sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kofeiinille altistettu hämähäkki

Ihmiset kirjoittelevat nettiin kesämenoistaan, meilaavat, tekstaavat. Joku voi soittaakin, mutta ei minulle. Ne, jotka eivät jaa kokemuksiaan, kokevat niitä jossakin. Ainakin kuvittelen aina että kaikki muut. 
Minä makailen sängyllä ja kuuntelen sadetta. Kun omat uudet sanat hyökyvät niin lähelle, että niitä ei voi enää väistellä, rakennan arjen niiden ympärille enkä päinvastoin. Sen sijaan, että kirjoittaisin ideasta ensimmäiseksi tai toiseksi tai edes kolmanneksi mieleen tulevalla tavalla, menen hahmojen ja asioiden sisään, hidastan jokaisen sekunnin, katselen ja kuuntelen ja elän ne. Vasta sitten tyhjyys alkaa saada muotoa.

Tapoin aamulla hyttysen huomaamattani. Säikähdin, kun sormeni olivat veressä. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän harmittaa kuinka paljon on nuorena sotkenut itseään ja todennäköisesti lyhentänyt elinaikaansa. Huvittavaa kuinka moukarimaisena vakavan sairauden pelko iskee aamuyön tunteina. Pimeinä hetkinä en muista tai välitä, että olen jo vakavasti tai vähemmän vakavasti sairas. En tosin niin, että se uhkaa henkeäni. Tällä hetkellä. Tietääkseni. Onpa vain yksi taakka lisää kymmenien muiden lisäksi. Pelkoja pelkojen päällä, labyrintit ja psyyken arkeologiset kerrostumat, puunrungon vuosirenkaat kuin liikaa kahvia vetäneen hämähäkin kutomia.

4 kommenttia:

  1. Tuttua, voi niin tuttua. Itselläni seurana ollut jo pitkään muodoton tyhjyys, olisi hyvä kirjoittaa enemmän. Onneksi toiset kirjoittavat ja inspiroivat sanoillaan, pääsen itsekin jostain kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin kai sitä, että kaikki taide on muodotonta tyhjyyttä niin kauan, kunnes se saavuttaa lopullisen ilmiasunsa. Tässä vaiheessa kun on muistiinpanovihot täynnä, kaikenlaista lippua ja lappua ja kirjanmerkkejä ja koneella epämääräisiä ja hajanaisia tiedostoja alusta, lopusta ja keskeltä, eikä tiedä mikä on alku ja mikä on loppu... on jotenkin taas vaikea uskoa, että kyllä tästä kaaoksesta joskus romaani tulee.
      Mutta totta kai taide on parhaimmillaan juuri sitä, että saa kiinni jostakin, löytää omat ajatuksensa, joita ei tiennyt ajatelleensa, tuntee yhteyttä johonkin, mihin tahansa. On myös kirjallisuutta, joka vetäisee niin syvälle imuunsa, että sen lukemisen jälkeen on pakko kirjoittaa, jokin rytmi tarttuu tms.

      Poista
  2. Ymmärrän tuon pelon, ymmärrän tyhjyyden. Täytän päiväni tahallani niin, etten voi ajatella mitään liikoja, mutta vaikka tällä hetkellä olenkin terve kuin pukki (lukuun ottamatta tylsää kesäflunssaa) pelkään toisinaan. Tällä hetkellä erään hyvin läheisen ihmisen puolesta niin, että kun ajattelen asiaa edes vilauksen verran, tyyny kastuu kyynelistä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse täytän tällä hetkellä päiväni vaikeilla ajatuksilla, yhden sortin hulluutta sekin. Olen valinnut jollain tavalla masokistisen aihepiirin, taas, voisi sanoa. Vedän itseni aina niin vereslihalle, kun olen uuden tarinan alkulähteillä. Voisi kai sen helpomminkin tehdä, mutta kun on pässinpäänä pakko mennä sieltä missä on matalan tai korkean aidan sijasta tiiliseinä...
      Olen usein elämässäni paennut (itseäni?) uppoutumalla syvälle siihen, mitä pakenen. Mikä kuulostaa kierolta, mutta minun näkökulmastani oudon loogiselta. Tiedän kyllä myös nuo kaudet, jolloin on pakko tehdä jotain koko ajan. Pysyä kaukana vaara-alueilta.

      Toivoa läheisellesi ja voimia sinulle. Ja vähemmän pelkoa, meille kaikille.

      Poista