tylsänä yönä vahingossa löytämälleni pelille, johon ihastuin. Sky: Children of Lightissa sattui olemaan käynnissä Aurora-sesonki, kun aloin pelata sitä. Erikoistehtävinä piti yksinkertaistetusti ilmaistuna seurata musiikkia ja visuaalisia muistoja suorittamalla juttuja lentämällä ja hyppimällä ympäri fantastisen kauniita maisemia. Osallistuin heti ensimmäiseen live-konserttiin, joka pidettiin pelin sisällä. Onnistuin vielä löytämään väkijoukosta alkuaikojen parhaan pelikaverini, jonka kanssa jaoimme kokemuksen. Virtuaalikeikka oli sitä, mitä kutsutaan interaktiivisen lisäksi immersiiviseksi. Arvoin pitkään muutaman kappaleen välillä, mutta tämä sopii kokonaisuuteen parhaiten. Norjalasen AURORA:n huomasin jo, kun kuulin vuosia sitten Girls-sarjassa hänen versionsa Bowien Life On Marsista. Musiikki on eteeristä, mutta näyttää, miten lempeydessä voi olla valtavaa voimaa. Katso myös: Exhale Inhale ja etenkin Warrior, joka jää päähän soimaan päiviksi.

8. The Coup: ShoYoAss

Toisin kuin monissa kirjoissani, haluan lopettaa tämän ainakin tavallaan hyviin fiiliksiin. Biisi funkkaa ja rullaa, ja kertosäkeessä puhutaan perseen näyttämisestä, mutta se on sanoituksiltaan kantaaottava. Ristivalotus toimii. The Coupin Boots Riley on muusikon lisäksi mm. poliitiinen aktivisti ja filmintekijä. Kappale on monitasoinen, ja näennäisen yksinkertaisuuden takaa se tuo mielleyhtymiä Spike Leestä Stevie Wonderiin (jonka Living For The Citya harkitsin listaan, mutta paras versio on yli seitsemän minuuttia pitkä. Sama pätee Dave Lindholmin liki 12-minuuttiseen Kuinka yö meni pois -kappaleeseen ja esim. Bowien Blackstariin.)

Miltä artisteilta oli aiemmin mainttujen lisäksi biisejä pitkällä listalla alla pulppuilemassa?

Goran Bregović (Kusturican Undergoundin soundtrack), Wu-Tang Clan, NAS, N.W.A, Wendy O. Williams, The Cure, Princess Nokia, Ministry, KÖYHÄ, Otep, L7, Natacha Atlas, Joy Division, Alice In Chains, Kingston Wall, The Knife, The Breeders, Fiona Apple, Marina Diamandis, Johnny Cash, Uusi Fantasia feat. Freeman, Mercedes (Bentso), Kyuss, Fleetwood Mac, Roky Erickson, Nancy Sinatra & Lee Hazelwood, Jeff Buckley, The Doors, Pantera, Leevi & The Leavings, Julma Henri, Tuomari Nurmio, Peaches (Shake Yer Dix lähti viimeisenä), Missy Elliott, Sonic Youth, DJ Kridlokk, Morphine ja Pixies nyt esim. Ja se kuusi tuntia on jäävuoren yksi näkyvä siivu.

Kuunnellaan!

Hurjan vuoden loppupuolesta

2019 on ollut yksi elämäni kummallisimmista vuosista, ja olen kokenut erikoisia aikoja ennenkin. Ei siitä isompia, julkisesti esillä olleet asiat tunnettekin: Kerrostalon ilmestyminen, kirjan saama myönteinen huomio, kotitalon tulipalo, kesä sukulaisilla evakossa, lisähuomio, muutto, F-ehdokkuus ja lisä-lisähuomio. 15 minuuttia sellaista kadulla-huutelemis-julkisuutta myös minulle, eikä vain kirjalle.

Tämän tekstin aikaisemmassa versiossa kirjoitin hieman dramaattisesti, että ja nyt tulee hiljaista. Ja että olen odottanut sitä.

        Mutta ei se niin ole mennyt. En ole ehtinyt jäädä vielä joululomalle, jos sellaisia nyt kirjailijoilla edes on. Pakollinen koomapaussi sängyn pohjalla flunssan muodossa sotki jo kylliksi tämän kuun pakkaa. Ja ennen joulua on vielä ainakin yksi haastattelu ja kuvaukset Kerrostalon liepeiltä. On muutakin, pienempää ja isompaa, ja joka päivä pukkaa lisää siitä huolimatta, että osaan myös tarvittaessa sanoa ei. Mutta niistä myöhemmin.

Finlandia-ehdokkuudesta:

Kun kuulin vähän suurta yleisöä aikaisemmin, että F-palkinto ei osunut Kerrostalolle, nukahdin päiväunille useamman yön univajeen jälkeen. Näin unta suuresta sirkuksesta, jossa muiden esiintyjien tavoin hyppelin palavien vanteiden läpi, ajoin ympyrää yksipyöräisellä polkupyörällä ja tanssin trapetsilla. Ehdin herätä ennen kuin putosin permannolle.

Lupasin edellisessä bloggauksessa alkaa kirjoittaa tänne taas säännöllisesti. En tiennyt vielä silloin, että tulossa on viikot, jolloin ehdin hädin tuskin hengittää. Ja umpeen ahdetun aikataulun jälkeen kuvittelin eteen avautuvan tyhjyyden ja vapaan pudotuksen. Arkeen, elämään, uuden kirjan vastaanotettavaksi.

        Saahan sitä kuvitella, mutta elämällä on tapana tehdä itse omat suunnitelmansa, kuten minun olisi pitänyt tulipalon jälkeen muistaa, joten hetki menee vielä sitä luovaa avaruutta odotellessa.

Edessä siintää mm. sekalaisia kirjoitustöitä, keikkoja ja toivottavasti hyvin pian seuraavan romaanikäsikirjoituksen kesällä ja alkusyksystä käsin kirjoitetut muistivihkot, joista olen saanut naputeltua koneelle vasta osan.

        Uuden kodin pesänrakennusvaihekin on vielä vähän kesken, koska syksy oli jo ennen F-ehdokkuutta messuja keikkoja haastatteluja jne.

(Onneksi sain Satakunnan taidepalkinnon myötä rahaa mm. pesukoneeseen ja uuteen patjaan, niin ei ole katkera olo F-voiton rahapalkinnosta. Tai mistään muustakaan. Vielä kun ehtisi ostaa sen pesukoneen...)

Finlandia-kisan eri sarjoissa on voittajat, mutta ei yhtään häviäjää.

Eläminen maaliskuusta alkaen Kerrostalon kanssa on ollut kaistapäinen vuoristorata. Kirjasyksyni alkoi tällä kertaa keväällä ja jatkuu vielä talven hämärään. Eikä kirjan taru ohi ole. Mitään jatko-osaa en sille aio kirjoittaa (ainakaan kymmeneen vuoteen, tässä vastaus lukuisille kyselijöille), mutta kaikenlaista muuta on viritteillä. Kerrostalo jatkanee matkaansa monenlaisissa olomuodoissa. Lukekaa, kuunnelkaa, katselkaa mitä tapahtuu! Pidän kyllä kartalla talviuniltakin, jahka sinne asti pääsen.

Odotan kovasti, että saan peitellä hetkeksi julkisen Kirjailija Kuisman ullakolle lepäämään ja laskea villasukissa ja yöpaidassa, kahvikuppi kädessä kotona tallustelevan kirjailijan ulos kellarista. Irti pääsee nimittäin samalla myös arkiminä, joka käy kävelylenkeillä, venyttelee, laittaa ruokaa ja ahmii kirjoja sekä jalkalampun että kuun valossa. Se, joka kirjoittaa ensisijaisesti itselleen, koska haluaa niin.

Näen hämärään käpertymisessä toivoa ja pimeyteen vetäytymisessä himertävää valoa.

        Sanat tarvitsevat hiljaisuutta. Poissaoloa niin sosiaalisen median kuin salamavalojen välkkeestä.

        Yritän aluksi kirjoittaa mahdollisimman paljon päiväkirjaa, jotta muistan taas kuka ja missä olen. Nukun paljon, katselen paljon unia. Jos ne ovat painajaisia, on silläkin tarkoituksensa. Sitten, kun seuraava käsikirjoitus täyttää sekä valve- että uniaikani kokonaan, se on menoa taas, silkkaa nieleskeltyjen kirjainten ulos liekinheittimellä puhkumista.

(Kirjailija Kuismankin saa aina tarvittaessa houkuteltua meikeillä ja koruilla esiin, hän on hyvin pirteä ja aina valmiina. Silloinkin, kun en itse jaksaisi olla.)

♡

Niin ja kiitos kaikille, kaikesta. Rakastan elämää vuosi vuodelta enemmän, mitä sitä valehtelemaan.

        Auringonvaloa jokaisen mieleen koko pimeän talven yli!

♡

P.S. Ohessa vielä kerran Antti Rastimon ottama Kirjasäätiön virallinen Finlandia-ehdokasmuotokuva. Sen myötä rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille, mikäli en sitä ennen satu tänne kirjoittamaan!

(c) Antti Rastimo