maanantai 23. heinäkuuta 2018

Haarukat unessa ja Nick Cave Porissa


Yritin äsken etsiä netistä, mitä unet haarukoista tarkoittavat. Alitajuntani on ollut jotenkin niin ällöttävästi synkronisiteetissa länsimaisen kulttuurin ja psykoanalyyttisen syväpsykologian kanssa, että olen nuoresta iästä alkaen löytänyt unilleni pelottavan osuvat merkitykset tulkintaoppaista. Nyt ei mitään sinne päinkään, mikään ei osu.

Olen sanonut, että edellinen romaanini Viides vuodenaika oli projekti, jolla halusin manata omien demonieni lisäksi itsestäni ulos liiallisen kiinnittymisen länsimaisiin, psykoanalyyttisiin ajattelumalleihin. Ehkä onnistuin, koska uneni ovat olleet erilaisia kuin ennen.

Näin toissayönä unta Australiasta, mihin ei tarvitse etsiä syitä, vaikka jokin sivusto tarjosikin ”down under”-nimestä selityksen, että se on vihje, jonka mukaan pitäisi keskittyä enemmän alitajuisiin viesteihin. En usko, koska minulle tulee Down Underista mieleen DU, eli porilainen kauan sitten edesmennyt lihatiskiyökerho, jossa tuli biletettyä räkä poskella, mutta ei nyt mennä siihen.

Olen katsellut iltaisin ennen nukahtamista Australian MasterChefiä, millä varmasti on osuutensa. Asiaan vaikuttavat myös kuluneen kuukauden kolme koskettavinta kulttuurikokemusta: Nick Caven kaikkia henkisiä kerroksiani 
hyvällä tavalla järkyttänyt keikka Pori Jazzeilla muutama päivä sitten, Hannah Gadsbyn nauruun ja kyyneliin saanut Netflixin stand up -taltiointi Nanette ja Showtimen minisarja Patrick Melrose.

Kaikki kolme kietoutuvat toisiinsa mielessäni. Nick Cave ja Hannah Gadsby ovat australialaisia. Hannah Gadsby ja Patrick Melrose käsittelevät mm. lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Patrick Melrosella ja Nick Cavella on ollut nuoruudessaan heroiiniongelma ja niin edelleen. Tiedän tietenkin, että Benedict Cumberbatchin tulkitsema Patrick Melrose on käsikirjoitettu hahmo. Itkin silti. Olisin itkenyt, vaikka taustana ei olisi ollut kenenkään omia kokemuksia.

Sarja perustuu Edward St Aubynin omaelämänkerrallisiin kirjoihin, joihin en ole vielä tutustunut. Aion lukea Loistavan tulevaisuuden ja ehkä kääntämättömiä kirjoja englanniksi heti, jahka saan Sara Stridsbergin Valerie Solanasista kertovan Unelmien tiedekunnan loppuun. Ja pari muutakin kirjaa, esimerkiksi Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Katsoin viime yönä tiesmonennettako kertaa True Detectiven ykköskautta ennen nukkumaanmenoa Australian MasterChefin sijasta. En tiedä, mihin se liittyy. Tuntuu, että johonkin. Ehkä intensiivinen kirjoituskausi saa kaiken merkitystiheäksi.

Mutta vielä asiaan: Kyllä, Nick Caven & Bad Seedsien kiertue nyt, Hannah Gadsbyn Nanette ja Patrick Melrose -sarja liittyvät toisiinsa monin tavoin, mutta ehkä olennaisin yhteys on rikas tunteiden kirjo ja nopea, taitavasti rakennettu ja uskottava tunnetilojen vaihtelu äärilaidasta toiseen. Raivo, suru, herkkyys ja musta huumori ovat kaikissa läsnä yhdessä ja erikseen. Hitaista ristivalotuksista hypätään äkillisiin leikkauksiin, teemat ja tunteet kieppuvat spiraalina esiin uudestaan ja uudestaan joko vaimeampina, voimakkaampina tai muuntuneina. Kyse on jännitteen ylläpitämisestä ja kokonaisuuden rakentamisesta fragmenteista, siitä että pystyy pitämään palasista kiinni.
En muista, näinkö unta palapelista vai ajattelinko sitä.

Nick Cavella, Hannah Gadsbylla ja Patrick Melrosea esittävällä Benedict Cumberbatchilla on kaikilla esiintyjinä harvinaisen väkevä läsnäolon kyky. Se on minulle tärkeää sekä kulttuurin kokijana että tekijänä.


Ks.
♥ Nick Cave: koko tuotanto,
mutta etenkin juuri nyt Skeleton Tree ja Push the Sky Away
♥ Hannah Gadsby: Nanette, Netflixissä
♥ Patrick Melrose, minisarja, katsoin HBO Nordicista.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kesän ensimmäinen banaanikärpänen


Pidin eilen vapaapäivän. Pakko, oli varaa tai ei. Jumalakin lepäsi yhden päivän viikosta, en tosin tiedä olisiko kannattanut. Hän olisi voinut ehkä jatkaa projektiaan vielä muutaman viikon lisää. Enkä nyt vertaa tässä itseäni Jumalaan, mutta.
Jumalat sikseen, olin kirjoittanut itselleni muistiinpanon, että bloggaa minfosta ja siitä miten löysit lapsena monta vuosikertaa vanhoja Alibeja ja luit ne kaikki ja pelkäsit hysteerisesti pyöräkellarien naamariraiskaajaa, koska lukiessasi ne olit ehkä kymmenen ja muistit hyvin tapauksen ajalta, kun olit ehkä viisi ja vanhusnaamariin sonnustautunutta raiskaajaa etsittiin lööpeissä ja luit hoitopaikassa Alibia ja kysyit, mikä on raiskaus, mutta sillä kertaa olit harvinaista kyllä sen verran turvallisen aikuisen seurassa, että sinulle ei selitetty sitä liian seikkaperäisesti, vaikka saitkin lukea Alibia. Tuon muiston taustalla soi väkevästi sekä Kake Randelin että Matti ja Teppo.
No en todellakaan kirjoittanut itselleni tuollaista muistiinpanoa. Enkä sitä, että minulla on ollut viime aikoina pakkomielteitä kuunnella joitakin biisejä tieskuinkamontakertaa putkeen ilman erityistä syytä. Tai miten niin viime aikoina, on aina ollut, mutta kuitenkin. En sentään ole lähtenyt niin rankoille linjoille kuin "poikakaverini" kun olin hädin tuskin 13, joka oli nauhoittanut ysikympin kasetin täyteen pelkkää Wind of Changea. Scorpions on hauskaa musaa nykynäkökulmasta katsottuna, mutta vittu että vihaan sitä biisiä.

Niin niistä biiseistä nyt. Yksi oli taannoin Rihannan Bitch Better Have My Money, joka soi kuuntelemisen lisäksi ainakin kuukauden päässä, vaikka kukaan ei todellakaan ole minulle velkaa, olisikin. Toinen on ollut Stevie Wonderin Living For The City. Olen myös ajoittain kuunnellut repeatilla esim. Julma Henrin Easy Rideria melkein niinku 70206-biisiä vuosikymmen sitten, itsestäänselvistä syistä. Britneyn Work Bitch on jotain, mitä pitäisi kuunnella, koska on kosolti hommia, vaikka en tarvitsekaan hot bodya tai Maseratia 
per se. Niin tai jälkimmäisen voisin antaa myydä jollekin.
Kiireinen työvaihe siis, silti olen ehtinyt lukea tosi paljon kirjoja, mikä lienee järkevämpää välillä kuin lukea esim. just minfoa, päihdelinkkiä tai vauvafoorumeja vapaahetkinä ns. ironisesti eli vähemmän ironisesti kuin haluaisin. Siihen se alussa mainitsemani muistiinpano liittyi. Että kun on ollut Storytelia ja Bookbeatia, on tullut luettua kirjoja ne vapaa-ajat, mitkä yleensä selaa netissä kaikkea käsittämätöntä paskaa. Ei sillä, että en olisi silti ehtinyt shitpostaamaankin, mutta ei siitä sen enempää.
Alkoholiton, lapseton ja semisti ystävätön elämä takaa sen, että hypomaanisimpinakin työjaksoina jää aikaa tehdä jotain muutakin. Ja onhan se ollut nastaa esim. kävelylenkeillä, venytellessä, tiskatessa tai muuten vaan siivoillessa "lukea" kirjaa. On tullut myös luettua ja kuunneltua kamaa laidasta laitaan, sellaisiakin kirjoja, jotka muuten jäisivät kirjaston tai kaupan hyllyyn. Ja olen lukenut enemmän kohu-uutuuksia kuin koskaan, sillä yleensä olen ollut kirjastojonojen tai aletarrojen armoilla, jolloin on ollut aina vähän sellainen olo, että on vuoden jäljessä kirjallisista puheenaiheista. 
Enköhän silti ensi-ihastuksen jälkeen palaa taas lukemaan myös hädin tuskin kirjaston varaston pimeimmästä nurkasta löytyvää hämärää kamaa, mutta joo, 2018 löysin sähkökirjat. Olen aina ollut teknologian aallonharhalla.