En saa koskaan luettua Kristevan Mustaa Aurinkoa loppuun, luen taas Andrew Solomonin Keskipäivän demonia.
Miksei aina voi olla raukeaa kuin Sofia Coppolan elokuvissa?
Kesä on alkanut verkkaisesti. Jalkapallon EM-kisat, käsityö sylissä, mies vieressä. Tulossa myöhemmin yleisurheilua ja olympialaiset, joiden tunnusbiisinä on Whole lotta love. Way down inside ja every inch of my love. Oh shake for me girl, I wanna be your backdoor man.
Lisää musiikkia, kuvia, kauniita sanoja, urheilua. En jaksa uutisia. Politiikka aiheuttaa hengenahdistusta, saa
kurkun tukkoon kuin unissa, joissa pitäisi paeta ja huutaa, mutta jähmettyy
äänettömäksi ja herää juuri ennen pahan kynsien kosketusta.
Jossain luki että Breivik leikkautti nenänsä arjalaisemmaksi. Sen äiti sanoo, että se
oli tavallinen poika, kunnes alkoi puhua politiikkaa. En ole koskaan välittänyt
tavallisista pojista, jotka alkavat puhua politiikkaa. Näin taannoin heikkona
hetkenä dokumentin Jope Ruonansuusta ja puhuin siitä miehelleni koko seuraavan
päivän. Koulukiusaamista ja alkoholismia ja ajatus jo lapsena, että sittenpä
näette.
Meneekö tässä mystiikka, kun kirjailija ei istu
pariisilaisessa kahvilassa tai kierrä maailmaa ahmien taideaarteita, vaan
sanojen pudottelun lisäksi pohdiskelee säätä, katselee urheilua ja tekee
käsitöitä niin kuin miljoonat ja miljoonat muutkin ihmiset.
Mikä mystiikka? Asun
Porissa.
Ehkä ensi kesänä.
Samantekevää.
Ympäröivät olosuhteet ovat elokuvan
viitekehys; sisältö on aina näissä mustissa merkeissä, joita tiputtelen sinne,
tänne ja tuonne.
Kuulostan teennäiseltä. Näyttelijän vaikein rooli on esittää
itseään.
Anyways, good vibrations etc.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti