perjantai 4. marraskuuta 2016

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Istuin 2008 kesällä suuresti ihailemani kirjailijan Päivi Alasalmen kanssa aurinkoa tulvivan päivän Yyterissä: hiekkaa, vettä ja valoa. Hän oli juuri lukenut ensimmäisen romaanini, Käärmeenpesän, ja tiesi suunnilleen millaisia aiheita käsittelen. Hän kysyi, olenko lukenut Lenore Terrin Suden lapset. Olin, monta kertaa. Ja paljon muutakin aihepiiristä. Seuraavaksi hän kysyi, että milloin aiot kirjoittaa romaanin naisesta, jonka persoonallisuus on jakautunut traumataustan takia. Ajatus jäi itämään.
Viime kesänä sitten lähetin hänelle meilin, että nyt on valmista.
Siinä välissä kirjoitin yhden julkaisemattomaksi jääneen fantasiakäsikirjoituksen, josta olen jo kertonut toisaalla ja pari romaania.

Nyt tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Esikoiseni, novellikokoelma Elinkautinen oli lapsuuden, nuoruuden, angstin, väkivallan ja kuolemanpelon purskahdus. Siitä ja Käärmeenpesästä tähän on tapahtunut spiraalin ympyrä, ouroboros, käärmeistä puheen ollen. Ja nyt olen taas uuden syklin alussa. Tein Samhain/Hallow'een-yönä perinteeksi muodostuneen usean erilaisen pöydän tarot-tulkinnan, ja jokaisessa keskeiseksi kortiksi nousi Torni, järisyttävä muutos. Ei ollenkaan pelottavasti, sillä sitä ympäröivät tasapainottavat tekijät, minkä tavallaan jo tiesinkin, koska proosallisimmillaan tarokkien kanssa vehkeilyn voi nähdä psyykkisenä peilinä, josta silloin tällöin tarkastelee, missä itse menee.

Olen sanonut, että tämä uusimpani, Viides vuodenaika on täysin itsenäinen, mutta temaattinen epävirallisen trilogian päätösosa, jota edeltävät Sydänvarjo ja Valkoinen valo. Viides vuodenaika tekee ruumiinavauksen sille taiteellisen ihmistutkiskelun prosessille, mikä matelee kaikkien aiempien romaanieni taustalla. Se on syväsukellus psyyken Mariaanien hautaan, sinne, mitä ensimmäinen valtakunnallisesti omalla nimellä julkaistu novellini Täysikuu hipaisee. Kirjoitin sen muuten pian 15 vuotta sitten. Trauma ja dissosiaatio, toisiinsa kietoutunut sanapari. Onko Viides vuodenaika (post)moderni tarina hullusta naisesta ullakolla vai jotain muuta? En tiedä, muut arvioikoot sen. 

Luin taannoin Pauliina Vanhatalon Keskivaikean vuoden, joka kertoo masennuksesta koruttomasti ja arkisesti, tavalla, joka masennusjaksojakin kokeneena oli minulle raikas lähestymistapa, koska vaikka yhteydessäni on käytetty kaunokirjallisuuden kohdalla jopa inhorealistin leimaa, olen todellisuudessa kaunosielu, joka pyrkii näkemään kaiken elämässään jotenkin dramaattisena ja kohtalokkaana, täynnä merkityksiä. Tiedän masennuksen arkisen karuuden paremmin kuin haluaisin, mutta silti puen sen helposti allegorioiksi ja metaforiksi tai jonkinlaiseen runolliseen, goottilais-romanttiseen kaapuun.
     En niinkään kirjoissani tai muiden ihmisten kohdalla, mutta mitä itseeni tulee; voi kauhistus kaikkia paperipäiväkirjoihin askartelemiani tilityksiä vuosien varrelta... No mutta, selviytymiskeino sekin. 

    Sivumennen sanoen, tulee olemaan haasteellista palata Viidennen vuodenajan jälkeen jonkinlaiseen brutaaliin ja koruttomaan tyyliin, kylmään betoniin an sich. Siihen, mistä tavallaan aloitin. Mutta siitä lisää vuoden parin päästä...

Viimeksi luin kuitenkin kirjan Viisi naista sata elämää - tarinoita dissosiaatiohäiriöstä. (Vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että siinäkin toistuu sana viisi, alitajunta on mielenkiintoinen, ja torjunta, etenkin jos sen tutkimisen parissa on kuluttanut viimeiset vuodet ja se iskee sittenkin, takavasemmalta.) Kun Viisi naista ilmestyi keväällä, heräsi sekä mielenkiinto että innostus: vihdoin asiasta puhutaan. Se on terapiakirja, traumakirja, kaunistelematon kuvaus siitä, miltä sen kirjoittajista tuntuu elää dissosiaatiohäiriöiden kanssa. 

Mitä kaunokirjallisuuteen tulee, Suomessa sen historiassa voisi ajatella Maria Vaaran terapiavärittyneen, mutta kiehtovan proosan olevan harvoja esimerkkejä, jossa mielen sairautta käydään läpi sisältä käsin. Toki on muitakin, kuten Tiina Pystysen Häpeähäkki ja tämän kirjoituksen aihepiiriä eli dissosiatiivista identiteettihäiriötä käsitellyt Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen, joka olisi ansainnut enemmän huomiota. 
Viidennen vuodenajan kirjoitin tosin ainakin tietoisella tasolla em. vaikutteista vapaana, luin sitä kirjoittaessani kaikki käsiin saamani naisten kirjoittamat viktoriaaniset romaanit ja novellit ja uusiokierrosta syvyyspsykologiaa sekä psykiatrisia, kulttuurisia, lääketieteellisiä ja historiallisia tietokirjoja psyykkiseen traumaan liittyen, kuinka sitä on tulkittu menneisyydessä, miten evoluutio lurkkii tässäkin ihmisaivojen toiminnan taustalla jne. Löytäen jälkimmäisistä mm. sen, että lapsuuden seksuaalinen riiston oireet ja jopa aivokuvat vielä aikuisena ovat identtisiä sodassa posttraumaattisen stressihäiriön saaneiden, kidutettujen sotilaiden oireiden kanssa. Ei ihme, että jotkut sanovat viiltelyarpiaan sotavammoiksi. 

Viides vuodenaika ei aiheesta huolimatta päällisin puolin muistuta Viittä naista, ilmiasu on niin erilainen. Ensinnäkään se ei ole sellaisenaan autobiografinen, ei edes autofiktiivinen. Minulla on kokemusta mielenterveysongelmista, mutta Lunan hahmo ympäristöineen ja taustatarinoineen ei ole minun tarinani, pintatasoja varioiden monen on. Tein heti tekijänkappaleet saatuani kirjavaihtarit Viisi naista, sata elämää -projektin tyyppien kanssa, eli siis lähetin heille oman Viiteni ja sain heidän kirjansa. Sen lukeminen oli sekä kiinnostava että vahva kokemus. Alkupuolella psykiatri Anssi Leikola kirjoittaa esim.  tarpeeksi kansantajuisesti mistä dissosiaatiohäiriössä on kysymys.

Kunpa Viisi naista, sata elämää saisi sen kieliasultaan helpon lähestyttävyyden vuoksi paljon lukijoita, sillä en usko, että yleistietoon vieläkään kuuluu mikä dissosiaatiohäiriö edes on, saati sen vakavin muoto, tertiääriseen dissosiaatioon liittyvä dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Se lienee ihmisille yleisesti tutuin elokuvien sarjamurhaajana, jonka Mr Hyde -puoli tappaa talossa ja puutarhassa. Raamattujengeille Legio taas kertoo nimensä mukaisesti kyseessä olevan minuuden pirstaloitumisen sijasta riivaajaporukan.

Kieliasu voi olla helppo, mutta kirjan tositarinat eivät sitä sisällöllisesti ole. Viisi naista, sata elämää on rohkea, koska se kertoo tarinoita, joita psyykkisesti terveet ihmiset kuulevat yleensä erilaisessa kontekstissa. Eli lähinnä Alibi-tyylisessä uutisoinnissa, jossa graafisesti kuvaillaan läheistensä murhaamaksi tulleiden lasten helvettiä ennen kuolemaansa.  Viidennen vuodenajan eräs teema oli sitä yli kolme vuotta sitten aloittaessani, että on paljon Pikku-Eerikoita ja Baby Petereitä, jotka ovat jääneet henkiin, mutta heidän ääntään ei kukaan kuule. Eikä se ole lainkaan niin poikkeuksellista kuin monet kuvittelevat. Lastensuojelu toimii toki varmasti paremmin kuin 1900-luvulla, jolloin insesti oli 90-luvun hetkellistä lööppihysteriaa luk.ott. tabu ja lasten pahoinpitely laillista vuoteen 1984, mutta taannoinen Oulun tapaus osoittaa, että ei silti, ei vieläkään. Sitä ei haluta nähdä. Lapselle tehdään abortti 11-vuotiaana ja kukaan ei herää. Mistä se johtuu? Paljonko on tarinoita, joista kuulevat vain terapeutit ja vertaistukiryhmät. Ja hekin joskus kymmeniä vuosia myöhemmin. Miksi? Mm. siksi, että pelot ja uhat ulkoistetaan tuntemattomiin, kun pahin yleensä tapahtuu niin kauhistuttavan lähellä, että niin liki ei edes näe.

Viisi naista, sata elämää sai minut kyyneliin. Kirjoittajat ovat uskomattoman rohkeita. Olin hyvin iloinen kuullessani, että heillä oli piste Helsingin kirjamessuilla, jossa he olivat kertomassa aihepiiristä. Mitä minuun ja taiteellisiin prosesseihini tulee, kirjan lukeminen oli eräänlainen päätepiste sille vuosien projektille, minkä tulos Viides vuodenaikani on. Näiden kahden kirjan rinnastaminen on myös hyvä esimerkki siitä, mistä mainitsin ylempänä Vanhatalon Keskivaikean vuoden kohdalla. Kuinka samaa asiaa voi kuvata samalla intensiteetillä täysin eri näkökulmasta ilman, että kumpikaan tapa olisi väärä. Toki Viides vuodenaika kertoo muustakin, ja siinä on kielellisiä, rakenteellisia ja juonellisia kokeiluja, joista harvoin julkisuudessa tänä romaanin Yhden Aiheen valtakautena puhutaan, kuten viittäsataa sivua kurottavassa kunnianhimoisessa romaanissa voi olettaa olevankin, mutta kuitenkin. Fiktio ja fakta, tosi ja epätosi, ei mikään aito ole epätotta, vaikka se ei olisi sellaisenaan totta.

Sivumennen sanoen, toivottavasti saan elää niin kauan, että ehdin kirjoittaa joskus autofiktiota jotakin satunnaista juttua enemmän (ks. Hullu akka, Like, jossa jätän silti auki portin, että se on täyttä fiktiota, eli en myönnä mitään). Toistaiseksi kuitenkin jatkan piileskelemistä rivien väleissä ja sanojen katveessa, kuten kaunokirjallisuudessa on tavallista. Siihen luulen teosteni tavallisuuden jäävänkin. Mutta olen minä siellä, mustien merkkien väleissä. Tauoissa, siinä, mikä jätetään sanomatta.





Lisää postauksen aiheesta esim. sivulla Trauma ja dissosiaatio ja dissociation.fi



1 kommentti:

  1. Vaiheet. Ympyrän sulkeutuminen, uuden vaiheen alkaminen. Mullakin on sellainen kohta meneillään juuri nyt. Siihen liittyy jotain huikeaa, ehkä muutos on tuo tarot-korttien torni tosiaan: näköalapaikka.

    VastaaPoista