keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Viimeinen sukellus

Silloin kun on romaanin kirjoitusprosessi päällä, mikä tahansa sen vaiheista, ymmärtää mistä tulee sanapari hajamielinen professori. Prosessi on erilainen jokaiselle kirjailijalle, mutta monivaiheisuus lienee yhdistävä tekijä. Mainitsin taannoin, että työni on 0 - 24/7. Nyt on se 24/7. Olennaisena osana nukkuminen ja unet, jotka asettavat asioita oikeisiin mittasuhteisiin. 
     Olin kirjoittaa, että nuorena jaksaa valvoa, toisin kuin nykyään, jolloin tarvitsen pitkät uneni, kunnes muistin miten ensimmäinen, julkaisematon (ja sellaiseksi jäävä), pitkä fiktiotekstini syntyi viime vuosituhannen loppupuolella. Ilman mitään kahvia vahvempia piristeitä, eli ihan selvin päin maalasin päivät taidekoulussa ja kirjoitin tauotta kaikki yöt. Sitä kesti viikon. Ja seuraavalla viikolla ei enää tullut uni ollenkaan. Siitä lisää joskus toiste. Tai sitten ei. 
     Kyseinen proosarunonpurkaus on hyvä läpileikkaus siitä, miltä ihminen näyttää iho ja sisälmykset nurinpäin käännettynä, aivot paikoin roiskittuna, paikoin siististi viipaloituna paperille, hetkeä ennen hermoromahdusta. 
     Nykyään on pakko ottaa iisimmin ja tehdä ääritapauksissa kaikkein äärimmäisinä kausina ainoastaan 12 tunnin työpäivää + unet, jotka katson olennaiseksi osaksi työskentelyäni. On tärkeää osata päästää irti, edes nukkuessaan.

Tämä vaihe on huikea, kun hyppää tauon jälkeen oman tekstinsä mereen ja sukeltaa. Löytää pohjavirtaukset ja niihin tarttuneet ylimääräiset kuonat, tai puutteen, joka estää pohjamutiin asti pääsyn. 
     Helpotuksen tunne, kun tajuaa ensipaniikin jälkeen, että vielä ehtii. Luovimaan vedenalaista maailmaa niin, että nesteiden on helpompi soljua. Nyppimään roskia koralliriutasta ja piirtelemään jälkiä rantahietikkoon, jossa vesi on matalaa, ennen kuin on aika nousta pintaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti