sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

263 sanaa sunnuntain syövereistä

Kritiikin tekoa, kritiikkien odotusta. Elämää tässä hetkessä ilman odotuksia nyt, nyt, nyt. Meni jo. 
Kirjoitan. Teen töitä, elän, rakastan ja harrastan. Kirjoitan. Tapaan joskus ihmisiä kahviloissa. Kirjoitan. 

Vuorovaikutustilanteissa olen äärimmillään patsas tai purkaus. Iän myötä olen opetellut myös jotain siltä väliltä. Osaan olla hyvin kahdenvälisessä keskustelussa tai yleisön edessä. Ryhmässä nielen sanoja ja kuuntelen. En osaa kuvitella, että kukaan porukassa olisi erityisen kiinnostunut juuri minun asioistani. Jos joku kysyy jotain, mutisen. Parasta on hymyillä, siten näyttää että on olemassa ja läsnä. Paitsi jos hymyilee väärässä kohtaa, kuten elokuvateatterissa, kun nauraa liian kovaa kun muut ovat hiljaa ja hiljenee, kun muut nauravat.

Kehoni ei ole suhteessa minuun vain toinen, vaan jotain paljon vieraampaa. Se on ollut petos siitä asti kun synnyin. Se on särkenyt sydämeni tuhansilla eri tavoilla, repinyt rikki enemmän kuin yksikään ihminen. Ruumiini kävi lähellä kalmoa jo alkumetreillä. Se on ollut aina vääränlainen, liian pieni, liian iso, korventanut sisältä ja ulkoa, pulppuillut käymistilassa ja lässähtänyt uunissa, saanut mielen melkein pakenemaan. 

Perimässä vai kohdussa vai lapsuudessa vai nuoruudessa vai jopa aikuisena; mistä nämä kaikki liian ahtaat henkitorvet, pienet tärisevät suonet tai väärässä kohtaa turvotuksen ja tulehtuneiden sisusten keskeltä törröttävät vinot luut. Pää, joka kuumenee lähelle räjähdyspistettä. Vatsa, joka palaa sisältä. Selkäranka rikkinäinen korkkiruuvi jäähilettä ja jalat rutisevia lasinsirpaleita.

Jos uskoisin taivaaseen, tanssisin siellä vielä joskus. Paikassa, jossa Quasimodon kyttyrä katoaa, Elefanttimies on pitkä ja komea, Stephen Hawking kiipeilee puissa ja heilauttaa itsensä liaanlta toiselle. Ja minä tanssin. Päivät ja yöt läpeensä. Olen siro ja suoraluinen, pelkkää virvatulta.

2 kommenttia: