lauantai 10. marraskuuta 2012

Kulttuurikolumi, Satakunnan Kansa 10.11.12

Välähdyksiä erään kirjailijan työhön

On varmasti yhtä monta tapaa kirjoittaa kirja kuin on kirjailijoita. Yhden asian uskoisin olevan kaikille yhteistä: se on tavalla tai toisella monivaiheinen prosessi. Kaltaiselleni taideprosaistille, joka ottaa tekemisensä välillä liiankin vakavasti, on osa vaiheista sellaisia, että viettää ajanjaksoja tilassa, jossa elää joillain tasoilla eri todellisuudessa kuin suurin osa ihmisistä. Tilaa ei voi kuvailla psykoottiseksi, mutta romaani repii parhaimmillaan ja pahimmillaan tekijänsä irti arkipäivän juurilta valveunen lailla. 
Aivan kuin olkapäällä istuisi korppi, joka nokkii aina, kun on keskittymässä johonkin muuhun. 
Asiaa ei varsinaisesti auta se, että jos joskus harvoin on aikaa tavata kavereita, eivät hekään keksi muuta kysyttävää kuin että missäs vaiheessa kirja on? Jolloin tuntee olevansa haastattelumaisessa ristikuulustelussa, vaikka toisen tarkoitus oli kysäistä kuulumisia.

Ajattele, kun olet joskus lukenut jotain hyvää kirjaa, uppoutunut muutamaksi tunniksi tai koko päiväksi koukuttavan kertomuksen pariin. Et huomaa ulkomaailmaa, jos joku tulee sanomaan jotain, hätistelet pois ja sanot älä häiritse. Kun joudut jostain syystä jättämään kirjan kesken, et malta odottaa että pääset sen pariin, kirjan tapahtumat pyörivät mielessä lukemisten välillä. Kun se on loppu, tunnet ehkä aavistuksen surua, koska ehdit kiintyä hahmoihin ja tunnelmaan. 
Kerro tuo kaikki tuhannella, niin voit saada välähdyksen ainakin jonkun kirjailijan arkeen. Toki tekijällä siihen liittyy useimmiten myös pakkoa; on ammattikirjoittaminen sitten valinta, ajautuminen tai kutsumus, on se kuitenkin raskasta työtä, joka testaa psyyken rajoja.

Voi olla, että kirjailijan, jolla on lapsia huollettavana tai jokin täysin erilainen toinen työ vastapainona, on helpompi jakaa työtä ja vapaa-aikaa selkeisiin jaksoihin. Minulla kun ei ole em. iloja tai rasitteita, saatan olla kireimmässä kirjoitusvaiheessa niin sumussa, että huomaan kuka valitaan Yhdysvaltain presidentiksi ja olen perillä kihlattuni kuulumisista, mutta siinä se. 
Edes nukkuessaan ei saa taukoa, koska silloin alitajunta järjestelee teoksen palikoita. Sen vuoksi kaltaiselleni tekijälle kysymys: montako tuntia päivässä teet työtä?, on älytön. Jollekin muulle kirjailijalle se voi olla täysin relevantti.

3 kommenttia:

  1. Mahtava kolumni! Tunnen yhden miehen tässä lähipiirissä, johon sopii tuon kolumnin sanoma ihan tismalleen!

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus. Minäkin olen aika lailla tuollainen kirjailijana, mutta toisaalta on välillä PAKKOJEN PAKKO tuikata käsis sivuun ja käydä töissä :( Sosiaalinen elämäni kyllä kärsii aina kirjoitusputkista, mutta minkäs sille mahtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva että kolahtaa ja löytyy samaistumispintaa.

      Poista