Yritän
kirjoittaa ja kuunnella äänikirjaa samaan aikaan. Pidän taukoa
sosiaalisesta mediasta, mutta saan viestejä, että tviittini on
näkynyt Temptation Islandin lähetyksessä. Mikä olisi äärimmäisen
noloa, jos jaksaisin vielä hävetä asioita ja yrittää olla cool.
En jaksa, olen mikä olen.
Välillä on helpompi huudella asioitaan somessa
puolitutuille tai tuntemattomille kuin puhua läheisille,
ajattelen, kun tässä välissä kävin avautumassa kollegan
sivulla tiesmonenko kaverin luettavaksi asiasta, josta puhun noin
yleensä terapiassa.
Paitsi etten ole käynyt terapiassa vuosiin.
Julkisen puolen palveluissa tuli seinä vastaan, eikä ole kiinnostanut alkaa selvitellä mitään Kela-korvattavaa
yksityistä. Ei sillä, että olisi siihen varaakaan. Edes sen
korvauksen kera, mikäli sellaista saisi. Jos on varaa käydä jossain, menen hierojalle,
koska kirjailijana tarvitsen käsiäni ja hartioitani, ja tällä
kolmeen suuntaan vinolla selällä ja fibromyalgialla selkäkipuja
löytyy. Paitsi että luottohieroja/fysioterapeutti jäi eläkkeelle,
enkä ole ehtinyt/jaksanut miettiä, mistä löytäisin vastaavan.
Muistan
sanoneeni yhdessä haastattelussa pari vuotta ennen ekan kirjan
ilmestymistä,
että en ikinä puhuisi sairauksistani julkisesti. On helppo sanoa,
mitä aikoo tehdä kirjailijana, kun on hädin tuskin 25 ja
julkaissut muutaman novellin jossakin maakunta-antologiassa. Etenkin,
jos yrittää miellyttää kysyjää, koska on nälkäinen ja
epävarma. Sitä paitsi 2002 kaikki eivät vielä olleet viittä
minuuttia julkisuudessa, netissäkin oltiin anonyymejä. Mitä sitä toisaalta selittelemään; puhun
mitä puhun tai en puhu.
Minulla on kuitenkin rajoja, joita joku minun rajojani vierastava ylittää omalla kohdallaan. Siis mitä tulee julkisuuteen tai tähän itseäni etäisesti muistuttavaan autofiktiiviseen hahmoon, joka purskahtelee somessa ja on asiallinen ja äärimmäisen tunnollinen työasioissa. En tietenkään kerro julkisesti, missä rajani menevät, koska se särkisi illuusion, jossa pyrin vaikuttamaan mahdollisimman avoimelta, ei kun tätä ei kai kannattaisi sanoa. Sanon silti. Näennäinen avoimuus on paras suojaväri.
Minulla on kuitenkin rajoja, joita joku minun rajojani vierastava ylittää omalla kohdallaan. Siis mitä tulee julkisuuteen tai tähän itseäni etäisesti muistuttavaan autofiktiiviseen hahmoon, joka purskahtelee somessa ja on asiallinen ja äärimmäisen tunnollinen työasioissa. En tietenkään kerro julkisesti, missä rajani menevät, koska se särkisi illuusion, jossa pyrin vaikuttamaan mahdollisimman avoimelta, ei kun tätä ei kai kannattaisi sanoa. Sanon silti. Näennäinen avoimuus on paras suojaväri.