Ensimmäinen kirjoitus

Rimakauhu tämän blogin avauskirjoituksen suhteen on suhteeton. Lauseen jälkeen lyö tyhjää. 
Mies sanoi, että älä pety jos sitä ei heti lue miljoona ihmistä. Mä vastasin, että mulla on päinvastainen ongelma, pelkään että joku lukee tätä. Keskeneräisyyden tila kirjojen välissä on jotenkin niin epävarma aina, että on huimausta kaikkien uusien kirjoittamismuotojen suhteen. Tuleva on vaiheessa ja edellinen asettunut jo omalle kohdalleen kirjastoihin, koteihin ja useiden lukijoiden mieliin. Ei sillä, etteikö sitä vieläkin saa ostaa ja lukea. Olkaa hyvä vaan.
Itselleni se tuntuu juuri tänään kovin kaukaiselta. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät lue omia kirjojaan muuta kuin sen kerran, kun tarkistaa onko jäänyt virheitä. Tosin, en kolmen julkaisun perusteella osaa määritellä jäänkö sellaiseksi, mutta toistaiseksi. 


Blogin nimen keksiminen on ja oli melkein yhtä ärsyttävää kuin kirjan nimen keksiminen, tosin pienemmässä mittakaavassa. Katupölyn sijasta pölykoirat olisivat olleet kuvaavampi ilmaus, koska olen aika paljon sisätiloissa, mutta en ole koiraihmisiä, joten nurkissani olevat pölypallot ottavat joitakin muita olomuotoja kuin koiraisia. Keksin tuon nimen aikaisemmin keväällä, jolloin katupöly narisi hampaissa, joten menkööt. Ja saa sitä kai vaihdettua. 


Jotkut kirjailijat sanovat, etteivät pidä blogia, koska eivät halua julkaista ilmaiseksi. En katso tätä julkaisemiseksi, olen vanhanaikainen. Kirjoitan lähes joka päivä kuitenkin niin paljon, kässäriä, jos ja kun sellainen on vaiheessa ja sen lisäksi päiväkirjoja tai unia tai jotain outorunoja + lehtihommia, kommunikoin myös ystävieni kanssa aika paljon pikaviestimien kautta kirjoittamalla. Pystyn kyllä puhumaan puhelimessa, mutta en rakasta sitä, joten vältän niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat chatin päässä tavoitettavissa. 
Pointtini tässä jaarittelussa on se, että kun ei ole lapsia eikä mitään muuta työtä kuin kirjoittaminen, jää taatusti sanoja ja ajatuksia yli tällaiseenkin formaattiin muutama. Tänä keväänä virta on niin vuolas, että tilasin sanelukoneen ettei jää hyviä ideoita tallentamatta, jos on tilanteessa jossa ei voi tai jaksa kirjoittaa. 


Pääosin perustan tämän blogin siksi, että minulla ei ole kotisivua. Nyt on. 
Facebook-sivu ei aja samaa asiaa. Varsinaista kotisivu-kotisivua mietin aikoinaan pitkään, kunnes tajusin ettei minulla ole mitään, mitä sinne haluaisin laittaa. Promokuvia saa kustantamoista, Liken sivulla on ainakin pari, tai minulta kyselemällä (hannariikka.kuisma ättis hotmail.fi)ja kirjoja kaupoista, vanhoja alelaarista. Näköjään Käärmeenpesääkin on vielä myynnissä, vaikka WSOY:n vaihtaessa tiloja, taisi mennä osa makulointikoneen kynsiin. Lunastin jonkun siivun itselleni, jotta niitä on jossain olemassa sitten, kun olen todella menestynyt kirjailija ja kaikki ensipainokset ovat arvokkaita. Nojoo. 


Uskaltanen painaa pian lähetä-nappia ja laittaa blogin näkymään muillekin kuin minulle. 


P.S. Niin ja nyt on turvallista perustaa blogi, koska ns. kaikilla on sellainen.