Läskistä, abjektista ja vielä lisää ironisesta diggailusta - eli Dr. Philin pimeämmällä puolella

Piti kirjoittaa blogiin heti koneen avattuani, mutta ajauduin ensin kommentoimaan toisen kerran pitkähkösti Teemu Helteen Romaanihenkilö ei käy paskalla -postaukseen.
Koska olen eri mieltä. Ja taas toisaalta täysin samaa mieltä, kuten jälkimmäisen vastaukseni lopusta huomaa.

Eritteistä, toiseudesta, mentaalihygieniasta, jungilaisesta varjosta ja pimeistä puolista puheen ollen: vietin aamun lukien Lenore Terrin teorioita tukahdutetuista muistoista, jatkaen omiin mielleyhtymiini, kuten että läski (eli kulttuurin määrittämä ylimääräinen rasvan määrä ihmisessä) on jo pitkään ollut abjekti, johon ulkoistetaan kaikki elämän hankaluudet ja hämäräsolmut. Jos laihdun niin ja niin monta kiloa, niin kaikki muukin paha lähtee pois. Ja että ehkä jotkut eivät alitajuisesti halua laihtua, koska tietävät salaa itseltään, että ns. ylimääräinen kehossa on todellisuudessa ylimääräistä mielessä tai elämässä, jonka joutuisi myöntämään jos pääsisi tavoitteeseensa, joka on jotenkin karmiva sana: ihannepainoonsa.
    Sen jälkeen mietin sitä, että kuinka kieroutunutta on, että yks mun kaveri ajatteli noin jo 9-vuotiaana, että rakas jumala, jos en olisi läski niin, jos vaan laihdun, niin... Se päättyi siihen, kun hän ensimmäisen kerran elämässään "onnistui" lapsena alkaneessa laihdutuskuurikierteessä ja 17-vuotiaana anorektikkona tajusi, että on onnettomampi kuin koskaan. 
    Ei se itse asiassa päättynyt siihen, mutta ainakin toimintaan tuli tuolta osin rationaalisuus mukaan. Toisaalta, älyllistäminenkin on defenssi. Samoin kuin projektio. Mistä tulikin mieleeni, että mitenköhän kaverillani nykyään menee? Kuulemma vaihtelevasti, mutta ainakin kaikkien erilaisten syömishäiriöiden muotojen jälkeen hän väittää, että se osa elämää on suht hallussa.

Mutta kavereista omaan aamuuni. Mieheni huuteli keittiöstä jotakin vitsikästä. Kun hän toi kahvia, sanoin mietteliään näköisenä: - Hitsi me ollaan erilaisia aamuihmisiä. Sä niinku hölmöilet ja mä täällä vaan mietin niin sanotun läskin kollektiivista abjektiutta.
    Mies saattoi yskäistä ennen kuin sanoi: - Niin just. Ja vartti sitten sä puhuit siitä kuinka sun pitäis alkaa julkkisbloggariksi.

Niinpä. Ja minkä julkkisbloggarin maailma minussa menettääkään. Minusta tulisi ehkä tosi hyvä Suomen Perez Hilton. Aamulla (jonka itse kuvittelin muodostuneen lukemisesta ja syvällisestä pohdiskelusta) pohdiskelin ääneen esim. sitä, että miksi en kirjoita siitä kuinka outo kuono Jon Bon Jovilla on nykyään mahdollisten plastiikkakirurgisten operaatioiden jälkeen. Ja Mikko Alatalo, voi Mikko Mikko. Mikä se nenäjuttu oli Juicen kuoleman aikoihin? Nojoo. Ehkä pitää vähän vielä petrata ennen kuin suunnittelen uutta uraa.
    Sitä paitsi olenhan päättänyt, etten enää diggaile mitään ironisesti. Koska kaikki mitä tekee, muuttaa ihmistä. Olen liian monta kertaa nähnyt kuinka joku diggailee jotain ironisesti ja huomaa jonkin ajan päästä olevansa imaistu sisään johonkin kulttiin. Silleen, että onhan toi Rikoo on riskillä ruma itse asiassa oikeesti melko menevä ja hauska ralli. Tai että aloittaisi ironisena julkkisbloggarina, ja huomaisi jonkun vuoden päästä olevansa Seiskan viihdetoimittaja. Tosissaan.
    Vähän vakavammin: uskon ihan oikeasti siihen, että ns. viileän etäisyyden pitäminen on lopulta melko hankalaa, pitkällä tähtäimellä. Aika moni tuntee jonkun nuorena jonkin sortin taiteilijaksi halunneen, joka meni porvarillisiin päivätöihin vain "vähäksi aikaa", ikään kuin välivuotta pitämään. Ja sitten onkin jo eläkkeellä. Eikä se oikeastaan edes haittaa enää, koska itse asiassa kesäteatterissa käyminen on ihan kivaa, nää näytelmäthän on hei oikeesti hauskoja jne. Vaikka aluksi sinne oli pakko mennä, koska "tiedäthän sä meidän pomon".
    Mistä tuli mieleen, että kuinka moni ns. tosimies käy teatterissa verukkeella muija pakotti, koska ei kehtaa myöntää että pitää jutusta itse. Kun taas toisaalta tietynlaiset naiset usein tyttöystävävaiheessa esittävät (tai luulevat itsekin) pitävänsä konsolipeleistä tai miehen kuuntelemasta rock-musiikista, kunnes asemansa vakiinnuttamisen jälkeen jankuttavat miten lapsellista toi on hei, aikuinen mies jne jne.

Jos tällä postauksella jotain sanomaa on, niin se, että älkää esittäkö. Koska olette ainutlaatuisia ja juuri tarpeeksi hyviä ja kiinnostavia ja puoleensavetäviä sellaisena kuin olette. Ihmisestä tulee ruma, kun se on olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa on. 
(Paitsi jos kokee todellisen minänsä olevan esim. pedofiili-raiskaaja-sarjamurhaaja: älä ole "oma itsesi", hanki apua.)

P.S. En kirjoita tätä tuonpuoleisesta, eli leikkaus meni siltä osin ok. Jos en parantunut, niin en siis kuollutkaan. Mahdolliset huonot ja sekavat nettikirjoitukset laitan toipilasajan piikkiin.