Hauskaa kuin hautajaiset tai pino halkoja

Jalkaleikkaus ei käsittääkseni tarkoita sitä, että minulta leikattaisiin jalkaa irti. Tai päätä. Teen silti epävirallisen testamentin ja hautajaistoiveet aina jopa pienehkön toimenpiteen takia. Kuten viisaudenhampaan poiston. En omista mitään, mutta muuten vaan.
    T: Drama Queen Kuisma. Toivottavasti leikkauksesta toipumisen jälkeen vähemmän Quasimodo-Kuisma, jos vaikka ontuminen lakkaa. Olisi yksi kahdestakymmenestä oireesta/sairaudesta/oireyhtymästä hoidettu. Tosin vasta toisen jalan suhteen.

Välillä tuntuu, että olen oppinut muutamassa vuodessa tosi-tv:stä enemmän kuin tuhannesta kirjasta. Koska en esitä väitteelleni mitään perusteita, se jää latteaksi. Huonot tv-sarjat kelpaavat myös. 
    Olen ääri-ihminen. Luin lehdestä. Joko vanhoja taide-elokuvia tai kunnon paskaa. Ei mitään siltä väliltä. Enkä diggaile asioita (enää) ironisesti; jokin joko viihdyttää tai sitten ei. Mitä väliä miten tai miksi. Muistan ajatelleeni samaa lukiessani teini-ikäisenä Kalevalaa vessassa. Hupiini. Olen niitä ihmisiä, jotka kylässä katoavat ensimmäisen julkaisun taa, koska kaupan kanta-asiakaslehti nyt on vaan niin kiinnostava.
    Kenties sille on syynsä, että kohkaan usein kuinka kannattaa varoa mitä diggailee ironisesti, koska jossain vaiheessa huomaa diggailevansa sitä tosissaan. Sama pätee niin koko Helena Blavatskyn tuotannon lukemiseen kuin Bravo-kanavan Perfect Housewives -imperiumin joka solun kyttäämiseen. Mieheni auttoi minut tosin viinan lisäksi irti Kauniista ja Rohkeista sekä Seiska-lehdestä jo vuosia sitten. Se oli kaunis teko. Olin diggaillut kaikkia niitä ironisesti vähän turhan kauan.
    En tiedä onko nykymeno täysin absurdia, vai tuntuuko se siltä vain länsimaisen sukupolvi X:n edustajasta vuonna 2013. Ainakin koen oloni juuri nyt hyvin epäsuomalaiseksi, koska en seuraa (enää) kumpaakaan, jääkiekkoa tai Euroviisuja. Kuten aikaisemmin kirjoitin, jokin joko viihdyttää tai sitten ei.

Terapeutti kysyi taannoin, olenko kesäihmisiä. Vastasin: - En. Sitä seurasi ainakin seitsemän minuutin hiljaisuus. Terapeutit, jotka pitävät kelloa näkyvillä, ovat melkein yhtä ärsyttäviä kuin ne, jotka ovat piilottaneet sen asiakkaalta.

It's My Party and I'll Cry If I Want To

Pari päivää sitten koin hetkellisen mielenhäiriön: kaikki oli jonkin aikaa todella hyvin. Eikä kyse ollut migreenin aiheuttamista esioireista, joista yksi on perusteeton euforia. Uuden tarinakyhäelmän (vielä heppoiset) raamit tuntuivat fantastisilta. Nautin jopa auringonvalosta. En tuntenut inhoa läheskään kaikkia ihmisiä kohtaan. Tulevaisuuskin näyttäytyi jokseenkin mielekkäänä. Ja musiikki kuulosti paremmalta kuin kuukausiin. 
    No okei, valehtelin alussa, kyse oli todennäköisesti vähän epätyypillisemmän ja laimeamman migreenin alustuksesta, jonka ansiosta ajauduin lueskelemaan netistä niin sekavia sivuja niin laajalti, että olisi voinut kuvitella minun harkitsevan seuraavaa siirtoa Ultran kolumnistina. Sen jälkeen uni tuli väliin. 
    Herättyäni hienot työsuunnitelmat tuntuivat typeriltä. 
    Ja vitutti. 
    
Tänään vituttaa vielä enemmän. Eikä edes se, mikä viime aikoina on aiheuttanut eniten harmia, eli ajautumiseni jonkinlaisen Mielevä hidalgo don Quijote Manchalaisen asemaan, vaan PMS. Joka vituttaa siksi, että silloin vituttaa. Olen turvonnut ja kiukkuinen ja bonuksena jalka on perkeleen kipeä. Sen lisäksi minulla on fibromyalgikoille tuttu saunakrapula. Mitäs läksin, tiedän, mutta pitää käydä saunassa vielä kun voi. Leikkaukseen ei ole enää pitkä aika. Sitä ennen ehtii olemaan ainoastaan PMS, migreeni, menstruaatio, migreeni ja pari stressaavaa päivää.
    (Ajattelin nuorempana että kuukautisista puhuminen on feminististä, siksi se on jäänyt tavaksi. Pahoittelen.)

Huomenna voin rauhassa juhlia fibromyalgiapäivää, koska äitini on matkoilla ja isoäidit manan majoilla. En myöskään itse ole äiti, ja anopin luona käytiin pullakahvilla jo eilen.

P.S. Tuohon yhyy-kohtaan olisi ollut tyylikästä lopettaa, mutta pakko jatkaa. Kertoakseni että romaanikässärin rakennustyömaalla on vakavasti otettava työnimi jo tässä vaiheessa, mikä on harvinaista. Juuri nyt tuskailen henkilöjen nimien kanssa. Otan, ja olen kaikissa romaaneissani ottanut ne etymologioineen jne. vähän turhankin vakavasti. Vakava mikä vakava. Korvaan sen olemalla kotioloissa välillä turhankin Pulttibois-henkinen. Se on toinen kärsimyskertomus, jota ei kerrota koskaan toiste, vaan ainoastaan jätetään kertomatta. 

P.P.S. Jos olet jostain perverssistä syystä kituuttanut tämän bloggauksen läpi tänne asti, olet luultavasti huomannut, että ei minua varsinaisesti edes vituta. Ja sekin vituttaa vähän. 

Frida Kahlon itsemurha

Otsikko on harhaanjohtava. Se on vain yksi hakusanoista, joilla joku on päätynyt blogiini. 
Otsikko on vain osittain harhaanjohtava, koska kokosin muutamista hakusanoista runosen. Samalla rivillä olevat ovat autenttisia hakuja, välimerkit olen lisännyt itse. 

✰

Virkkaava tyttö unessa

Uskomattoman kaunis nainen.
Asfaltin harmaat hiukset,
kirjan hahmoihin kiintyvä,
säkenöivä ihminen,
asosiaalinen persoonallisuus,
aurinkoihottumaa,
Marilynin perse.

Hullu naapuri hakkaa vasaralla
maailmanlopun jälkeen,
hurme ja veri, vaahtera.
Kenen aika 
sateisten päivien jälkeen?
Miten teen maitopurkista lintulaudan?

Koira kisakatsomossa, 
laihduttajan paras ystävä. 

Tuuli katupölyä, 
sanat 
ruohoa lunta,
yön valtakunta.

The Times They Are A-Changin' – Muutoksista uusiin alkuihin

Sataa. Hyvä päivä siivota. 

    Kirjoitin viimeksi tänne etten tiedä koska minulla on leikkaus. Sain ajan sen jälkeen lähes välittömästi. Se on tuossa kesän korvalla. Mikä tarkoittaa sitä, että kesä menee toipuessa ja seuraavaa romaania kirjoittaessa.

Kirjallisiin kuulumisiin liittyy, että en ole enää paikallisen sanomalehden taidekriitikko enkä kolumnisti. Paljon julkisuudessa olleet avustajasopimukset saavuttivat nimittäin vihdoin viimeisimmätkin peräkylät. Moni on tehnyt piilossa – yksin omaatuntoaan punniten kantokorvet, saamatta sädekehää tai gloriaa. Omat syyni ovat osin samat, osin toiset kuin em. henkilöllä, mutta en usko että se on kovin kiinnostavaa. Ainakaan tässä yhteydessä.

    Joka tapauksessa, seitsemän vuotta Satakunnan Kansassa opettivat minulle uskomattoman paljon, esimerkiksi kritiikin luonteesta ja tiivistämisestä. Kaikki kiitos kulttuuritoimitukseen, että sain tehdä säännöllisesti töitä heille näinkin kauan!

    Olen koko ajan tehnyt satunnaisesti myös muita lehtijuttuja sinne sun tänne novelleista artikkeleihin. En halua luopua lehtikirjoittelusta kokonaan, koska se on miellyttävää vastapainoa fiktiiviselle romaanitaiteelle. Samalla tulee otettua selvää asioista, jotka muuten jättäisi puolitiehen, ohkaisen ajatuksen tasolle. 

Vinkkaus: olen monipuolinen kirjoittaja, minulle saa tarjota töitä. Yhteydenotot: hannariikka.kuisma ät hotmail.fi

    

Itse herkeän asian suhteen aktiiviseksi vasta syksyllä. Aion viimeistään silloin tarkastella mitä ja minkälaisia suomenkielisiä lehtiä kaiken kaikkiaan onkaan. Kirjailijan tulot valuvat joka tapauksessa pienistä puroista, joten olen kiinnostunut myös pienemmistä lehdistä. Kenties vaihtelu virkistää. Horisontin laajentaminen ei ole huono asia, koska se mitä tekee vaikuttaa siihen mitä on, halusi tai ei. 

    Saas nähdä, punnitsen asioita kesän fyysisen toipilasajan ja henkisen romaanikäsikirjoitukselle omistautumisen jälkeen. Mitä kesään tulee, onneksi pystyn kirjoittamaan miniläppärillä sängyssäkin. Se on uusimmassa romaanissani ainoa täysin autobiografinen asia, minkä myönnän. 

    Mistä saankin aasinsillan siihen, että maaliskuussa ilmestynyt Valkoinen valo on saanut toistaiseksi melko vaatimattomasti huomiota. Tiedän yhden syyn siihen, mutta se on tarina, joka kerrotaan joskus toiste. Tai jätetään kertomatta. Aika näyttää. Enkä valita, koska tähän mennessä niin ammattimielessä kuin harrastuksena lukeneiden kommentit ovat olleet pääosin positiivisia. 

    Kaiken lisäksi Valo on ulkona vasta toista kuukautta, joten mitä tahansa voi vielä tapahtua. 

Mielen aurinkoa itse kullekin!

Sour Times a.k.a. Escape Or Die

Olisi monesta jutusta Asiaa. Yhdestä paljon, toisesta detalji jos toinenkin, kolmannesta ainakin muutamia sivuhuomioita. En voi kirjoittaa julkisesti vielä yhdestäkään. Kyse ei ole siitä, että minulle olisi tulossa jotakin huippudiilejä, joista en saa toistaiseksi ilmoittaa. Pikemminkin päinvastoin. 

Ainoa vaihtoehto selvitä nyt sen seitsemännestä epäonnesta on kulkea omia omituisia reittejään eteenpäin, välittämättä missä massan talloma tie menee. En jaksa enää pudota käärmeiden täyttämiin ansakuoppiin, antaa päälleni sataa lokinpaskan lisäksi mädäntyneitä linnunraatoja. Nähdä liskojen kasvoja hymyilevien naamarien takaa. 

Pakenen nilkuttamaan takaisin kiemuraisille poluille ja pimeille kujille. Kenties hankalia taivaltaa, mutta ainakin tunnen ne.

Pitäisi saada uusi tatuointi suunniteltua, jotta voin käydä varaamassa ajan. Mikäli nyt teen sen ennen yhtä leikkausta. Riippuu koska leikkaus on. 

Ennen kaikkea pitäisi keskittyä ongelmien ja takaiskujen sijasta lähinnä uuden romaanikässärin langanpätkiin. Ja terveyteen. Ja parisuhteeseen. Kotiin, tähän, nyt. Ei johonkin ehkä joskus tuolla jossain.

Ei pitäisi, vaan pitää.

Huomioita arjesta

I: Tajusin vasta virkatessani ostaneeni lankaa, joka on täysin kastemadon väristä. Vihaan kastematoja. Toivoisin vihaavani niitä niiden itseriittoisuuden takia, koska ne voivat lisääntyä itsensä kanssa jne., mutta tosiasiassa vihaan niitä vain koska ne ovat rumia ja haisevat pahalta, kun on satanut.

II: Johonkin esineeseen kertynyt pöly saattaa tietyssä valaistuksessa näyttää samanlaiselta kuin homeen päälle kasvava nukka. Migreenin esioireisiin kuuluu aistien ylikorostuminen ja outojen, pienten asioiden havaitseminen, jotka tietoisuus tavallisesti sivuuttaa. Lisäksi havainnot saavat synesteettisiä sivumerkityksiä kuin kirjallisuuden huonoissa huumekuvauksissa. Itse arvostan pään sekoituksen sijasta nykyään mitä tahansa, mikä selvittää ajatuksia. Epäilen pudonneeni lapsena hallusinogeenipataan. Migreenilääke poistaa pääkivun, mutta se on toissijaista verrattuna siihen, että se selvittää pään. Hetkeksi.

III: Luin netistä, että on satanut lunta. En tiedä onko täällä, koska en ole avannut verhoja. Enkä avaa.

IV: Viime yön uni oli saanut vaikutteita jonkun toisen kertomasta unesta. Olen liian usein unissani paikoissa, jotka ovat sekoitus taidenäyttelyä ja ruotsinlaivaa. Näin kolmekymmentä vuotta pelkkiä painajaisia. Nykyään olen unissani enemmän läsnä ja vähemmän avuton. En tiedä onko syynä erakkouden aiheuttama sensorinen ja sosiaalinen deprivaatio, vai se, että olen ollut jo kauan niin selväpäinen kuin ilman päihteitä pystyn. Mieleni toimii muuten niin, että se saattaa kostaa tämän kirjoituksen ja näyttää painajaisia seuraavan kuukauden.

V: Tuunaan kahviani huolestuttavan usein vaniljauutteella, kardemummalla, kaakaojauheella, kermalla jne. Ja mikä pahinta, olen ihastunut erään kahvilan espressolatteen. Jos tämä jatkuu kauan eikä ole ohimenevä vaihe, minun on määriteltävä identiteettini kokonaan uudestaan. Koska jos on kaksikymmentä vuotta ollut "mustaa kahvia, vähän maitoa"-ihminen, joka on naureskellut erikoiskahveille ja pitänyt niitä hienosteluna, tästä saattaa vielä kehittyä identiteettikriisin tasoinen ongelma. Onneksi olen kuitenkin yhä 90% kahviajastani "kahvia, vähän maitoa"-ihminen. Okei, olen pari kertaa ollut "vähän maitoa"-kasvissyöjän sijasta täysi vegaani ensin vuoden, myöhemmin puolitoista. Silloin en tietenkään sallinut itselleni edes sitä paria ruokalusikallista lehmänmaitoa, jolloin se oli mustana tai sakkautuvalla soijamaidolla, mutta anyways. Ai niin, jonain päivänä viime viikolla kahvimaito oli loppu ja laitoin kahviin vähärasvaista soijakaakaota. Se ei sakkautunut ollenkaan, vaan käyttäytyi melkein kuin utaremaito. Note to yourself: palaa tähän. 

VI: Valoa alkaa olla taas liikaa. Kauhu on alkanut.

VII: Kun yritän olla hauska, kukaan ei naura. Kun olen vakavissani, ihmiset luulevat minun vitsailevan.

Your Own Personal Jesus

Minun piti kirjoittaa pääsiäiseksi tänne jotakin Jeesuksesta. Vaikeampaa kuin kuvittelisi. Käsitteleepä häntä ihmisenä tai ihmeenä, juttuun livahtaa liian helposti sellainen sävy, että tulee käyttäneeksi Jeesusta keppihevosena omalle sanomalleen. Mikä se kullakin on. Minun tapauksessani vaikkapa köyhien, syrjäytyneiden ja kärsivien puolustaminen. Se sisältää jo sinänsä vastakkainasettelun, suhteessa rikkaisiin ja hyväosaisiin. Silloin ollaan jo väärillä vesillä siitä näkökulmasta, josta minä halusin tällä kertaa kirjoittaa. Hurskastelusta ja Jeesuksella ratsastamisesta. Kuitenkin rakkaudesta, en vihasta.

Ei ole kovinkaan merkityksellistä kenenkään muun kuin minun kannaltani mihin tai miten uskon, mutta sen verran voin sanoa, että ateisti en ole. Löyhästi ja erittelemättä, olen kai jonkin sortin panteisti. Mutta uskon. Se on joskus olennaisempaa kuin kysymys mihin.

P.S. Suosittelen Jonas Gardellin kirjaa Jeesuksesta, Om Jesus. Siinä on sanottu kaikki aiheeseen liittyvä paljon paremmin kuin minä koskaan osaan.