Siinä,
missä jollekin muistettujen unien joukossa painajaiset ovat
poikkeuksia, minulle ne ovat lapsesta asti olleet sääntö.
Tuskakauhupainajaisten lisäksi näen toki myös toisenlaisia unia:
erittäin sairaita. Jotka ovat harvoin sellaisia, että niitä pystyy
edes kuvailemaan. Yksittäisiä hetkiä voi kaapata lauseiksi tai
kuviksi, mutta kokonaisuudet ovat käsittämättömän lisäksi
massiivisia.
En oikeastaan erityisemmin välitä unistani. Ajattelen ja muistan
niitä keskimääräistä huomattavasti enemmän, mutta. Ahdistaa
ihan omiksi tarpeiksi muutenkin. Vähän muillekin riittäisi. Pidin
kerran unipäiväkirjaa viikon. Järkytyin. En ole uskaltanut pitää
toiste, vaikka siitä on reilusti toistakymmentä vuotta.
Pohjustin
edeltävällä sitä, että vaatii aika paljon, että sanon nähneeni
poikkeuksellisia unia. Saati, että minulla on ollut poikkeuksellisen
vahva ja merkillinen unijakso. Turha yrittää edes alkaa tässä
selittää mitään kokonaisuuksia, mutta pientä kuvaa antaa se, jos
herään aamulla kurkku kipeänä, koska olen huutanut unissani niin
lujaa.
Nimittäin oltuani Kikkeliskokkelis-miehen iso irtopää, joka lenteli katonrajassa valtavassa salissa, joka oli täynnä ihmisten ja
eläinten sekoituksia. Singahtelin sinne tänne. Laita siinä sitten suuta hevosenkengälle, nii. Nii-i. Sit en varasta. Tää on tätä maailmaa.
Koska ei siinä mitään,
jos pitää unessa käydä Laura Palmerista uskottavasti kaikille
Twin Peaksin hahmoille (vaikka on partainen mies, joka on 3v. tyttö), tai jos joku isoisoisoisä on
Tauno Palon näköinen natsin ja Tyrannosaurus Rexin sekoitus, jota paetakseen pitää kulkea turvaan
kuolleen mummonsa luo pitkän, kiemuraisen jätesäiliön läpi, joka
on täynnä hernekeittoa. Mutta hei, Kikkeliskokkelis-miehen huutava
irtopää?!
Jotain rajaa, alitajunta.