sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ei kenenkään äiti

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän äitienpäivä alkaa ahdistaa. Minulla on kyllä äiti, elämänsä kunnossa, mutta isoäidit ovat menehtyneet. Ja sitten se suurempi asia, joka kai tikittää kallossa ja kehossa juuri nyt, tämän ikäisenä ehkä enemmän kuin koskaan. Eli se, että minulla ei ole omia lapsia eikä tule. 
    Ihmiset kategorisoivat minut yleensä vapaaehtoisesti lapsettomaksi, koska teoriassa kai sitä olenkin. Jos on kehossa pelit ja vehkeet kunnossa, se on jollain tavalla vapaaehtoista. Mutta entä jos keho ei muuten ole kunnossa, tai mieli, tai olosuhteet? 
    Olen tiennyt jo kymmenisen vuotta, että minusta ei koskaan tule äitiä. Ja silloin en vielä ollut tietoinen fibromyalgiasta ja migreeneistä ja, ja, ja. Mutta tiesin etten ehdi saada elämääni sellaiseen kuntoon, että minusta olisi kenenkään huoltajaksi. Koska on ollut tekemistä monella saralla, että olen saanut pidettyä itseni hengissä. Ja jos siinä on tekemistä, ei mielestäni ole järkeä edes ajatella lapsia.

Eli kyllä, olen kai vapaaehtoisesti lapseton, mutta se ei aina ole niin yksinkertaista. Valinta on usein seurausta tiettyjen tosiseikkojen tajuamisesta ja hyväksymisestä. On se tietenkin näennäisesti vapaaehtoista verrattuna heihin, jotka yrittävät ja yrittävät, käyvät läpi hoitoja jne., mutta eivät onnistu. Toisaalta, maailmassa on niin paljon huonosti pidettyjä lapsia, että voisi kuvitella, että silloin tahtoisi pitää huolta jostakusta heistä.
    En tiedä. En ymmärrä monia muitakaan ns. naisten asioita, verhoja ja mitä näitä on. Ja tämä ikä on pahinta sen suhteen. Kun "kaikilla" omanikäisillä naisilla on ne ruuhkavuodet: lapset, kiireet ja palkkatyöt. On minullakin toki perhe-elämää, mutta kahden aikuisen pienperhe on dynamiikaltaan hieman erilainen kuin perinteinen ydin- tai uusperhe.
    Mitä naisiin tulee, puhuttavaa tuntuu löytyvän usein enemmän yli 60-vuotiaiden naisten kanssa. Hiljaisesta, kiireettömästä elämästä, sairauksista ja lääkärikäynneistä. Rajoitteista ja siitä kuinka yrittää jaksaa päivä kerrallaan hiipiä taas yhden yön yli. Vaikka ei oikein ole ystäviä, vaikka harrastukset rajoittuvat pitkälti kotiin. Kuinka joskus on kiva käydä valikoiduissa kulttuuritapahtumissa tai pienillä matkoilla. 

En halua ajatella, että kirjani ovat lapsiani, niin kuin joku on joskus sanonut, koska silloin "lapseni" olisivat melko lailla moniongelmaisia ja häiriintyneitä. Ehkä asia on pinnassa senkin vuoksi, että suuressa romaanihankkeessani, minkä vuoksi ehdin kirjoittaa tännekin aika harvoin, on yhtenä teemana lapsuus. 
    Yleensä en paljasta etukäteen mistä kirjoitan, mutta tuo on sen verran epämääräinen paljastus, että siitä ei vielä voi päätellä mitään. Koska kuitenkin se kuuluu jokaisen aikuisen elämään. Lapsuus on eletty ja noin.

Ehkä olen itsekäs, kun rutisen äitienpäivästä. Koska on monia, joilla on takana lukuisia keskenmenoja, lasten kuolemia, huostaanottoja, äitien ennenaikaisia menettämisiä jne. järkyttäviä inhimillisiä ja jopa epäinhimillisiä tragedioita. 
    Haluan kuitenkin omistaa tämän kirjoitukseni kaikille, jotka joutuvat äitienpäivänä pohdiskelemaan epämiellyttäviä asioita syystä jos toisesta. 



Asiasta viidenteen, minun pitäisi ensi lauantaina puhua paneelikeskustelussa Porin taidemuseon Museoiden yössä jostakin, mikä liittyy suomiräppiin ja kielen evoluutioon ja revoluutioon, vai oliko se revisionismiin... 
    Ans kattoo ny, mitä siitäkin taas tulee. Ehkä raportoin aiheesta jälkikäteen tänne tai yhteisblogiin, se jää nähtäväksi.

8 kommenttia:

  1. Koskettava kirjoitus <3 Minä mietin monesti kyllä äitiysasioita kanssa, kun kai minunkin pitäisi pian joskus haluta lapsia. Yleensä en halua. Ja jos haluan, haluan ehkä adoptoida. En tiedä. Tällä hetkellä en halua. Ja siinäpä sitten aina pitää selitellä kaikille. Mutta ainakin sen voin sinulle sanoa, että me naiset olemme kyllä kaikki ihan yhtä samanarvoisia keskenämme, olipa meillä lapsia tai ei. Ja tällä hetkellä minun kirjani ainakin ovat minulle lapsia - todellakin moniongelmaisia - ja sitä paitsi lähetän sinulle täältä Münchenistä aurinkoterveisiä, vaikkei aurinko ihan paistakaan, ja toiseksi sitä paitsi olen lukenut sinulta vain Valkoisen valon, mutta sen perusteella voin sanoa, jos siis ajatellaan että kirjamme ovat lapsiamme, sinulla on hyvin vahva, joukosta hyvällä tavalla erottuva jälkikasvu!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja aurinkoterveisistä. En ole suuri auringonpalvoja (me vampyyrit emme yleensä), mutta tulee tarpeeseen, keskellä sateista Poria.
      Ja joo, kyllä minäkin pidän kirjoistani, heh. (Muistaakseni, en lue niitä jälkikäteen.) Mutta jotenkin se lapsivertaus...

      Niin ja ei tietenkään pitäisi mitään, mutta tietänet sen itsekin. Olen itse yrittänyt irtautua pitämisistä ja tehdä vaan sellaisia asioita, joista pidän. (Olipa nokkelaa.)

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Meidän perheessämme ei ole onneksi traditioita, jotka aiheuttaisivat ahdistusta, ainkaan minulle. Päivä on jokainen, toisinaan juhlan tuntua, toisinaan arkea. Minulla on kaksi lasta, joita en vaihtaisi mihinkään, enkä ankeitakaan aikoja heidän/ itseni kasvamisessa. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että kirjat ovat tavallaan lapsia. Kasvukertomuksia sinällään, välillä kipeitä, välillä valo paistaa. Kuten elämässäkin. Äitiys ei ole mikään arvo sinällään. Maailma on äitejä, äidittömiä, lapsia ja lapsettomia pullollaan. Kuten pitääkin olla. No, ehkä ei äidittömiä sentään pidä olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hyvin sanottu. Eikä traditioissa mitään, kunhan pohdin omaa ihmisyyttäni ja naiseuttani suhteessa siihen, mitä on joskus kuvitellut sen olevan. Tai jotain. Kun jokin portti sulkeutuu, aukeaa uusia mahdollisuuksia. Pointtina, että joka asiassa on plussansa ja miinuksensa. :)

      Poista
  3. Hyvä ja arvokas kirjoitus. Äitienpäivä herättää minussakin yhtä sun toista ajatusta ja kiitos siitä, että toit omat ajatuksesi päivänvaloon. Respect.

    VastaaPoista
  4. Hieno kirjoitus, kiitos jakamisesta. Minua ahdistaa äitienpäivässä se, että miehet sotketaan siihen mukaan. Saisi olla ihan lasten ja äitien välinen juttu, jos sellainen päivä nyt edes nykymaailmassa on mielekäs. Minulla on myös ollut perinteenä muistaa isoäitejä äitienpäivänä ja nyt kun molemmat ovat jo vainaita, tulee suru puseroon.

    Tähän haluaisin kommentoida: "Toisaalta, maailmassa on niin paljon huonosti pidettyjä lapsia, että voisi kuvitella, että silloin tahtoisi pitää huolta jostakusta heistä." Adoptiovanhemmille on aika kovat tulorajat ja ainakin silloin kun asia itselläni oli mielessä, kahta freelanceria ei olisi hyväksytty adoptiovanhemmiksi. Pitää olla normaali työ ja isommat tulot kuin minulla voisi koskaan olla. Hoitoihin voi sen sijaan säästää tai ottaa lainaa, kukaan ei tsekkaa tuloja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Ja tuosta adoptioasiasta sain noottia myös twitterin puolella. Ihan syystä, koska kärjistin asian niin kuin sen ideaalimailmassa pitäisi olla, selittämättä kuinka sen tarkoitin. Suomi on palkkatyöyhteiskunta, mitä byrokratiaan tulee. Ja tänä enenevien pätkätöiden ja osa-aikaisjuttujen aikana systeemi on auttamatta vanhentunut. Ja sitten tosiaan vielä se, että pitäisi olla vähintään jotain ylempää keskiluokkaa, että voisi adoptoida. Aivan käsittämätöntä. Vanhemmuudessa on kuitenkin kyse tietyn perustulotason jälkeen ihan muista asioista kuin rahasta. Ja rahojakin voi käyttää niin monella tavalla, eivät vanhempien tulot vielä takaa mitään. Tulee kieltämättä mieleen lapsikauppavertauksia, kun se käytännössä menee niin, että rahalla saa.

      Poista