lauantai 30. tammikuuta 2016

Satunnaisia huomioita huojuvista huutajista

Olen kuunnellut Maria Jotunin Huojuvaa taloa äänikirjana Ylen sivuilta. Mainitsen siitä lähinnä siksi, että Eero Markun, romaanin sadistisen aviomiehen narsistiset monologit tuntuvat sillä tavoin paljon karmivimmilta kuin luettuina. Tai ainakin huomattavasti rasittavammilta, kun se jankuttaa, jankuttaa, jankuttaa ja jankuttaa. Ilmehtii typerästi ja jankuttaa lisää. Lyö, jos jankuttamiseen puuttuu.
Tekee mieli hypätä äänikirjaan sisään ja karjaista, että turpa tukkoon äijä tai hommaan jonkun korston tukkimaan sen, kun ei sinusta ole kuin heikompia lyömään.


Luin kirjan viimeksi kymmenisen vuotta sitten, ja silloin koin tunnelman kokonaisuutena jokin synkemmäksi ja tukahduttavammaksi. Kenties lukiessa oman mielen sävyt korostuvat, läsnäolo on erilaista. Ei ole muita visuaalisia aistimuksia niin paljon kuin äänikirjoja kuunnellessa, jolloin saatan siivoilla tai tehdä muita askareita. (Siivota kuunnellen Eero Markun hahmon loputonta lässytystä, huvinsa kullakin...) Jos em. monologit ovat kuultuina kammottavampia, luettuna fyysisen väkivallan kuvailu tuntui ahdistavammalta ja tunkkaisemmalta, meni enemmän luihin ja ytimiin. Tiedä silti, vaikka olisin lukiessa hyppinyt yli itseltäni salaa Eero Markun raivostuttavimpia ja typerryttävimpiä monologeja. Kuunneltuna niitä ei pääse pakoon. 
Onneksi olen jo kohdassa, jossa hän ei huuda enää.

Muistan hämärästi Huojuvan talon tv-sovituksen, jossa oli Kari Heiskanen. Olin 1990 noin 12-vuotias, ja muistan lähinnä, että puheesta ei saanut kunnolla selvää. Sen lisäksi en muista ajatelleeni muuta, kuin että siinäpä yksi huojuva mies, joka huusi kovaa, niin kuin aikuisilla miehillä oli tapana. Eikä tarvitse kuin avata ikkuna viikonloppuna, niin huomaa kyllä, että se asia ei ole muuttunut miksikään.

Tai ei se konkreettista ikkunaakaan tarvitse, sillä osa kylillä huutavista miehistä on siirtynyt huutamaan nettiin. Se lienee yksi syy, miksi juuri nyt en jaksa mitään poliittisesti ajankohtaista, en mitään koskien maamme tämänhetkistä ilmapiiriä. Tosin niin monet asiat aiheuttavat kuvotusta ja puistatuksia, että välttely vaatii jo vaivaa. Paitsi että onneksi minun ei tarvitse kuunnella internet-keskusteluja ääniviesteinä. Muuten lähes minkä tahansa uutissivun tai foorumin avaaminen aiheuttaisi hermoromahduksen. Tai sitten siihen tottuisi, oppisi sulkemaan kaiken pois tai itsensä melusta. Ja joo joo, #notallmen. Voihan man-sanan kääntää ihmiseksikin halutessaan, miten vaan. Sorisee niitä huojuvia ääniä sopranosta bassoon ja kaikkien äänialojen ulkopuoleltakin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.


Furiosa from Mad Max: Fury Road




1 kommentti:

  1. Vähän samaan tapaan muistan kokeneeni katsoessani esitystä telkasta kauan siten. Myötätunto tietenkin naisen puolella, joka oli miehen käskytysten ja huutojen kohteena. Muistan miten välillä teki mieli hypätä puolustamaan naista ja potkaisemaan miestä.

    Luin eilen vanhaa kirjaa, fraktuuralla kirjoitettua, jossa itse Luther puhui, miten naista on kohdeltava. Miten nainen sotki koko tulevan ihmiskunnan elämän yrittämällä päästä tietoisuuteen miehen kanssa samalle tasolle. Miten naisen paikka on kotona, eikä hän saa edes yrittää työntyä miehen tielle asioiden hoidossa. (Adam ja Eva).

    Ja tätä oppia me "luterilaiset" osittain vieläkin noudatamme. Mies huutaa vieläkin vaimolleen, nimenomaan huutaa, eikä pelkästään korota ääntään, niin kuin itse ehkä luulee, silloin kun on asiat hänen mielestään väärin.

    Inhoan huutamista, yleensä. En jaksa enää katsoa tv-keskusteluja, vaikka siinä olisi pelkkiä naisia. Jotkut naiset luulevat olevansa samaa luokkaa miesten kanssa ja käyttävät siksi samoja aseita. HUh, mikä huutomyrsky siitä seuraa. Tavallisissa kotioloissa nainen saattaa osoittaa mieltään, ei huutamalla, vaan vaikenemalla kokonaan. Kumma kyllä, sekin vaikuttaa aika tehokkaalla tavalla.

    VastaaPoista