perjantai 13. syyskuuta 2013

Surupornosta ja kaunokirjallisuudesta

Törmäsin useammassa nettikirjoituksessa Valkoisen valon ilmestymisen jälkeen koko tuotantoni leimaamiseen misery lit -määreen alle. Kyse oli sattuman sijasta siitä, että genrestä kertova kirja oli juuri suomennettu, ja aihe oli ollut pinnalla blogimaailmassa. Ilmeisesti genrestä innostuneena kaikki eivät heti ymmärtäneet mistä on kyse. Itse tiesin, koska olen kuluttanut hävyttömän paljon lajityypin opuksia kiinnostavista kulttiklassikoista kälyisiin näin raitistuin ja tulin uskoon -omakustanteisiin. 
    Minun teokseni eivät kuitenkaan kategorian alle sovi. Olen tähän asti julkaissut kansien välissä vain fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Ainoa edes ohkaisesti määritelmään menevä julkaistu kirjoitukseni on Hullu akka! -antologiassa. En ole koskaan, missään sanonut, että fiktiivinen proosani, novellit ja romaanit olisivat autofiktiota, saati tosielämässä tapahtunutta. Koska se olisi valhe.         
    Totta kai romaaneissani on hippusia sieltä täältä: jotain omaa, jotain varastettua, paljon sepitettyä. Olen ollut aina taiteilijaluonne, siinä mielessä, että olen mielikuvituksen keinoin etäännyttänyt oman elämäni asioita leikeiksi, piirroksiksi, maalauksiksi, runoiksi, novelleiksi, romaaneiksi... Ja samalla tarkastellut myös elämän ilmiöitä, joilla ei suoranaisesti ole juuri minun kanssani mitään tekemistä.
    Pointtina on se, että lukijan ei ole tarpeen tietää mikä on omaa, mikä muunneltua totuutta ja mikä silkkaa sepitettä, koska jos tarina ja hahmot toimivat fiktiona, joksi se on tarkoitettu, se on pääasia.

Jotain kummallista lisää toki lukemiseen tulee, kun tietää että jokin on tapahtunut tosielämässä. Vaikka se olisi kuvattu tavalla, joka on enemmän fiktiota kuin jokin avainromaani, jota tekijä sanoo silkaksi fiktioksi. Viime aikojen Knausgård-keskustelu suomalaisten kulttuuri-ihmisten kesken on aukaissut monia kiinnostavia näkökulmia tähän liittyen. 
    Pitää joskus itsekin miettiä tarkemmin mikä se taika on, mikä tekee myönnettyyn omaelämänkerrallisuuteen jonkinlaisen merkillisen lisän lukijan mielessä. Mikä saa antamaan anteeksi kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, joita ei sietäisi fiktiossa. Jotain siinä on. Ohutkin yhtäläisyys saattaa tuoda jollekin lukijalle jo lisäarvoa.

Autofiktion ja misery litin raja on toki liitoskohdassa häilyvä, joten olkoot paremmat kirjat suosiolla autobiografisisia tai -fiktiivisiä. Rajankäynnin kohdalla ns. kurjuuskirjallisuuden parista löytyy myös suoranaisia helmiä. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on loistava. Toinen, mikä tulee heti mieleen on Antonella Gambotto-Burken ItsemurhamuistelmatAugusten Burroughsin kirjat menevät vielä selkeämmin sinne toiselle puolelle, poispäin misery litistä, sillä ne ovat eri tavalla fiktiota, totta tai ei. Anne Sextonin kaltaisten kirjoittajien tunnustuksellisia runoja olisi myös synti sanoa misery litiksi.
    Suomalaisista ikäviä aiheita sivuavasta autofiktiosta on minulle henkilökohtaisesti antanut eniten Eira Mollbergin Vakuuslapset

Ehkä ajattelen hyviä kirjoja mieluummin autofiktiona, koska misery lit on jo sinänsä jotenkin latistava määritelmä, likainen, tuo mieleen sosiaalipornon ja 4D/5D -dokumentit nykyajan parrakkaista naisista ja elefanttimiehistä. Jerry Springer, Oprah, Dr. Phil...
    Liittyykö tähän tapahtui tosielämässä -genreen vielä se piirre, että kirjoittaja tai selviytyjä mahdollisine haamukirjailijoineen  ei ole kirjailija? Nimittäin en näe mitään suoranaista yhteyttä kirjailija Maria Peuran koskettavan ja upeasti toteutetun Antaumuksella keskeneräisen, ja jonkun nimimerkin Jeesus pelasti minut konikoukusta -kirjasen välillä. 
    Vai - voiko molempien takana olla osittain sama pyrkimys? Eli halu koskettaa totuutta? Täysin eritasoisesta ilmiasusta huolimatta. Sillä huononkin surupornon takana on kuitenkin oikeita ihmisiä, oikeita tarinoita ja oikeasti traagisia asioita. Se ei tietenkään vain pelkästään riitä, jos haluaa omasta tarinastaan korkeakirjallisuutta kurjuustilityksen ja lööpinjatkeiden sijasta.
    Siinä missä koen esim. Natascha Kampusin kellarikirjan keltaisen lehdistön jatkeeksi, poikkeuksiakin ihan puhtaan misery litin parissa on. Itselleni tärkeä kirja nuorempana oli Marya Hornbacherin Elämä kateissa (Wasted). On paljon muitakin esimerkkejä. Genrestä löytyy myös kirjahuijauksia, joita olen käsitellyt aikaisemmin Enkeli-Elisan aikoihin tässä blogissa, sekä parikin kertaa Satakunnan Kansan kolumneissa männävuosina.

Tuli mieleen kirjoittaa tästä aihepiiristä, kun satuin lukemaan Laura Saven kirjan Paljain jaloin, jonka liepeessä jo mainitaan, että kirjoittaja ei ehtinyt elää siihen asti, että olisi kuullut kirjansa julkaisusta. Eli poikkeuksellinen misery lit -genressä siinä mielessä, että kuitenkin yleensä kyse on jonkinlaisista selviytymistarinoista.
    Kirja oli harvinaisen ahdistava. Varsinkin, kun itse muiden asioiden ohella tappelen oudon polvivammani ja raihnaisen jalkani kanssa. Piti lukea kirja nopeasti, koska tunsin henkisen pahan olon lisäksi fyysistä pahoinvointia. 
    Sain kirjan vasta käsistäni, joten en osaa sanoa onko se hyvä vai ei, vai voiko tai saako tuollaista kirjaa edes määritellä em. termeillä. Toiveikkuus yhdistettynä kirjoittajan hymyileviin, kauniisiin kasvoihin liepeessä oli pahinta. Mitä siitä pitäisi ajatella? Vaikea syöpä on kauheaa, kipu on kauheaa, kuolema nuorena on kauheaa. 
    Niin on.

5 kommenttia:

  1. H-R!

    Tunnustan heti, että en ole lukenut mitään sellaista joka liittyisi ihan suoraan tuohon misery lit-genreen. En muista edes kuulleeni nimitystä. Tosin puuhailen aika lailla n.k. kulttuuripiirien ulkopuolella ja tappelen lähinnä itseni ja eettisten kysymysten kanssa, joista joskus silloin tällöin uhkaa kasvaa poliittisia.

    Lähin semmoista genreä liippaava teos kirjahyllyssäni taitaa olla Dostojevskin Kellariloukko (tai joskus suomennettu Kirjoituksia kellarista), Dostojevskilla on totisesti ihan itsellään ollut riivajaisia sekä itsessään että ajassaan, ystävissään, rakkauksissaan.

    Mutta elämänkerrallisuus kirjallisuudessa on totisesti ikuisuusaihe. Yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitoksella joskus ammoin 1960-luvun puolivälissä muistan meidän väitelleen aiheesta kiivaasti. Elettiin aikaa, jolloin kirjailijoiden elämänkertakirjoja alettiin pitää arveluttavina ja tendenssimäisinä, niitä ei saanut sekoittaa behavioralistisen koulukunnan "objektiivisiin" teksteihin.

    Minusta on aina ollut ihan selvää että jos kirjailija sanoo että teos on fiktiota, niin se on. Jos kirjailija sensijaan kirjoittaa omaelämänkerran, niin se on tottakai sekä fiktiota että tietokirja. Silloin mukana on tuo kuuluisa ajan henki. Fiktio syntyy muistin valikoivuudesta ja häilyvyydestä.

    Täältä kipujen keskeltä terveiset ja tervehtymistoivotukset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos toivotuksista. En parane, mutta melkein kaikkeen tottuu, eikä mikään näillä näkymin ole kuolemaksi sen enempää kuin elämä sinänsä. :)

      Mitä ko. misert lit -termiin tulee, siitä puhuttiin suomalaisissa blogeissa kai viime keväänä enemmän Avaimen julkaiseman kirjan myötä. En ole lukenut sitä, enkä tiedä miten kirja genren määrittää. Itse olen ajatellut, että kyse on (useimmiten muiden kuin kirjailijoiden) tilityskirjoista, joissa perataan selvitytymistä jostakin vaikeasta, itse koetusta asiasta, kuten päihderiippuvuudesta, väkivallasta, insestistä, sairaudesta, ihmiskaupasta jne. Olen tosiaan - elämän pimeästä puolesta syystä jos toisestakin kiinnostuneena - lukenut niin kauan kuin muistan silloin tällöin näitäkin kirjoja, kun kirjastosta on käteen sattunut. Täältähän sitä voi lukea, mitä nimitys virallisesti tarkoittaa: http://en.wikipedia.org/wiki/Misery_lit
      Tuolla käytetään esimerkkinä suomennettuakin Pimeän poikaa.

      Dostojevskiä ei sentään kurjuuspornoksi voi millään mittarilla niputtaa. Hänen teoksensa ovat kuitenkin ja ehdottomasti kaunokirjallisuutta, ja vielä korostaen, korkeakirjallisuutta. Ainakin tälle lukijalle. Jos taas puhtaasta omaelämänkerrallisuudesta puhutaan, sitä lienee eniten (ja myönnetysti) kirjassa Muistelmia kuolleesta talosta. Omia kokemuksia on varmasti myös jonkin verran Pelureissa, jos sitä kautta haluaa tulkita.

      Ja niin, en minäkään kulttuuripiireissä pyöri, tai enää missään piireissä, mutta netin kautta pysyy kärryillä missä mennään. Tai ainakin saa jotakin osviittaa. Sitä kautta tulee ainakin illuusio kollegoista "työkavereina" tässä yksinäisessä työssä.

      Paranemisia kipuiluun!

      Poista
  2. O misery! Tulin juuri kaupasta: kävelyharjoituksia! Se on kirjaimellisesti sitä, olen ihmeissäni että kävelemiseen tarvitaan niin julmetusti lihaksia ja jänteitä ja hermoja ja sellaista. Laurie Andersonilla on biisi aiheesta: ---then you're falling down, ja siis joka askeleella. Hänellä on taustallaan syntikka joka meriteeraa askeleita.

    Joo, ymmärsin kyllä termin, ja kun vielä käytit nimitystä porno, niin tajusin yhteyden keltaiseen lehdistöön. Mistä tuli mieleeni että minä olen kirjoittanut opiskeluaikoinani 60-luvulla Satakunnan kansaan, lähinnä teatteri- ja kirjallisuuskritiikkejä. Silloin niistä maksettiin niin hyvin, että sai syödyksi niillä rahoilla eikä tarvinnut istua luennoilla nälkäisenä. Ei ollut edes opintolainoja muista opintotuista puhumattakaan.

    Tuo kirjailijan omaelämänkertailu taitaa loppujen lopuksi olla aika harvinaista. Dostojevski tuli mieleen juuri Kellariloukosta sen takia, että päähenkilö kiljuu vimmatusti hammassärkyään ja toivoo että kaikki ihmiset tuntevat hammassäryn, koska kyseessä on eksistentiaalinen tila. Siinä on pirullista satiiriakin siitä, että miksi sitä sieltä kellariloukosta ylipäänsä pitää jotain viestiä lähettää. Eli kukaan ohikulkija ei korvaansa lotkauta.

    Satuitko näkemään viime vai oliko se toissa vuonna Teemalta Dostojevskin elämänkertaelokuvan? En muista nyt minkämaalainen se dokkari oli, mutta hyvin venäläiseksi olivat saaneet sen kirjailijan. Ja Teemalta tuli myös Rikos ja rangaistus, joka oli mun mielestä hieno.

    Kirjoittajan työ on aina yksinäistä. Onneksi on siis netti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin juuri toisen kerran Lukas Moodyssonin Isän ajan, joka on omaelämänkerrallinen. Ja nyt luen en edes tiedä monennettako kertaa, eli taas vaihteeksi Antonella Gambotton Itsemurhamuistelmia. Jälkimmäinen on näitä Raamattujani, siinä missä Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Vielä tuohon kirjailijoiden omaelämänkerrallisuuteen palatakseni.

      En ole nähnyt mainitsemiasi Dostojevskejä. Ainoa näkemäni filmatisointi taitaa olla Kaurismäen Rikos ja Rangaistus, joka on sen verran kaukana alkuteoksesta (ja jonka murhakohtaus on Camusin Sivullisesta), että se ei ole vaikuttanut kirjan kokemiseen.

      Poista
  3. Hienoa! Kirjoja lisää reppuun, kun aion selvitä tällä viikolla ihan itse kirjastoon ja takaisin kotiin. Lyhyt askel ihmiskunnalle, suuri tälle yksilölle.

    Moodysson on kiinnostanut, jo silloin kun kirja ilmestyi. Gambottosta en ole ikinä kuullutkaan. Tää sun blogi on tärkeä siksi, että olet niin paljon edellä lukemisissasi. Toivon migreenisi huitsin Nevadaan mikäli sellainen paikka on, vaihtoehtoisesti Timbuktuun, vaikka niille ihmisparoille en soisi mitään pahaa tapahtuvankaan...

    VastaaPoista