sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kesän ensimmäinen banaanikärpänen


Pidin eilen vapaapäivän. Pakko, oli varaa tai ei. Jumalakin lepäsi yhden päivän viikosta, en tosin tiedä olisiko kannattanut. Hän olisi voinut ehkä jatkaa projektiaan vielä muutaman viikon lisää. Enkä nyt vertaa tässä itseäni Jumalaan, mutta.
Jumalat sikseen, olin kirjoittanut itselleni muistiinpanon, että bloggaa minfosta ja siitä miten löysit lapsena monta vuosikertaa vanhoja Alibeja ja luit ne kaikki ja pelkäsit hysteerisesti pyöräkellarien naamariraiskaajaa, koska lukiessasi ne olit ehkä kymmenen ja muistit hyvin tapauksen ajalta, kun olit ehkä viisi ja vanhusnaamariin sonnustautunutta raiskaajaa etsittiin lööpeissä ja luit hoitopaikassa Alibia ja kysyit, mikä on raiskaus, mutta sillä kertaa olit harvinaista kyllä sen verran turvallisen aikuisen seurassa, että sinulle ei selitetty sitä liian seikkaperäisesti, vaikka saitkin lukea Alibia. Tuon muiston taustalla soi väkevästi sekä Kake Randelin että Matti ja Teppo.
No en todellakaan kirjoittanut itselleni tuollaista muistiinpanoa. Enkä sitä, että minulla on ollut viime aikoina pakkomielteitä kuunnella joitakin biisejä tieskuinkamontakertaa putkeen ilman erityistä syytä. Tai miten niin viime aikoina, on aina ollut, mutta kuitenkin. En sentään ole lähtenyt niin rankoille linjoille kuin "poikakaverini" kun olin hädin tuskin 13, joka oli nauhoittanut ysikympin kasetin täyteen pelkkää Wind of Changea. Scorpions on hauskaa musaa nykynäkökulmasta katsottuna, mutta vittu että vihaan sitä biisiä.

Niin niistä biiseistä nyt. Yksi oli taannoin Rihannan Bitch Better Have My Money, joka soi kuuntelemisen lisäksi ainakin kuukauden päässä, vaikka kukaan ei todellakaan ole minulle velkaa, olisikin. Toinen on ollut Stevie Wonderin Living For The City. Olen myös ajoittain kuunnellut repeatilla esim. Julma Henrin Easy Rideria melkein niinku 70206-biisiä vuosikymmen sitten, itsestäänselvistä syistä. Britneyn Work Bitch on jotain, mitä pitäisi kuunnella, koska on kosolti hommia, vaikka en tarvitsekaan hot bodya tai Maseratia 
per se. Niin tai jälkimmäisen voisin antaa myydä jollekin.
Kiireinen työvaihe siis, silti olen ehtinyt lukea tosi paljon kirjoja, mikä lienee järkevämpää välillä kuin lukea esim. just minfoa, päihdelinkkiä tai vauvafoorumeja vapaahetkinä ns. ironisesti eli vähemmän ironisesti kuin haluaisin. Siihen se alussa mainitsemani muistiinpano liittyi. Että kun on ollut Storytelia ja Bookbeatia, on tullut luettua kirjoja ne vapaa-ajat, mitkä yleensä selaa netissä kaikkea käsittämätöntä paskaa. Ei sillä, että en olisi silti ehtinyt shitpostaamaankin, mutta ei siitä sen enempää.
Alkoholiton, lapseton ja semisti ystävätön elämä takaa sen, että hypomaanisimpinakin työjaksoina jää aikaa tehdä jotain muutakin. Ja onhan se ollut nastaa esim. kävelylenkeillä, venytellessä, tiskatessa tai muuten vaan siivoillessa "lukea" kirjaa. On tullut myös luettua ja kuunneltua kamaa laidasta laitaan, sellaisiakin kirjoja, jotka muuten jäisivät kirjaston tai kaupan hyllyyn. Ja olen lukenut enemmän kohu-uutuuksia kuin koskaan, sillä yleensä olen ollut kirjastojonojen tai aletarrojen armoilla, jolloin on ollut aina vähän sellainen olo, että on vuoden jäljessä kirjallisista puheenaiheista. 
Enköhän silti ensi-ihastuksen jälkeen palaa taas lukemaan myös hädin tuskin kirjaston varaston pimeimmästä nurkasta löytyvää hämärää kamaa, mutta joo, 2018 löysin sähkökirjat. Olen aina ollut teknologian aallonharhalla.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Paradokseja


Yritän kirjoittaa ja kuunnella äänikirjaa samaan aikaan. Pidän taukoa sosiaalisesta mediasta, mutta saan viestejä, että tviittini on näkynyt Temptation Islandin lähetyksessä. Mikä olisi äärimmäisen noloa, jos jaksaisin vielä hävetä asioita ja yrittää olla cool. En jaksa, olen mikä olen.
Välillä on helpompi huudella asioitaan somessa puolitutuille tai tuntemattomille kuin puhua läheisille, ajattelen, kun tässä välissä kävin avautumassa kollegan sivulla tiesmonenko kaverin luettavaksi asiasta, josta puhun noin yleensä terapiassa.

Paitsi etten ole käynyt terapiassa vuosiin. Julkisen puolen palveluissa tuli seinä vastaan, eikä ole kiinnostanut alkaa selvitellä mitään Kela-korvattavaa yksityistä. Ei sillä, että olisi siihen varaakaan. Edes sen korvauksen kera, mikäli sellaista saisi. Jos on varaa käydä jossain, menen hierojalle, koska kirjailijana tarvitsen käsiäni ja hartioitani, ja tällä kolmeen suuntaan vinolla selällä ja fibromyalgialla selkäkipuja löytyy. Paitsi että luottohieroja/fysioterapeutti jäi eläkkeelle, enkä ole ehtinyt/jaksanut miettiä, mistä löytäisin vastaavan.

Muistan sanoneeni yhdessä haastattelussa pari vuotta ennen ekan kirjan ilmestymistä, että en ikinä puhuisi sairauksistani julkisesti. On helppo sanoa, mitä aikoo tehdä kirjailijana, kun on hädin tuskin 25 ja julkaissut muutaman novellin jossakin maakunta-antologiassa. Etenkin, jos yrittää miellyttää kysyjää, koska on nälkäinen ja epävarma. Sitä paitsi 2002 kaikki eivät vielä olleet viittä minuuttia julkisuudessa, netissäkin oltiin anonyymejä. Mitä sitä toisaalta selittelemään; puhun mitä puhun tai en puhu.

Minulla on kuitenkin rajoja, joita joku minun rajojani vierastava ylittää omalla kohdallaan. Siis mitä tulee julkisuuteen tai tähän itseäni etäisesti muistuttavaan autofiktiiviseen hahmoon, joka purskahtelee somessa ja on
asiallinen ja äärimmäisen tunnollinen työasioissa. En tietenkään kerro julkisesti, missä rajani menevät, koska se särkisi illuusion, jossa pyrin vaikuttamaan mahdollisimman avoimelta, ei kun tätä ei kai kannattaisi sanoa. Sanon silti. Näennäinen avoimuus on paras suojaväri.